Jehova ensi sijalla kaikissa ratkaisuissa

Synnyin 19. toukokuuta 1940 Amioûnin kaupungissa Libanonissa, mutta muutamaa vuotta myöhemmin perheemme muutti Tripoliin. Meitä oli viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Minä olin nuorimmainen. Perheemme oli lämminhenkinen ja sopuisa, koska me kaikki rakastimme Jehovaa. Ansiotyö ei ollut vanhemmilleni kaikkein tärkein asia, vaan elämämme keskittyi Raamatun tutkimiseen, kokouksissa käymiseen ja hyvän uutisen kertomiseen.

Seurakunnassamme oli useita voideltuja kristittyjä. Yksi heistä oli Michel Aboud, joka johti seurakunnan kirjantutkistelua. Hän oli oppinut totuuden New Yorkissa, ja hän toi sen Libanoniin 1920-luvun alussa. Kun seurakuntaamme tuli Gilead-koulusta kaksi nuorta lähetystyöntekijää Anne ja Gwen Beavor, mieleeni on jäänyt, miten kunnioittavasti Michel suhtautui heihin ja oli aina valmis auttamaan heitä. Meistä tuli hyviä ystäviä Annen ja Gwenin kanssa. Kymmeniä vuosia myöhemmin oli todella mukava tavata Anne Yhdysvalloissa. Vähän myöhemmin näin Gwenin, joka oli mennyt naimisiin Wilfred Goochin kanssa ja palveli Englannin haaratoimistossa Lontoossa.

KENTTÄTYÖTÄ LIBANONISSA

Libanonissa oli hyvin vähän todistajia silloin kun olin lapsi. Kerroimme kuitenkin innokkaasti toisille Raamatun totuutta, eikä uskonnollisten johtajien vastustus pysäyttänyt meitä. Jotkin tilanteet ovat painuneet lähtemättömästi mieleeni.

Kerran olin sisareni Sanan kanssa kentällä kerrostalossa, kun samaan kerrokseen ilmestyi kesken kaiken pappi. Jonkun asukkaan oli täytynyt hälyttää hänet paikalle. Pappi alkoi haukkua sisartani. Sitten hän muuttui väkivaltaiseksi ja töytäisi sisareni alas portaita niin että hän loukkaantui. Paikalle soitettiin poliisi, joka huolehti siitä, että sisareni sai hoitoa. Pappi vietiin poliisiasemalle, ja siellä huomattiin, että hänellä oli ase. Poliisipäällikkö kysyi häneltä: ”Mikä mies sinä oikein olet? Kirkonmies vai kansankiihottaja?”

Toinen tilanne, joka on jäänyt elävästi mieleeni, sattui, kun seurakuntamme ajoi vuokrabussilla saarnaamaan erääseen syrjäiseen kaupunkiin. Meillä oli oikein mukavaa siihen asti kun paikallinen pappi sai kuulla meistä. Hän haali paikalle paljon väkeä, ja he ahdistelivat meitä ja heittivät meitä jopa kivillä niin että isä loukkaantui. Muistan, miltä hän näytti, kun hänen kasvonsa olivat aivan veressä. Hän palasi bussiin äidin kanssa, ja me muut tulimme perässä huolestuneina. En koskaan unohda sitä, mitä äiti sanoi puhdistaessaan isän kasvoja: ”Jehova, anna heille anteeksi. He eivät tajua, mitä he tekevät.”

Erään kerran menimme kotikaupunkiimme käymään sukulaisissa. Isoisän luona oli piispa, joka tiesi, että vanhempani olivat Jehovan todistajia. Vaikka olin vasta kuusivuotias, hän tivasi minulta, miksei minua ollut kastettu. Vastasin, että olin vielä lapsi ja minun täytyi oppia enemmän Raamatusta ja saada vahva usko ennen kuin voisin mennä kasteelle. Vastaus ei ollut piispan mieleen, ja hän sanoi isoisälleni, että olin nenäkäs.

Tällaiset ikävät kokemukset olivat kuitenkin harvinaisia. Libanonilaiset ovat yleensä ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Kävimme usein mukavia keskusteluja ja tutkimme Raamattua monien kanssa.

MUUTTO TOISEEN MAAHAN

Olin vielä kouluikäinen, kun eräs nuori venezuelalainen veli kävi Libanonissa. Hän tuli kokouksiimme ja tutustui sisareeni Wafaan. Jonkin ajan kuluttua he menivät naimisiin ja muuttivat Venezuelaan. Wafa kaipasi meitä kovasti ja yritti siksi kirjeissään saada isän lämpenemään sille ajatukselle, että koko perhe muuttaisi Venezuelaan. Lopulta hän onnistuikin siinä.

Saavuimme Venezuelaan vuonna 1953 ja asetuimme asumaan Caracasiin. Koti oli presidentin palatsin lähellä, ja nuoresta pojasta oli jännittävää nähdä, kun presidentti aina välillä ajoi ohi upealla autollaan. Vanhempieni ei kuitenkaan ollut helppo sopeutua uuteen maahan, kieleen, kulttuuriin, ruokaan ja ilmastoon. Juuri kun he olivat alkaneet kotiutua, tapahtui jotain järkyttävää.

TRAAGINEN ISKU

Isän terveys alkoi horjua. Se oli todella outoa, koska hän oli aina ollut vahva ja hyväkuntoinen. En muista, että hän olisi koskaan ollut sairaana. Häneltä löytyi haimasyöpä, ja hänet leikattiin, mutta viikkoa myöhemmin hän kuoli.

On vaikea pukea sanoiksi sitä, miten musertavaa se oli meille, varsinkin perheemme silloisessa tilanteessa. Olin vasta 13-vuotias. Olimme kaikki sokissa, ja meistä tuntui, että maailmamme romahti. Aluksi äidin oli vaikea tajuta, että hänen miehensä oli poissa. Ymmärsimme kuitenkin, että elämän täytyi jatkua, ja Jehovan avulla menimme eteenpäin. Kun sain koulun käytyä 16-vuotiaana, halusin kovasti tukea perhettäni taloudellisesti.

Näihin aikoihin sisareni Sana meni naimisiin Rubén Araujon kanssa, joka oli käynyt Gilead-koulun ja palannut Venezuelaan, ja he päättivät muuttaa New Yorkiin. Perheeni halusi, että menisin opiskelemaan yliopistoon, ja siksi muutin New Yorkiin, jossa sain asua sisareni ja hänen miehensä luona. He vaikuttivat suuresti hengelliseen kasvuuni. Kuuluimme Brooklynin espanjankieliseen seurakuntaan, jossa oli monia kypsiä veljiä. Oli hienoa oppia tuntemaan muun muassa Milton Henschel ja Frederick Franz, jotka molemmat palvelivat Brooklynin Betelissä.

Ensimmäisen opiskeluvuoden lopulla aloin miettiä vakavasti, mitä oikein halusin elämältäni. Vartiotornissa oli ollut artikkeleita siitä, miten tärkeää kristittyjen on asettaa itselleen hyviä tavoitteita, ja se pisti minut miettimään. Näin myös, miten iloisia meidän seurakuntamme tienraivaajat ja beteliläiset olivat, ja halusin, että oma elämäni olisi samanlaista. En ollut kuitenkaan käynyt vielä kasteella. Tajusin pian, että minun piti vihkiytyä Jehovalle. Otin tämän tärkeän askeleen ja menin kasteelle 30. maaliskuuta 1957.

TÄRKEITÄ RATKAISUJA

Kasteen jälkeen aloin miettiä seuraavaa askelta, jonka halusin ottaa: kokoaikaista palvelusta. Ajatus tuntui yhä houkuttelevammalta, mutta ymmärsin, että sen aloittaminen ei olisi helppoa. Miten pystyisin yhdistämään tienraivauksen ja opiskelun yliopistossa? Kirjeet kulkivat tiuhaan New Yorkin ja Venezuelan välillä, kun selitin äidille ja sisaruksille, että olin päättänyt jättää opiskelun, palata Venezuelaan ja aloittaa tienraivauksen.

Palasin Caracasiin kesäkuussa 1957. Huomasin kuitenkin, että perheen toimeentulo oli tiukassa ja tarvittiin lisätuloja. Miten voisin auttaa? Minulle tarjottiin työtä pankista, mutta minulla oli valtava halu aloittaa tienraivaus, sitähän varten olin palannut kotiin. Päätin yhdistää nämä kaksi asiaa. Olin muutaman vuoden kokopäivätyössä pankissa ja palvelin samalla tienraivaajana. Se oli hyvin kiireistä mutta samalla onnellista aikaa!

Sitten elämäni muuttui entistäkin paremmaksi, kun tapasin Sylvian, kauniin saksalaisen sisaren, joka oli muuttanut Venezuelaan vanhempiensa kanssa ja joka rakasti syvästi Jehovaa. Menimme naimisiin, ja aikanaan saimme kaksi lasta, Michelin (Miken) ja Samiran. Lisäksi aloin huolehtia äidistä, ja hän muutti meille. Vaikka tienraivaus loppui perhevelvollisuuksien vuoksi, tienraivaushenki säilyi. Sylvia ja minä olimme osa-aikaisina tienraivaajina lomilla aina kun mahdollista.

ISO PÄÄTÖS

Lapset olivat vielä kouluiässä, kun aloin miettiä kertomukseni alussa mainittua kysymystä. Täytyy myöntää, että elämäni oli mukavaa, ja minua arvostettiin pankkipiireissä. Mutta silti halusin, että minut nähtäisiin ennen kaikkea Jehovan palvelijana. Nuo ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Niinpä istuimme vaimoni kanssa alas tekemään laskelmia. Jos sanoutuisin irti pankista, saisin muhkean erorahan. Meillä ei ollut velkaa, joten arvioimme, että jos yksinkertaistaisimme elämää, rahat riittäisivät hyvän matkaa eteenpäin.

Päätös ei ollut helppo, mutta rakas vaimoni ja äiti antoivat sille täyden tukensa. Suureksi ilokseni voisin aloittaa kokoaikaisen palveluksen uudelleen! Kaikki oli selvää, mutta sitten kuulimme uutisen, joka yllätti koko perheen.

ILOINEN YLLÄTYS!

Lääkäri vahvisti, että Sylvia oli raskaana. Se oli melkoinen yllätys meille molemmille! Sopeuduimme kuitenkin tilanteeseen nopeasti ja aloimme innoissamme odottaa uutta perheenjäsentä. Mutta samalla mietin, miten kävisi tarkkaan harkittujen suunnitelmieni. Pystyisinkö aloittamaan tienraivauksen?

Keskustelimme uudelleen tavoitteistamme ja päätimme pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta. Poikamme Gabriel syntyi huhtikuussa 1985. Sanoin itseni irti pankista, ja kesäkuussa 1985 aloitin uudelleen vakituisen tienraivauksen. Myöhemmin minut nimitettiin haaratoimistokomiteaan. Haaratoimisto ei kuitenkaan sijainnut Caracasissa, jossa asuimme, vaan noin 80 kilometrin päässä, joten kävin siellä kotoa käsin parina kolmena päivänä viikossa.

UUSI KOTIKAUPUNKI

Haaratoimisto sijaitsi La Victorian kaupungissa, joten päätimme muuttaa sinne lähemmäs Beteliä. Se oli iso muutos meille kaikille. Ihailen sitä, miten hienosti perheemme suhtautui asiaan, ja olen siitä heille hyvin kiitollinen. Heidän asenteensa teki kaikesta paljon helpompaa. Sisareni Baha oli valmis huolehtimaan äidistä. Mike oli naimisissa, mutta Samira ja Gabriel asuivat edelleen kotona, joten muutto merkitsi sitä, että heidän kaverinsa jäivät Caracasiin. Lisäksi Sylvian piti sopeutua vilkkaan pääkaupungin jälkeen pikkukaupungin elämään. Meidän kaikkien piti totutella asumaan pienemmässä talossa. Päätös muuttaa Caracasista La Victoriaan vaikutti siis elämäämme monella tavalla.

Sitten tilanne muuttui jälleen. Gabriel meni naimisiin, ja Samira muutti pois kotoa. Vuonna 2007 Sylvia ja minut kutsuttiin Beteliin, jossa palvelemme edelleen. Vanhin poikamme Mike palvelee vanhimpana, ja hän ja hänen vaimonsa Monica ovat tienraivaajia. Gabrielkin on vanhin, ja hän palvelee vaimonsa Ambran kanssa Italiassa. Samira on tienraivaaja ja tekee lisäksi etätyötä Betelin hyväksi.

EN TEKISI MITÄÄN TOISIN

Olen joutunut elämässäni tekemään monia suuria ratkaisuja. Minulla ei kuitenkaan ole mitään kaduttavaa. En tekisi mitään toisin. Olen hyvin kiitollinen niistä monista tehtävistä, joita olen saanut Jehovan palveluksessa. Vuosien varrella olen oppinut, että on hyvin tärkeää pysyä lähellä Jehovaa. Onpa edessämme pieniä tai suuria päätöksiä, hän voi antaa rauhan, joka ”ylittää kaiken käsityskyvyn” (Fil. 4:6, 7). Sylvia ja minä nautimme kovasti Betel-palveluksesta, ja meistä tuntuu, että Jehova on siunannut ratkaisujamme, koska Jehova on aina ollut niissä ensi sijalla.