Kaupunkielämää Caracasin rinteillä

Herätkää!-lehden Venezuelan-kirjeenvaihtajalta

CARACAS, Venezuela. Korkeita, nykyaikaisia toimistorakennuksia, jotka kohoavat meluisan liikenteen, asiakkaita kuhisevien liikkeiden ja täysien ravintoloiden ylle. Sortseihin ja aurinkohattuihin sonnustautuneet turistit kuljeskelevat toreilla kamerat kaulallaan. Jalkakäytävät ovat tungokseen asti täynnä ihmisiä.

Caracasilla on kuitenkin toinenkin puolensa. Kromin, teräksen ja lasin takana ovat los cerros (kukkulat), rinteille rakennetut erikoiset yhdyskunnat. Ne ovat liimautuneet kaupunkia ympäröiville jyrkille rinteille idässä, lännessä ja etelässä. Lähes kaksi miljoonaa ihmistä asuu sadoissa tällaisissa yhteisöissä, joita kutsutaan barrioiksi.

Miten nuo yhteisöt ovat syntyneet? Vuonna 1958 hallitus päätti myöntää avustusta työttömille kaupunkilaisille. Väkeä alkoi sen vuoksi tulvia pääkaupunkiin saadakseen osansa. Monet lähtivät maaseudulta tavoittelemaan kaupungin tarjoamia etuja: sairaaloita, kouluja ja yliopistoja.

Lisäksi naapurimaiden poliittiset väkivaltaisuudet ja talouslama ajoivat maahanmuuttajia Caracasiin työnhakuun. Caracasin aukea laakso oli pian täyteen rakennettu, ja ihmiset joutuivat muuttamaan ylöspäin löytääkseen paikan asunnolleen. Siten syntyivät rinteiden yhdyskunnat.

Matka ylöspäin

Aloitamme matkamme menemällä pitkän jonon hännille. Nämä ihmiset eivät odota linja-autoa vaan maastoautoa, joka selviytyy paremmin edessä olevasta jyrkästä noususta. Paikalle ilmaantuu pitkärunkoinen maastoauto, ja tusinan verran ihmisiä kömpii kyytiin. Kummallekin pitkittäin olevalle penkille istuu viisi henkeä, ja kaksi istuu ylellisesti etupenkillä. Koukistumme kaksin kerroin päästäksemme takaovesta sisään. Sulloudumme penkille, istumme polvet leuassa kiinni, ja koetamme olla tallaamatta erään naisen vihanneskassia.

Aloitamme ankaran kiipeämisen. Kadut ovat kapeita ja usein mutkaisia. Joskus ne näyttävät nousevan lähes pystysuoraan. Kuljettaja laittaa soimaan suosikkikasettinsa, ja pian jalat rummuttavat latinalaisrytmin tahdissa. Äkkiä joku huutaa kuljettajalle: ”¡Donde pueda!” (Heti kun voit!) Se tuntuu oudolta tavalta pyytää häntä pysäyttämään. On kuitenkin parasta jättää asia hänen päätettäväkseen. Jos auto pysähtyisi jollekin tien jyrkimmistä kohdista, se ei ehkä pääsisi enää lainkaan liikkeelle – ainakaan eteenpäin! Joitakin nuhruisia matkustajia tungeksii takaovesta ulos tallaten muutamia varpaita mennessään.

Huomaamme kohta olevamme hitaan ajoneuvon takana, joka vuotaa jokaisesta saumastaan. Vesisäiliöauto on viemässä arvokasta lastiaan koteihin, joissa juokseva vesi on käytännössä tuntematon ylellisyys. Tavallisesti ihmiset varastoivat vettä säiliöihin tai käytettyihin öljytynnyreihin.

Maastoauto ajaa nytkyttää yhdelle monista pysäkeistään, ja huomaamme, että meidän on aika poistua. Tukeva maa tuntuu aluksi oudolta jalkojemme alla, ja seisomme hetken selvittääksemme, missä olemme.

Rinteen kodit

Talot on rakennettu minne tahansa ja miten tahansa. Nähtävästi ylimääräisiä huoneita ja jopa kerroksia on yksinkertaisesti lisäilty sitä mukaa kuin perhe on kasvanut. Jotkin ovat vankkarakenteisia, pieniä, terrakottatiilistä tehtyjä taloja. Toiset on kuitenkin kasattu lankuista, litistetyistä kanistereista tai jopa puulaatikoista, joissa on vielä leima: ”Tämä puoli ylöspäin.”

Maastoauton jyristeltyä tiehensä on suhteellisen hiljaista. Näkymä on henkeäsalpaava. Kaukana alhaalla on Caracasin keskusta. Äkkiä hiljaisuuden särkee kovaäänisestä kuuluva rahiseva ääni: ”On sipulia, on perunaa, on jukkaa ja pisankia.” Kun käännymme, huomaamme lähelle kaikessa hiljaisuudessa pysäköidyn kuorma-auton heränneen eloon. Muuan poika palvelee asiakkaita auton perästä.

Caracasissa arvioidaan olevan 500 barriota. Jotkin on nimetty ”pyhimysten” mukaan, toiset historiallisten päivien tai poliittisten henkilöiden mukaan. Jotkin nimet heijastavat kuitenkin enemmän asukkaiden toiveita kuin todellisuutta. Niitä ovat esimerkiksi: El Progreso (Edistys), Nuevo Mundo (Uusi maailma) ja El Encanto (Mielihyvä).

Elämää barriossa

Täällä yhteishenki kukoistaa. Barriossa yritetään usein yhteisvoimin vastustaa huumeiden käyttöä tai rikollisuutta. Useimmissa barrioissa on viinitupia – sekatavarakauppoja – sekä koulu ja apteekki, jossa apteekkari on aina valmis auttamaan taudin määrittämisessä ja antamaan hoito-ohjeita joihinkin pikkuvaivoihin.

Elämä on täällä silti vaikeaa. Kriminologi, tri Elio Gómez Grillo kuvailee ongelmia seuraavasti: ”Näillä laita-alueilla elää tällä hetkellä kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vaivoin saavat tyydytettyä elämän perustarpeet. Rikollisuus on lisääntymässä – – Itsemurhat, pankkiryöstöt sekä tappoihin johtavat aseelliset ja muut ryöstöt ovat huolestuttavia.” Veden puute ja sähkökatkot kuuluvat jokapäiväiseen elämään.

Sadekautena los cerros näyttävät aivan toiselta. Maa muuttuu liejuksi, portaat pieniksi vesiputouksiksi, ja jätteet laskettelevat pitkin joiksi muuttuneita katuojia. Sateen pauhu peltikatoilla on korvia huumaava; sisällä keskustelu taukoaa asukkaiden keskittyessä etsimään astioita ja ämpäreitä vuotokohtien alle. Pian kuitenkin aurinko tulee jälleen esiin ja kuivaa litimärät katot ja kadut. Samalla myös väsymätön venezuelalaishenki herää jälleen eloon. Elämä jatkuu.

Eteenpäin ja ylöspäin jalkaisin

Matkamme ei ole vielä ohi. Meidän täytyy vielä löytää ystäviemme koti. Kahden talon välistä nousevat jyrkät, epätasaiset betoniportaat rinnettä ylös. Ahtaasti vieri vieressä seisovien rakennusten mainoskilvet kilpailevat huomiostamme: Pego Cierres (Kiinnitän vetoketjuja), Cortes de Pelo (Hiustenleikkuuta), Se Venden Helados (Jäätelöä myytävänä). Ihmiset koettavat tulla toimeen kaikin mahdollisin keinoin. Jotkut ruiskumaalaavat autoja, vaihtavat öljyjä ja tekevät muuta remonttia – ja kaikki tapahtuu kadulla.

Päästyämme portaiden yläpäähän annamme hengityksen tasaantua, minkä jälkeen lähdemme talojen välissä mutkittelevien kapeiden kujien labyrinttiin. Sukellamme esiin tästä sokkelosta räpytellen silmiämme kirkkaassa auringonvalossa. Ystäviemme koti on tämän päällystämättömän polun varrella. Taloissa ei ole numeroita – eikä niihin jaeta postia. Juuri keitetyn kahvin tuoksu leijailee ilmassa. Epäilemättä isäntäväki toivottaa meidät tervetulleeksi tarjoamalla kahvia pienistä kupeista ja arepaa (maustamatonta maissileipää, joka syödään erilaisten herkullisten täytteiden kanssa).

Tervetuliaistoivotukset

Odotetusti perhe toivottaa meidät totunnaiseen vieraanvaraiseen tapaan tervetulleeksi karuun mutta siistiin ranchitoon, joksi tällaista pientä taloa kutsutaan. ”Están en su casa” (olkaa kuin kotonanne), he sanovat miltei ensimmäiseksi.

Auringon porottaessa peltikattoon olemme kiitollisia tuulenhenkäyksestä, joka käy lasittomien ikkunoiden läpi. Ikkunoissa on kylläkin ristikot, sillä murtovarkaudet ovat yleisiä. Huomatessaan meidän olevan kuumissamme isäntäväkemme ottaa esiin sähkötuulettimen, joka jääkaapin ja television ohella kuuluu täällä vakiovarusteisiin. Lattia on sementtiä. Monilla naapureilla on pelkkä maalattia.

Aviomies, viiden pikkulapsen isä, muutti teini-ikäisenä maalta Caracasiin etsimään suurkaupungista parempia menestymisen mahdollisuuksia. Hän meni asumaan naimisissa olevan isoveljensä luo, joka oli monien häntä ennen tulleiden tavoin vain ottanut nimiinsä vapaan maapalan ylhäältä rinteeltä. Kun ystävämme oli sittemmin tavannut tulevan vaimonsa, tuo veli oli antanut avokätisesti heille luvan rakentaa tilapäisen kodin talonsa vieressä olevalle tyhjälle paikalle. Naapureiden ja sukulaisten avulla tämä aviopari rakensi vähitellen tiilitalonsa tuolle samalle tontille.

Perheen mielestä sijainti on kaikkea muuta kuin ihanteellinen, mutta he ovat sopeutuneet tilanteeseen. He yrittävät selvitä näissä oloissa niin hyvin kuin voivat. ”Ehkä me jonain päivänä voimme muuttaa alemmas”, he sanovat, ”si Dios quiere” (jos Luoja suo).

Vietämme nautittavan iltapäivän tämän köyhän mutta ystävällisen perheen parissa. Toisinaan keskustelu katkeaa, kun pikkulapset tulevat etuikkunalle ostamaan karamelleja. Vaimo auttaa siten miestään elatuksen hankkimisessa.

Laskeudumme takaisin

Haluamme lähteä ennen pimeän tuloa. Tänään on perjantai, ja barrioon tulee eloa, kun miehet palaavat kotiin palkkapusseineen. Olut tekee kauppansa viinituvissa; salsa- ja meringuerytmit vauhdittavat siirtymistä rentoon viikonlopputunnelmaan.

Päästyämme jälleen alas kävelemme lähimmälle metroasemalle. Sieltä tehokas maanalainen vie meidät kaupungin keskustaan. Olemme melko helpottuneita palattuamme tutulle maaperälle. Mutta katsoessamme taaksemme ylös, missä los cerros näkyvät valtavana pimeässä tuikkivana valomerenä, olemme iloisia, että saimme tutustua paremmin tähän Caracasin toiseen puoleen.