Maa joka ei koskaan sula
KAUKAINEN pohjola on aina kiehtonut minua. Vartuin Gold Beachissa Oregonissa Yhdysvalloissa, ja jo nuorena poikana minulla oli tapana tutkia Kanadan karttoja ja haaveilla tekeväni jonakin päivänä tutkimusmatkan paikkoihin, joiden nimi kuulosti eksoottiselta, esimerkiksi Isolle Orjajärvelle ja Isolle Karhujärvelle. Eräänä päivänä vuonna 1987 aloimmekin ystäväni Waynen kanssa suunnitella matkaa Auyuittuqin kansallispuistoon, Kanadan ensimmäiseen pohjoisen napapiirin pohjoispuolella sijaitsevaan kansallispuistoon.
Nimi Auyuittuq merkitsee eskimokielellä ’maata, joka ei koskaan sula’, ja tämä puistoalue erotettiin, jotta voitaisiin suojella arktisen erämaan rosoisia vuorenhuippuja, syviä laaksoja, mahtavia vuonoja ja rannikon läheisyydessä eläviä merieläimiä. Puistoon kuuluu Penny Ice Cap, 5700 neliökilometrin suuruinen valtava jää- ja lumivaippa, josta lähtee jäätiköitä joka puolelle. Ei mikään ihme, että Auyuittuqia sanotaan hellästi ”Arktiksen Sveitsiksi”.
Noin 1600 kilometriä pitkä Baffininsaari on maailman viidenneksi suurin saari. Silti kukaan ystävistämme ei ollut koskaan kuullut siitä! Oikeastaan he kyselivät jatkuvasti, milloin menemme Alaskaan. (Baffininsaari sijaitsee noin 3200 kilometriä Alaskasta itään, mutta on suunnilleen samalla leveysasteella.) Vaikka Kanadan Jehovan todistajat ovat johtaneet evankelioimistyötä Baffininsaarella, yhtään todistajaa ei asu siellä. Lähin seurakunta on todellisuudessa tuhannen kilometrin päässä Labrador Cityssä Newfoundlandissa.
Auyuittuqissa kesä kestää kolme kuukautta ja talvi yhdeksän kuukautta, joten päätimme mennä sinne vuoden 1988 elokuussa, jolloin jäät ovat lähteneet merestä ja suurin osa mäkäröistä on poissa. Tuolloin eivät myöskään syyskuun lumisateet ole vielä alkaneet.
Matkamme Baffininsaareen
Lopulta tuo aika koitti. Ajoimme autolla kotoamme Pohjois-Carolinasta Montrealiin Québeciin, missä nousimme Boeing 737 -liikennekoneeseen. Kun olimme olleet ilmassa tunnin, pilvet hävisivät ja näimme selvästi Kanadan kilven, karun, kivisen alueen, jossa on satoja kaikenmuotoisia ja -kokoisia järviä mutta ei lainkaan puita. Pysähdyimme hetkeksi Kuujjuaqiin (entiseen Fort Chimoon), ja sieltä lähdettyämme aloimme nähdä lunta maassa merenpinnan tasossa. Pian ylitimme Ungavanlahden, joka oli yllätykseksemme täynnä jäävuoria; niitä oli silmänkantamattomiin.
Lähes kolmen tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Iqaluitiin. Nimi merkitsee ’kalojen paikkaa’. Iqaluit, jota sanottiin ennen Frobisher Bayksi, on Baffininsaaren hermokeskus ja suurin kaupunki, jossa on noin 3000 asukasta.
Koska jatkolentoon oli aikaa pari tuntia, päätimme tutustua kaupunkiin. Ensimmäisenä panimme merkille, että siellä kasvaa runsaasti niittyvillaa, jonka tupsumaisia, valkoisia kukkia eskimot keräävät ja kuivaavat, minkä jälkeen he käyttävät niitä pumpulituppojen tapaan. Kävelimme satamaan aivan vesirajalle asti ja huomasimme, että oli laskuveden aika ja vedenpinta laski nopeasti. Kahden ensimmäisen minuutin aikana rantaviiva siirtyi kuusi metriä, ja kuivaa maata tuli näkyviin!
Vähän ajan kuluttua astuimme pieneen potkurikoneeseen ja lensimme aivan pohjoisen napapiirin alapuolella sijaitsevaan Pangnirtungiin. Tunnin lentomatkan aikana näimme ennakkovälähdyksen niistä nähtävyyksistä, joita olimme menossa katsomaan. Tummien pilvien välistä vilahteli karu erämaa valtavine lumen, kivien ja veden peitossa olevine alueineen. Kaikki näytti kylmältä ja synkältä. Ja loppumatka ”Pangiin” vain vahvisti tätä mielikuvaa. Kone kaarsi tumman pilviverhon alapuolella syvän vuonon yli, jota ympäröivät lumipeitteiset vuorenseinät, ja laskeutui sitten sorapäällysteiselle kiitoradalle.
Vääriä käsityksiä
Koska ”Pangissa” satoi, jäimme lentokoneen siiven suojaan odottelemaan rinkkojamme, joissa oli kaikki meidän ruokamme ja varusteemme, sekä raamatullista kirjallisuutta täynnä olevaa matkalaukkua. Kun matkatavaratila oli tyhjennetty, tavaroistamme ei näkynyt jälkeäkään. Pikkuruisessa terminaalirakennuksessa meille sanottiin, että ne saattoivat tulla seuraavalla koneella, jonka oli määrä saapua kahden tunnin kuluessa. Teltta meillä sentään oli mukanamme, joten päätimme lähteä etsimään leiripaikkaa, jonne sen pystyttäisimme. Menimme sateelta suojaan leiripaikan lähellä olevaan pieneen kauppaan ja keskustelimme sitä hoitavan tytön kanssa kaupungista ja sen asukkaista.
Hän oikaisi joitakin vääriä käsityksiämme. Ensinnäkin koska kaupungissa asui tuhat henkeä, olimme arvioineet siellä olevan yli 300 taloa. Todellisuudessa taloja on vain noin 180. Eikö suurin osa tarvikkeista tuodakin tänne lentokoneella? Ei suinkaan. Ne tuodaan laivalla kerran vuodessa. Oikeastaan tänne tulee neljä laivaa: yksi tuo tavaraa pohjolan sekatavarakauppaan Hudson Bay Companyyn, yksi tuo rakennustarvikkeita, yksi öljyä ja bensiiniä sekä yksi tavaraa kaikkiin muihin kauppoihin, muun muassa kaikki säilykeruoat koko vuoden tarpeeseen. Helposti pilaantuvat elintarvikkeet tulevat tietenkin lentoteitse.
Yötä ei tullut ollenkaan
Kun matkatavaramme lopulta saapuivat, pystytimme leirin ja valmistimme päivällisen – sateessa. Muuan patikkaretkiopas kertoi meille, että hän oli ollut tuolla saarella kolme kuukautta ja nähnyt yhdeksän aurinkoista päivää! Ilma osoittautui odotettua lämpimämmäksi: sekä päivä- että yölämpötila oli noin 10 astetta.
Yötä ei kuitenkaan tullut ollenkaan, sillä aurinko ei painunut mailleen koko sinä aikana, jonka olimme siellä. Huomasimme voivamme ottaa valokuvia luonnonvalossa kello yhdeltä yöllä. Mutta miten pystyimme nukkumaan, jos kerran kaiken aikaa oli valoisaa? Oli sen verran kylmä, että meillä oli villahattu päässä nukkuessammekin, joten valojen sammuttamisen sijasta vedimme vain hatun silmille.
Eräänä yönä kello kolme pohjoisesta tuleva kirkas valo herätti minut. Olin ihmeissäni. Pohjoisella pallonpuoliskolla aurinko nousee idästä, on keskipäivällä etelässä ja laskee länteen, mutta ei koskaan paista pohjoisesta. Sitten tajusin, että olimme maapallon laella, ja kesällä aurinko todellakin paistaa keskiyöllä pohjoisesta. Siihen tottuminen vei aikansa.
Ottaisivatko eskimot meidät ystävällisesti vastaan?
Melkein kaikki Pangnirtungin talot on turvallisuussyistä kiinnitetty paksuilla vaijereilla maahan ankarien tuulten vuoksi. Useimmilla perheillä on moottorikelkat, joilla ne liikkuvat talvella, ja kolmi- tai nelipyöräinen maastoajoneuvo kesäkäyttöön. Ja autoja onkin koko joukko, vaikka kaupungissa on teitä vain kolmisen kilometriä! Koska kaupunki sijaitsee pienellä tasangolla vuonon vieressä ja sitä ympäröivät korkeat vuorenrinteet, missään muualla ei autolla voi ajaa.
Suurin osa kaikkien perheiden ruoasta hankitaan metsästämällä grönlanninkaribuja, pyytämällä norppia ja kalastamalla nieriöitä. Iqaluitissa saimme maistaa karibupurilaista, myskihärkäpurilaista ja jopa hiukan valaan nahkaa, jossa oli rasva mukana. Toisin kuin naudanlihan rasva valaanrasva ei edes kylmänä maistu rasvaiselle, ja meille kerrottiin sen sisältävän melkoisesti proteiinia.
Tapasimme koko kaupungissa vain kourallisen ihmisiä, jotka olivat kuulleet Jehovan todistajista, eivätkä hekään olleet syntyperäisiä asukkaita, vaan muualta muuttaneita. Mieltämme askarruttikin tärkeä kysymys: miten nämä pohjolan ihmiset suhtautuisivat Valtakunnan sanomaan? Saimme sen pian selville. Melkein kaikki tapaamamme ihmiset ottivat raamatullista kirjallisuutta. Kävin itse asiassa joka päivä 45 kodissa, ja päivittäin vain kolme ihmistä sanoi, ettei häntä kiinnosta.
Kun aloimme koputella oville ensimmäisenä päivänä, eräs nuori mies ryntäsi ohitsemme ja meni taloon, johon mekin olimme menossa, ja sanoi: ”Älkää koputtako. Menkää vain suoraan sisään. Niin täällä kaikki tekevät.” Noudatimmekin tämän nuorukaisen neuvoa ja avasimme varovaisesti ulko-oven, astuimme sisään seuraavasta ovesta, joka tavallisesti oli auki, ja huhuilimme sisällä olevia ihmisiä. Asukkaat, jotka lähes poikkeuksetta olivat eskimoita, olivat tavallisesti aluksi epäluuloisia. Mutta kun hymyilimme ystävällisesti, esittelimme heti itsemme ja näytimme kauniita kuvia Kirjani Raamatun kertomuksista -kirjasta, saimme heidät pian tuntemaan itsensä levollisemmiksi, ja heidän kiinnostuksensa heräsi. Näytimme heille kuvaa leijonan kanssa leikkivästä lapsesta ja kerroimme ajasta, jolloin jääkarhutkin olisivat kesyjä ja rauhallisia eikä ruokakaan olisi kallista, mikä vetosi heihin.
Kun olimme käyneet kaikissa kylän taloissa, patikoimme kuusi päivää Auyuittuqin luonnonpuistossa, lumen, jään, jäätiköitten, kallioisten vuorten ja vesiputousten ihmemaassa.
Kun koneemme nousi Pangnirtungista ja kaarsi vuonon yli etelään, kiitimme Jehova Jumalaa siitä, että meillä oli ollut tilaisuus käydä tällä syrjäisellä alueella. Mieleemme palaavat yhä nuo ystävälliset eskimot, jotka olivat hyvin myötämielisiä Raamatun totuutta kohtaan maassa, joka ei koskaan sula. (Lähetetty.)
[Kuvat s. 16, 17]
Niittyvillaa. Taustalla Baffininsaaren Thor Peak, joka kohoaa 1500 metriä laakson pohjasta lukien
Äärimmäisenä oikealla: Askelten on oltava vakaita ylitettäessä jääkylmää jokea
Alhaalla äärioikealla: Veneitä rannalla laskuveden aikaan Pangnirtungissa
Oikealla: Eskimotyttö rutistaa arvokasta ”Raamatun kertomuksia” -kirjaansa