Isäni esimerkki uskollisuudesta

OLI 6. heinäkuuta 1947, ja perheemme oli läsnä Jehovan todistajien piirikonventissa Lontoossa. Ilon kyyneleet silmissään isäni ojensi kätensä auttaakseen minut ylös kastealtaasta. Isäni ja minut oli juuri kastettu sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehovalle eli Luojalle ja kaikkeuden Suvereenille. Myös äitini ja kolme veljeäni olivat läsnä tässä onnellisessa tilaisuudessa.

Ikävä kyllä perheemme kristillisen palvonnan ykseys särkyisi kuitenkin pian. Mutta ennen kuin kerron tästä ja siitä, miten isäni uskollisuus vaikutti minuun, saanen sanoa muutaman sanan hänen nuoruudestaan.

Elämää idässä ja lännessä

Isäni Lester syntyi Hongkongissa maaliskuussa 1908. Hänen isänsä oli apulaissatamapäällikkö. Kun isäni oli nuori poika, hänen isällään oli tapana ottaa hänet mukaan laivamatkoille lähtiessään tarkastamaan Honkongin ympäristön ja lähisaarten toimintaa. Kun Lester oli vasta kahdeksanvuotias, hänen isänsä kuoli. Myöhemmin hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin, ja perhe muutti Shanghaihin. Vuonna 1920 Lesterin äiti vei hänet ja hänen kymmenvuotiaan sisarensa Phylin kouluun Englantiin.

Isä vietti seuraavat vuodet Canterburyn tuomiokirkon, anglikaanisen kirkon keskuspaikan, varjossa. Hän kävi siellä jumalanpalveluksissa ja sai näin ensikosketuksen uskonnollisiin asioihin. Phyl opiskeli sisäoppilaitoksessa Lontoon pohjoispuolella, mutta hänestä ja isästäni tuli hyvin läheisiä noina vuosina, koska he viettivät lomansa yhdessä. Kun Lester viiden vuoden kuluttua, vuonna 1925, pääsi koulusta, hänen äitinsä tuli taas Englantiin ja huolehti siitä, että Lester sai vakaan aseman liike-elämässä. Seuraavana vuonna hänen äitinsä lähti takaisin Shanghaihin ja vei Phylin mukanaan.

Ennen lähtöään äiti antoi Lesterille tämän isoäidin isän kirjoittaman kirjan. Se oli Buddhan elämää käsittelevä runollinen kertomus, jonka nimi oli ”The Light of Asia”. Se sai isän ajattelemaan elämän todellista tarkoitusta. Canterburyssä häneen oli tehnyt vaikutuksen tuomiokirkon komeus ja uskonnollisten toimitusten juhlallisuus, mutta hengellisen opetuksen puuttuessa hänelle jäi tyhjä tunne. Se sai hänet pohtimaan, olisikohan idän uskonnoilla vastauksia. Hän päätti ottaa asiasta selvää. Seuraavina vuosina hän tutki buddhalaisuutta, šintolaisuutta, hindulaisuutta, kungfutselaisuutta ja islamilaisuutta. Mutta hän ei saanut mistään niistä vastauksia kysymyksiinsä.

Isä asui urheilukerhon lähellä, jonka toiminnasta vastasi hänen työnantajansa, ja hän nautti soutamisesta, rugbyn pelaamisesta ja muista urheilulajeista. Hän rakastui pian Ednaan, viehättävään tyttöön, joka myös oli kiinnostunut urheilusta. He menivät naimisiin vuonna 1929, ja heitä siunattiin neljällä pojalla seuraavien yli kymmenen vuoden aikana.

Järkyttävät sotavuodet

1930-luvulla toisen maailmansodan myrskypilvet kerääntyivät taivaalle, minkä vuoksi isä päätti muuttaa Lontoosta maalle. Muutimme vain muutamaa kuukautta ennen sodan puhkeamista syyskuussa 1939.

Asevelvollisia alettiin kutsua sotapalvelukseen ja ikärajoja nostettiin vähitellen sodan jatkuessa. Sen sijaan, että isä olisi odottanut kutsua, hän ilmoittautui vapaaehtoisena Englannin kuninkaallisiin ilmavoimiin ja sai kutsun palvelukseen toukokuussa 1941. Vaikka hän pystyi toisinaan käymään kotona lomalla, kesti kuusi vuotta ennen kuin perhesuhteet palautuivat entiselleen. Vastuu kasvattaa meitä lapsia – joista kaksi vanhinta oli silloin tulossa teini-ikään – lankesi yksin äidin harteille.

Hengellistä virkistystä

Pari vuotta ennen kuin isä vapautui ilmavoimista, kaksi Jehovan todistajaa kävi äidin luona ja aloitti raamatuntutkistelun hänelle. Äiti kirjoitti isälle ja kertoi, miten paljon hän piti oppimastaan. Kerran kun isä oli lomalla, äiti vei hänet yksityiskodissa pidettävään seurakunnan raamatuntutkisteluun.

Isä pääsi pois armeijasta joulukuussa 1946 ja alkoi seurata sivusta niitä raamatullisia keskusteluja, joita äiti kävi noiden kahden todistajanaisen kanssa. He huomasivat hänen olevan kiinnostunut ja pyysivät Ernie Beavoria, esivalvojaa, käymään isän luona. Vain yhdessä illassa veli Beavor kumosi Raamatulla kaikki isän vastaväitteet. Kahden seuraavan viikon aikana hän luki kolme Beavorin hänelle antamaa kirjaa matkustaessaan päivittäin junalla töihin Lontooseen. Kun veli Beavor tuli uudelleen isän luokse, tämä tervehti häntä sanomalla: ”Tämä on totuus, jota olen etsinyt! Mitä minun pitää tehdä?”

Siitä lähtien isä alkoi viedä meitä poikia kokouksiin. Äiti ei halunnut kuitenkaan aina lähteä mukaamme. Hänen kiinnostuksensa oli alkanut laimeta. Menimme kuitenkin kaikki heinäkuussa 1947 Lontoon konventtiin, jossa kävimme isän kanssa kasteella. Sen jälkeen äiti tuli vain silloin tällöin kokouksiin.

Pian kasteemme jälkeen tätini Phyl tuli käymään Englannissa ja omaksui isäni suureksi iloksi nopeasti Raamatun totuuden ja meni kasteelle. Kun hän palasi Shanghaihin, hän otti yhteyttä Stanley Jonesiin ja Harold Kingiin, kahteen Jehovan todistajien lähetystyöntekijään, jotka oli lähetetty sinne hiukan aiemmin. Vallassa oleva kommunistihallitus vangitsi myöhemmin nämä lähetystyöntekijät, edellisen seitsemäksi ja jälkimmäisen viideksi vuodeksi. He auttoivat Phyliä hengellisesti, kunnes hänen miehensä siirtyi eläkkeelle työstään Kiinassa. Sen jälkeen Phyl palasi miehensä kanssa Englantiin, ja he asettuivat asumaan lähelle meitä.

Traaginen perheen hajoaminen

Noihin aikoihin todellinen keskinäinen viestintä oli tullut äidille ja isälle ongelmaksi. Äiti näki, miten innokkaasti isä toimi uuden uskonsa mukaan, ja koska hän ajatteli perheen taloudellisen turvallisuuden olevan vaarassa, hän alkoi vastustaa isän kristillistä toimintaa. Hän esitti lopulta syyskuussa 1947 sellaisen uhkavaatimuksen, että ellei isä luopuisi kristillisestä uskosta, hän lähtisi.

Isä luuli saaneensa äidin huolet hälvenemään, kun hän Raamatun avulla osoitti hänelle, ettei ollut mitään syytä pelätä. Tilanne kärjistyi kuitenkin yllättäen 1. lokakuuta 1947. Kun isä saapui tuona päivänä työstä kotiin, talo oli tyhjä ja minä istuin matkalaukkuinemme ulkoportailla. Äiti oli lähtenyt ja ottanut mukaansa kaiken, myös kolme veljeäni. Sanoin isälle, että minä olin halunnut jäädä hänen kanssaan. Äiti ei ollut edes jättänyt kirjelappusta. (Matteus 10:35–39.)

Ernie Beavor järjesti niin, että saatoimme asua erään iäkkään pariskunnan luona, kunnes isä löysi asunnon. He olivat hyvin ystävällisiä meille ja lohduttivat meitä 1. Korinttolaiskirjeen 7:15:ssä olevilla apostoli Paavalin sanoilla: ”Jos epäuskoinen on lähdössä pois, lähteköön pois; veli tai sisar ei sellaisissa tapauksissa ole orjuutettu, vaan Jumala on kutsunut teidät rauhaan.”

Otimme myöhemmin yhteyttä perheeseemme ja kävimme tapaamassa perheenjäseniämme, mutta tajusimme pian, että uskostamme luopuminen olisi ainoa äidin hyväksymä ratkaisu. Tiesimme, ettei myönnytysten tekeminen toisi Jehovan siunausta. Niinpä isä jatkoi ansiotyötä ja auttoi äitiä taloudellisesti veljieni huolehtimisessa. Lopetettuani koulun vuonna 1947 menin osa-aikaiseen työhön, ja tammikuussa 1948 minut hyväksyttiin kokoajanpalvelijaksi.

Unohtumaton raamatullinen keskustelu

Kun olin vasta 17-vuotias, keskustelin kerran kenttäpalveluksessa ollessani erään miehen kanssa maalaistalossa. Kun olin tuossa talossa, paikalle saapui Winston Churchill, Englannin johtaja toisen maailmansodan aikana. Keskustelumme keskeytyi, mutta herra Churchill huomasi Vartiotornin ja kiitti minua työstäni.

Kun olin useita päiviä myöhemmin jälleen saarnaamassa, soitin erään ison talon ovikelloa. Hovimestari aukaisi oven, ja kun pyysin saada puhua talon isännän kanssa, hän kysyi, tiesinkö, kuka isäntä oli. Minulla ei ollut aavistustakaan. ”Tämä on Chartwell”, hän sanoi, ”Winston Churchillin koti.” Sillä hetkellä paikalle ilmaantui herra Churchill. Hän muisti edellisen tapaamisemme ja kutsui minut sisään. Keskustelimme jonkin aikaa, ja hän otti kolme kirjaa ja pyysi minua tulemaan uudelleen.

Palasin myöhemmin eräänä lämpimänä iltapäivänä, ja minut kutsuttiin taas sisälle. Herra Churchill tarjosi minulle limonadia, ja tervehdittyään lyhyesti hän sanoi: ”Annan sinulle puoli tuntia aikaa kertoa minulle, mikä Jumalan valtakunta mielestäsi on, mutta sitten sinun pitää antaa minun kertoa sinulle, minkä minä uskon sen olevan.” Teimme niin.

Herra Churchill ajatteli, että Jumalan valtakunta perustettaisiin jumalaapelkäävien valtiomiesten avulla ja ettei se tulisi ennen kuin ihmiset oppisivat elämään rauhassa. Pystyin selittämään Raamatun kannan Jumalan valtakunnasta ja kertomaan niistä siunauksista, joita se toisi. Herra Churchill oli hyvin sydämellinen ja ilmaisi kunnioittavansa työtämme.

Valitettavasti en onnistunut enää tämän jälkeen tapaamaan häntä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että vaikka olinkin vasta teini-ikäinen, kykenin isältä saamani valmennuksen ja rohkaisun ansiosta antamaan hyvää todistusta näin huomattavalle valtiomiehelle (Psalmit 119:46).

Palveluksen laajentaminen

Toukokuussa 1950 äiti kirjoitti meille ja kertoi muuttavansa Kanadaan sekä aikovansa ottaa nuorimman veljeni Johnin mukaan. Veljeni Peter ja David huolehtivat tuolloin jo itse itsestään. Niinpä palveltuaan 18 vuotta samassa yhtiössä (mukaan luettuina sotavuodet, jolloin hänet pidettiin työntekijöiden listalla) isä jätti eroanomuksen ja anoi vakituiseen tienraivauspalvelukseen. Hän aloitti kokoajanpalveluksen elokuussa 1950 palattuaan Jehovan todistajien valtavan suuresta kansainvälisestä konventista New Yorkista. Runsaan vuoden kuluttua eli marraskuussa 1951 isä nimitettiin matkavalvojaksi, ja hän alkoi vierailla seurakunnissa rohkaistakseen niitä. Minut oli kutsuttu syksyllä 1949 palvelemaan Jehovan todistajien Englannin-haaratoimistoon Lontooseen.

Jälleen meitä siunattiin runsaasti: isä ja minut kutsuttiin lähetyskoulu Gileadin 20. kurssille New Yorkiin. Kurssi alkoi syyskuussa 1952, ja valmistuimme seuraavan vuoden helmikuussa. Sen jälkeen minä palvelin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, kun taas isä lähetettiin matkavalvojaksi Indianaan.

Ennen kuin ketään meistä 20. kurssin oppilaista lähetettiin määräalueillemme, saimme osallistua heinäkuussa pidettyyn New Yorkin kansainväliseen konventtiin. Olin alkanut pitää hyvin paljon kurssitoveristani Kae Whitsonista, ja päätimme mennä naimisiin. Meidät lähetettiin matkatyöhön Michiganiin, ja sitten kaksi vuotta myöhemmin meidät määrättiin lähetystyöhön Pohjois-Irlantiin.

Mutta juuri kun laivamme piti lähteä, Kae huomasi olevansa raskaana. Ryhdyimme siis toiseen tehtävään: yhden pojan ja kolmen tyttären kasvattamiseen menestyviksi kokoajanpalvelijoiksi niin kuin isäni oli minutkin kasvattanut. Marraskuussa 1953 isä lähti Afrikkaan, ja 4. tammikuuta 1954 hän oli perillä lähetysalueellaan Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa).

Isällä oli paljon oppimista: uusi elämäntapa, uudet tavat ja uudet uskonkoetukset. Länsimaiset tavat eivät olleet vielä vuonna 1954 vaikuttaneet paljoakaan Etelä-Rhodesiaan. Isän työskenneltyä vuoden haaratoimistossa hänet lähetettiin matkatyöhön piirivalvojaksi. Vuonna 1956 hänet kutsuttiin takaisin haaratoimistoon, ja hän palveli siellä 5:nteen heinäkuuta 1991 asti, jolloin hän kuoli. Hän näki haaratoimiston henkilökunnan kasvavan vuodesta 1954 lähtien 5:stä yli 40:een ja Valtakunnan julistajien määrän lisääntyvän 9000:sta yli 18000:een.

Isän ja äidin viimeiset vuodet

Isä ja äiti eivät koskaan ottaneet avioeroa. Lähdettyään Englannista äiti asui jonkin aikaa Kanadassa ja muutti sitten Johnin kanssa Yhdysvaltoihin. Yhdestäkään veljestäni ei ole tullut Jehovan todistajaa. 1960-luvun puolivälissä todistajat tapasivat kuitenkin äitini. Vuonna 1966 hän muutti Mombasaan Keniaan, missä hän jatkoi tutkimista, mutta seuraavana vuonna hän sai hermoromahduksen.

Veljeni Peter ja David huolehtivat siitä, että hän pääsi Englantiin, jossa hän sai hoitoa. Hän toipui ja alkoi taas tutkia todistajien kanssa. Voit kuvitella, miten iloinen isäni oli, kun äiti kirjoitti hänelle ja kertoi, että hänet kastettaisiin vuoden 1972 Lontoon konventissa. Vaimoni ja minä lensimme Yhdysvalloista ollaksemme tuolloin äidin kanssa.

Isä oli suunnitellut pitävänsä seuraavana vuonna loman, ja kun hän oli käymässä Englannissa, hänellä oli ilo työskennellä äidin kanssa talosta-taloon-palveluksessa. Sen jälkeen hän tuli Yhdysvaltoihin tapaamaan perhettämme. Isä ja äiti olivat keskustelleet suhteensa ennallistamisesta, mutta äiti oli sanonut hänelle: ”Olemme olleet erossa liian kauan. Se olisi vaikeaa. Odotetaan uutta maailmaa, jossa kaikki on hyvin.” Niinpä isä palasi lähetysalueelleen. Äidin sairastuminen Keniassa oli jättänyt jälkensä häneen, ja lopulta hän joutui pysyvästi sairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1985.

Vuonna 1986 isä sairastui vakavasti, ja kävimme veljeni Peterin kanssa hänen luonaan Zimbabwessa. Se rohkaisi häntä kovasti ja näytti valavan häneen uutta elinvoimaa. Afrikkalaisveljet tekivät kaikkensa hyväkseni, koska olin Lesterin poika! Isän esimerkillä oli tosiaan myönteinen vaikutus kaikkiin, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Nyt olen itse sairas. Lääkäreiden mukaan jäljellä oleva elinaikani on lyhyt. He sanovat minun sairastavan amyloidoosia, harvinaista, kuolemaan johtavaa tautia. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että lapseni noudattavat esimerkkiäni niin kuin minä noudatin uskollisen isäni esimerkkiä. He kaikki palvelevat yhä uskollisesti Jehovaa kanssamme. Miten lohduttavaa onkaan tietää, että elämmepä tai kuolemme, meillä on varma toivo siitä, että saamme nauttia rakkaudelliselta taivaalliselta Isältämme tulevista runsaista siunauksista ikuisesti, koska olemme uskollisesti tehneet hänen tahtonsa! (Heprealaisille 6:10.) (Kertonut Michael Davey.)a

[Alaviitteet]

[Kuva s. 20]

Vasemmalla: Vanhempani yhdessä isoveljeni ja minun kanssa

[Kuva s. 22]

Pystyin kertomaan laajasti Jumalan valtakunnasta Winston Churchillille

[Lähdemerkintä]

Valokuva: USAF

[Kuva s. 23]

Isäni Lester vähän ennen kuolemaansa

[Kuva s. 24]

Vaimoni Kaen kanssa