Taivaitten tuulten salaperäiset hiukkaset
”Kuka muu kuin Jumala voi saada aikaan näin käsittämättömän loisteliaan näytelmän? Kuka muu kuin Jumala voisi toteuttaa sen maalaamalla taivaalle näin mahtavan esityksen?”
MIKÄ herätti 1800-luvun naparetkeilijässä Charles F. Hallissa tällaista kunnioitusta? Yksi vaikuttavimmista luonnonilmiöistä, jotka ihmissilmä voi nähdä: revontulet.
Nämä taivaan valot kiehtoivat ihmisiä jo 300-luvulla eaa., jolloin kreikkalainen filosofi Aristoteles kirjoitti tätä ilmiötä koskevan teoriansa. Mutta vasta vuonna 1621 ranskalainen tiedemies ja matemaatikko Pierre Gassendi käytti ensi kertaa revontulista latinalaista termiä aurora borealis (eli pohjoinen aamurusko), joka on käytössä nykyään monissa kielissä. Aurora oli klassisessa mytologiassa roomalainen aamuruskon jumalatar, jolla oli ruusunpunaiset sormet. Hän oli myös tuulten äiti, ja pohjoistuulen nimi oli Boreas.
Miten revontulet syntyvät? Voisivatko ilmassa olevista pienen pienistä jääkiteistä heijastuvat auringonsäteet synnyttää niitä? Vai saako ne aikaan jäävuorista heijastuva auringonvalo? Vai aiheuttavatko niitä lämpimän ja kylmän ilman yhteentörmäyksessä syntyvät räjähdykset? Yksikään näistä ei ole oikea vastaus. Tieteellisen tutkimustyön edistyessä on saatu selville, että tämä ilmiö liittyy suoranaisesti auringon toiminnan ja maan magneettikentän yhteisvaikutukseen.
Suurenmoinen revontulinäytelmä alkaa 150 miljoonan kilometrin päästä, aurinkokuntamme sydämestä. Auringon pinnalla ja sen sisällä tapahtuvat ydinräjähdykset syöksevät avaruuteen suuria määriä kaasuja, jotka saavuttavat joidenkin arvioiden mukaan 4000000 kilometrin tuntinopeuden. Tämä puuskainen, suurienergiaisista hiukkasista koostuva aurinkotuuli voi saavuttaa maan ilmakehän uloimmat osat yhdessä tai kahdessa vuorokaudessa. Saapuessaan maan magneettikentän rajapintaan monet sähkövarauksiset hiukkaset joutuvat sen vangeiksi ja ohjautuvat napoja kohti. Sen jälkeen ne törmäävät typpimolekyyleihin ja happiatomeihin virittäen ne ja saaden aikaan valonäytelmän. Samanlainen reaktio syntyy, kun loistevalaisin sytytetään.
Toisinaan vaikuttaa siltä kuin verhomaiset revontulet melkein hipoisivat maata. Tämä ilmiö esiintyy kuitenkin vain 100–1000 kilometrin korkeudessa maanpinnan yläpuolella. Alemmissa korkeuksissa törmäykset synnyttävät keltaisen ja vihreän värisävyjä, kun taas ylemmissä korkeuksissa syntyy punaista ja sinistä säteilyä. Jotkin muodostelmat ovat suunnattoman suuria: kolmesta viiteen kilometrin levyisiä, yli 150 kilometrin korkuisia ja kirjaimellisesti tuhansien kilometrien pituisia.
Missä niitä voi nähdä ja miltä ne näyttävät?
Valitettavasti vain hyvin pieni osa maapallon väestöstä tulee koskaan näkemään revontulia. Ne ovat lähes täysin tuntematon käsite tropiikissa eläville ihmisille. Jos kuitenkin asut Etelä-Grönlannissa, Islannissa, Pohjois-Norjassa tai Pohjois-Alaskassa, revontulet tanssivat taivaalla peräti 240 yönä vuodessa. Pohjois-Siperiassa ja Keski-Kanadassa niitä voi nähdä 100 yönä vuodessa, kun taas Etelä-Alaskan asukkaat voivat katsella niitä vain 5 yönä vuodessa. Keski-Meksikossa tämän ilmiön voi nähdä kerran kymmenessä vuodessa. Eteläisellä pallonpuoliskolla nämä tanssivat valot, täällä nimeltään aurora australis, esittäytyvät pääasiallisesti hylkeille, valaille ja pingviineille. Uusi-Seelanti, jotkin Australian osat ja Argentiina kuuluvat kuitenkin niihin harvaan asuttuihin alueisiin, joilla tämä taivaallinen näytelmä on nähtävissä.
Kirkas yötaivas on täydellinen tausta tälle jatkuvasti muuttuvalle näytelmälle, jossa verhot, kaaret ja vesiputousmaiset muodostelmat aaltoilevat ja poimuilevat taivaan poikki. Geomagneettista pohjois- ja etelänapaa ympäröi jossain 55. ja 75. leveyspiirin välissä näkymätön vyöhyke, jossa revontulet ovat kirkkaimpia. Naparetkeilijä William H. Hooper myöntää: ”Sanat eivät riitä kuvailemaan niiden jatkuvasti muuttuvia, loistavia vaiheita; yksikään kynä ei voi ilmaista niiden vaihtuvia värisävyjä, hohdetta ja majesteettisuutta.”
Voidaanko ne todella kuulla?
Vaikka tiedemiehet eivät olekaan hylänneet sitä mahdollisuutta, että revontulet synnyttäisivät ääniä, on epävarmaa, miten minkäänlaisia havaittavia ääniä voisi kantautua maahan itse ilmiöstä, joka syntyy huomattavan etäällä maasta. Ääni kulkee kilometrin matkan kolmessa sekunnissa, joten valonvälähdyksen jälkeen kuluisi merkittävän pitkä aika äänen kuulumiseen.
On kiinnostavaa, että kerran erään miehen silmät oli peitetty kirkkaiden revontulien aikana ja ”hän huusi lähes jokaisen revontulivalojen säihkyvän välähdyksen yhteydessä: ’Kuuletteko?’” Muuan tähtitieteen harrastaja sanoi: ”Se kuulosti muovikelmun rapinalta ja kaasun sihinältä. Se oli elämäni oudoimpia hetkiä.” Erästä Fort Chimossa Ungavassa Kanadassa asuvaa eskimoa pyydettiin kertomaan, mitä hän kuuli eräänä kirkkaana iltana matkatessaan koiravaljakolla kotiin. ”Niistä kuului jotain tämäntapaisia ääniä: viuuh, vih-viuuh. Ei ollut kyse tuulesta. Yö oli tyyni. – – Koirat olivat peloissaan, niin peloissaan, että ne hajaantuivat joka suuntaan.”
Ovatko tällaiset äänet aistiharhoja, päässä kuuluvia ääniä? Jotkut ajattelevat niin. Tiedemies William Petrie esittää kuitenkin kirjassaan Keoeeit — The Story of the Aurora Borealis yhden mahdollisen selityksen. Hän päättelee: ”Viallisesta sähkökytkimestä voi lähteä vaimeaa sihinää tai rätinää, kun sähköä kulkee epänormaalia reittiä kytkimessä. Koska revontulet johtuvat sähkövarauksisten hiukkasten syöksymisestä ilmakehään, voisi olettaa, että sähköiset olosuhteet muuttuvat maan pinnan tuntumassa. Viime aikoina onkin saatu selville, että ne muuttuvat olennaisesti, minkä vuoksi sähkövaraukset ’vuotavat’ maan pinnalta ylöspäin ja synnyttävät luultavasti samalla vaimeaa ääntä.”
Kuinka voimakkaita revontulet ovat? Alaska Geographic -neljännesvuosijulkaisun vuoden 1979 toisessa numerossa Aurora Borealis — The Amazing Northern Lights kerrotaan, että ”revontulipurkaukseen liittyvän sähköenergian määrä on valtava: noin 1000 miljardia wattia eli 9000 miljardia kilowattituntia vuodessa. Tämä ylittää Yhdysvaltain tämänhetkisen vuotuisen sähkönkulutuksen, joka on hieman alle 1000 miljardia kilowattituntia!” Revontulista lähtee radiokohinaksi kutsuttuja aaltoja, jotka radio voi ottaa vastaan mutta joita ihminen ei kuule. Onneksi ionosfääri vaimentaa tätä kohinaa, joten voimme suuremmitta häiriöittä käyttää radiota.
Rajut revontulipurkaukset ovat häirinneet tietoliikennettä. Erään radioaseman leppoisaan musiikkiohjelmaan sekoittui kerran töykeitä puhelinkeskusteluja. Alaskan poikki kulkevaan putkijohtoon syntyi kerran sadan ampeerin sähkövirta revontulien vaikutuksesta. Jotkin tutkajärjestelmät ovat harhautuneet ilmoittamaan ydinohjushyökkäyksistä. Kerrotaan, että eräs Pohjois-Amerikan yllä vuonna 1941 esiintynyt valtava revontulinäytelmä herätti Toronton satama-alueella uinuvat lokit.
Lähtemätön vaikutus
Revontulien näkeminen sai 1800-luvun tutkimusmatkailijan ja kirjailijan Edward Ellisin sanomaan: ”Säälin sitä ihmistä, joka sanoo, ettei ole Jumalaa, tai jonka sielun syvimpiäkään sopukoita tällainen rajattoman voiman ilmentymä ei näytä liikuttavan.” Nähdessään ensi kertaa tämän taivaitten tuulien salaperäisten hiukkasten synnyttämän valoilmiön ihmiset puhkeavat ylistäviin vuodatuksiin: ”Vaikuttavaa!” ”Mahtavaa!” ”Majesteettista!” Se kiehtoo ihmisiä siinä määrin, että he lentävät tilauslennoilla jopa Japanista saakka Kanadan Luoteisterritorioiden pääkaupunkiin Yellowknifeen vain nähdäkseen revontulia. Muuan paikkakuntalainen sanoi eräästä tällaisesta ryhmästä: ”Jotkut itkivät jälkeenpäin; se oli heistä niin kaunista.”
Vain Mestarisuunnittelijamme voi koskettaa tunteitamme niin kauniilla tavalla. Se, mitä psalmista liikuttuneena kirjoitti, pitää paikkansa: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä tekoja.” (Psalmit 19:2.)
[Tekstiruutu s. 26]
Revontuliin liittyviä legendoja ja taikauskoisia käsityksiä
Sukupolvien ajan uskoivat pohjoisessa olevat kulttuurit revontulien olevan ...
... ”henkien pitelemiä soihtuja, joilla opastettiin juuri kuolleiden sielu onnen ja runsauden maahan.”
... ”mursunpäällä palloa pelaavia kuolleiden henkiä.”
... ”sodasta ja rutosta kertova paha enne.”
... ”heidän surmaamiensa vihollisten haamuja.”
... merkki siitä, että ”sää huononisi.”
... ”nuotioita, joiden äärellä suuret poppamiehet ja soturit – – hiljalleen keittivät kuolleita vihollisiaan suunnattomissa padoissa.”
... ”taivaalla tanssiva, säteilevä käärme.”
... ”syntymässä kuolleiden lasten henkiä.”
... ”avuksi sydänsairauksien hoidossa.”
[Kuvan lähdemerkintä s. 24, 25]
Valokuva: NASA