Kristityt jälleen Jerusalemin korkeimmassa oikeudessa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ISRAELIN-KIRJEENVAIHTAJALTA

JEESUS seisoi Jerusalemin korkeimman oikeuden, sanhedrinin, edessä, ja hänelle vaadittiin kuolemanrangaistusta. Vaikka hän oli tällaisessa paineessa, hän edusti pelottomasti Jumalan valtakuntaa. (Matteus 26:57–68.) Joitakin viikkoja Jeesuksen oikeudenkäynnin jälkeen hänen lähimmät seuraajansa seisoivat tämän saman korkeimman oikeuden edessä. He todistivat tuossa tilaisuudessa voimakkaasti Jumalan valtakunnan ja sen nimitetyn Kuninkaan puolesta. (Apostolien teot 4:5–21.)

Joitakin päiviä myöhemmin, kun apostolit oli jälleen viety sanhedrinin eteen, tapahtui odottamaton käänne. Toisten tuohon tuomioistuimeen kuuluvien valtavasta painostuksesta huolimatta Gamaliel, yksi tuon oikeuden arvovaltaisimmista jäsenistä, puhui rohkeasti Jeesuksen opetuslasten puolesta. Tämä yllättävä väliintulo johti siihen, että apostolit vapautettiin. (Apostolien teot 5:27–42.)

Nämä oikeustapaukset täyttivät Matteuksen 10:16–18:ssa olevat Jeesuksen sanat: ”Katso! Minä lähetän teidät niin kuin lampaat susien keskelle – – he luovuttavat teidät paikallisiin oikeusistuimiin – – Viedäänpä teitä maaherrojen ja kuninkaittenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansoille.” Vaikka Jeesuksen seuraajat usein ymmärrettiin väärin, he tulivat tunnetuiksi kaikkialla Israelissa. Tuhannet ensimmäisen vuosisadan juutalaiset ottivat vastaan Jeesuksen sanoman (Apostolien teot 4:4; 6:7). Tämä kaikki johtui siitä, että Jeesuksen juutalaiset opetuslapset saarnasivat innokkaasti, mihin sisältyi peloton esiintyminen oikeusistuinten edessä.

Nykypäivien Israelissa vain suhteellisen harvoilla on tietoa Jehovan todistajista, joita on nykyään vajaat 500 tuossa viisimiljoonaisessa kansassa. Heidän toimintansa sai kuitenkin merkittävästi huomiota vuonna 1993 eräälle nuorelle Jehovan todistajalle sattuneen tapauksen ansiosta. Tuo tapaus toi esiin myös sen historiaan liittyvän ennakkoluulojen ja vainojen välisen ainutlaatuisen yhteyden, josta sekä juutalaiset että Jehovan todistajat ovat saaneet kärsiä.

Mistä kiista alkoi?

Haifassa asuva Ariel Feldman, 17-vuotias Israeliin muuttanut Venäjän juutalainen, oli arvostettu oppilas, josta sekä hänen koulunsa henkilökunta että hänen koulutoverinsa pitivät paljon.

Eräs kadulla sukeutunut keskustelu Persianlahden sodan aikana johti siihen, että Ariel ja hänen perheensä alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Ariel tutki perinpohjaisesti juutalaisten uskonnollisia opetuksia ja niitä selityksiä, joita Jehovan todistajat antoivat hänelle Raamatusta, sekä vertaili näitä opetuksia ja selityksiä keskenään. Vakavamielinen Ariel edistyi Raamatun tutkimisessa nopeasti ja oli ensimmäinen perheensä jäsen, joka kastettiin Jehovan todistajaksi.

Mikään edellä mainituista seikoista ei vaikeuttanut hänen koulunkäyntiään. Kun hän oli ylimmällä luokalla, hänen koulunsa päätti kuitenkin lisätä opetussuunnitelmaan kokeeksi kurssin, jonka tarkoitus oli valmistaa oppilaita armeijaa varten. Sotilaat toimivat opettajina, ja kurssiin sisältyi taisteluasentojen ja -menetelmien harjoittelua. Koska Arielista tuntui siltä, että aktiivinen osallistuminen tälle kurssille olisi vastoin hänen Raamatun avulla valmennettua omaatuntoaan ja puolueetonta asennettaan Jehovan todistajana, hän yritti siinä määrin kuin se oli järkevää selittää kantaansa rehtorille. (Jesaja 2:2–4.) Hän selitti kunnioittavasti, että hän oli valmis osallistumaan kaikkeen muuhun koulun toimintaan tämän jakson aikana mutta että hän ei voinut toimia uskonkäsitystensä vastaisesti.

Vaikka koulun rehtori oli aiemmin ilmaissut jossain määrin ymmärtämystä häntä kohtaan, tähän pyyntöön hän ei katsonut voivansa myöntyä. Hän esitti Arielille uhkauksen: joko hän osallistuisi armeijaan valmistavaan koulutukseen tai sitten hänet erotettaisiin koulusta. Ariel ei voinut toimia vastoin omaatuntoaan. 31. tammikuuta 1993, vain muutamaa kuukautta ennen hänen lopputenttejään, hänet erotettiin koulusta virallisesti, eikä hänelle tarjottu mitään muuta mahdollisuutta tilalle.

Tukea odottamattomalta suunnalta

Ariel kääntyi Israelin kansalaisoikeusyhdistyksen puoleen. He halusivat ajaa hänen asiaansa ja tarjosivat ilmaista oikeusapua. Juutalainen Israelin valtio on nykyään demokratia. Vaikka sillä ei olekaan yksilön oikeuksia takaavaa perustuslakia, sen itsenäisyysjulistus kannattaa uskonnon- ja omantunnonvapautta. Israelissa ei ollut oikeudellista ennakkotapausta, joka olisi koskenut koulusta erottamista uskonkäsitysten vuoksi.

Sanomalehdet alkoivat kiinnostua tapauksesta. Saatuaan oikeudellisia neuvoja Ariel ei antanut haastatteluja toimittajille, koska hän piti parempana sitä, että oikeus, ei yleinen mielipide, ratkaisisi hänen juttunsa. Koulun rehtori antoi kuitenkin aikailematta haastattelun, jossa hän puolusteli tekojaan. Hadashot-sanomalehdessä 9.2.1993 hän ei ainoastaan ilmaissut sitä näkemystään, että kyseisen oppilaan uskonnollinen kanta loukkasi Israelin valtiota ja kaikkia niitä, jotka rakastavat tätä valtiota, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Jehovan todistajien järjestöä vastaan sanomalla: ”Heidän toimintansa on naamioitua, likaista ja salamyhkäistä. He ulottavat lonkeronsa kaikkialle ja käytännöllisesti katsoen kaivavat esiin heikot.”

Monet israelilaiset havaitsivat, että rehtorin näkemykset olivat ennakkoluuloisia. Israelilainen toimittaja ja historioitsija Tom Segev, joka on tutkinut paljon natsien hirmutekoja, oli erityisen järkyttynyt haastattelusta. Se toi hänen mieleensä asenteen, jota jotkut osoittivat natsi-Saksassa; juutalaisia vastaan esitettyjen väärien syytösten yllyttäminä he päästivät ennakkoluulonsa valloilleen ja syyllistyivät yhteen ihmishistorian pahimmista suuren luokan rikoksista. Segev oli sitä mieltä, että rehtorin antama esimerkki suvaitsemattomuudesta oli suurempi vaara Israelin valtiolle kuin tämän tunnontarkan nuoren kanta. Hän laati Jehovan todistajien oikeuksia puolustavan kirjoituksen (ks. s. 15 tekstiruutua).

Segevin kirjoitus sai muutkin puhumaan. Muuan jerusalemilainen, joka oli ollut juutalaisuutensa vuoksi vankina eräällä leirillä toisen maailmansodan aikana, kirjoitti edellä mainitun lehden päätoimittajalle kirjeen. Siinä hän muisteli niiden Jehovan todistajien erinomaista käytöstä, jotka olivat joutuneet samalle leirille, koska he olivat kieltäytyneet palvelemasta Saksan armeijassa.

Koska nuori Jehovan todistaja -oppilas ei antanut haastatteluja, toimittajat kääntyivät muiden seurakuntalaisten puoleen. Vaikka nämä eivät esittäneetkään ajatuksia nimenomaan Arielin tapauksesta ennen oikeudenkäyntiä, he kertoivat mielellään Jehovan todistajien uskonkäsityksistä ja toiminnasta Israelissa. Tämä johti siihen, että Israelin lehdistössä ilmestyi useita myönteisiä kirjoituksia ja erästä paikallista vanhinta haastateltiin radiossa. Tämän julkisuuden ansiosta, jota Jehovan todistajat pyytämättä saivat, monet kuulivat heistä ensimmäistä kertaa.

Jerusalemin oikeudessa

Israelin kansalaisoikeusyhdistyksen Haifan haaraosasto yritti useaan otteeseen saada rehtorin, koululautakunnan ja Jerusalemissa toimivan opetusministeriön muuttamaan kantaansa. Yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. 11. maaliskuuta 1993 Ariel Feldmanin puolesta jätettiin hakemus Jerusalemin korkeimmalle oikeudelle, joka on korkein tuomioistuin nykypäivien Israelissa.

Jutun alustava käsittely päätettiin pitää 15. maaliskuuta 1993. Israelin kansalaisoikeusyhdistyksen asianajajat edustivat Arielia jutussa, jossa hänellä oli vastassaan koululautakunta, hänen koulunsa rehtori ja Haifan kaupunginhallitus. Jutun alustavassa käsittelyssä oli kolme korkeimman oikeuden tuomaria.

Valtion asianajaja esitti asian siinä valossa, että jos oppilaan annetaan ”sanella”, mille oppitunneille hän osallistuu, koulun arvovaltaa heikennetään. He vaativat oikeutta vahvistamaan heidän päätöksensä, jonka mukaan kyseisen oppilaan ei anneta missään olosuhteissa enää astua jalallaan koulun alueelle.

Kansalaisoikeusyhdistyksen asianajajat esittivät asian siten, että kyse oli perusoikeudesta palvonnan- ja omantunnonvapauteen, jota koulun asiankäsittelytapa oli loukannut. Tuomarit esittivät kysymyksiä Jehovan todistajien periaatteista ymmärtääkseen, mistä tämän nuoren oppilaan kanta johtui. Heille oli annettu myös hakemuksessa paljon tietoa eri puolilla maailmaa käsitellyistä samanlaisista tapauksista, joissa korkeimmat oikeudet olivat tehneet Jehovan todistajille suotuisia ratkaisuja.

Lausunnossaan tuomarit sanoivat, että molemmat osapuolet taistelivat periaatteen puolesta. Mutta kun punnitaan sitä, kumpi osapuoli joutuisi kärsimään enemmän, jos asiassa ei tapahtuisi muutosta, se olisi ilman muuta oppilas. Rehtorin ja koululautakunnan käytös tuntui tuomareista uskomattomalta, ja nämä antoivat heille kymmenen päivää aikaa esittää kirjallisesti perusteet toiminnalleen. Oikeus antoi väliaikaisen ratkaisun, jossa vaadittiin, että Ariel Feldmanin annetaan palata kouluun päättämään kouluvuotensa ja sallitaan suorittaa lopputenttinsä.

Joitakin päiviä ennen lopullista käsittelyä, joka oli määrä pitää 11. toukokuuta 1993, koululautakunta luopui syytteistään Ariel Feldmania vastaan. Tämän vuoksi lopullinen käsittely peruutettiin, oikeus ei koskaan tehnyt päätöstä jutun peruskysymyksistä eikä sitovaa oikeudellista ennakkotapausta annettu. Vaikka tämä jättääkin oven auki uusille oikeustaisteluille, Jehovan todistajat arvostavat Israelin korkeimman oikeuden tuomarien järkevää asennetta.

Mitä on voitu havaita?

Jeesuksen päivistä nykyaikaan asti Jehovan todistajia on vastustettu ja heihin on suhtauduttu ennakkoluuloisesti, minkä vuoksi he ovat joutuneet korkeimman oikeuden eteen monissa maissa. Nämä tapaukset koituvat ”todistukseksi – – kansoille” (Matteus 10:18). Silloinkin kun Jehovan todistajia on jossain maassa vähän, Jehova kykenee huolehtimaan siitä, että hänen nimensä tulee laajalti tunnetuksi. Ja aivan niin kuin oli asian laita ensimmäisellä vuosisadalla, kun Gamaliel, sanhedrinin arvostettu jäsen, puuttui asioiden kulkuun, niin Jumala voi nykyäänkin järjestää kansalleen apua yllättävistä lähteistä.

[Tekstiruutu s. 15]

”Mitä rehtori tietää Jehovan todistajista?”

(Otteita Tom Segevin kirjoituksesta, joka ilmestyi Ha’aretz-sanomalehdessä 12. 2. 1993)

”Kansakuntaan, jolla on kaikkea, kuuluu myös israelilaisia Jehovan todistajia. Heitä ei ole paljon, eivätkä monet ole kuulleet heistä siitäkään huolimatta, että he pyrkivät Israelissa, kuten kaikissa muissakin maissa, hankkimaan sekä painotuottein että suullisesti kannattajia opetuksilleen. Jotenkin he tekivät vaikutuksen tuohon Hugimin koulun oppilaaseen. Koska hän omaksui liikkeen periaatteet, hän kieltäytyi osallistumasta armeijaa varten valmistaville koulun liikuntatunneille. Rehtori ei vapauttanut häntä näiltä tunneilta. Mikäli olen saanut rehtorista oikean kuvan, hänen mielestään tämä nuorukainen on uhka sionismin tulevaisuudelle. Hän selitti minulle tällä viikolla: ’Tämä on sionistinen koulu; me opetamme lapsia olemaan uskollisia tälle valtiolle ja kansalle.’ – –

Rina Shmueli Haifan kansalaisoikeusyhdistyksestä yritti saada rehtorin tunnustamaan kyseisen oppilaan oikeuden totella omantuntonsa ääntä ja vapauttamaan hänet armeijaan valmistavasta koulutuksesta; tästä olisi voinut tulla erittäin sopiva esimerkki suvaitsevaisuudesta ja demokratiasta. Mutta rehtori ei antanut periksi. Hänellä on sellainen käsitys, että olemme tekemisissä vaarallisen lahkon kanssa, joka hankkii jäsenensä viekkain keinoin. – –

Tämä toi mieleeni ikäviä asioita. Niinpä soitin rehtorille ja kysyin häneltä, mitä hän oikeastaan tiesi Jehovan todistajista. Hän sanoi, ettei hän tiennyt paljon mutta oli kuullut heidän toimivan aktiivisesti myös muissa maissa, ja hän kertoi tavanneensa heitä Kanadassa ja Saksassa. Kysyin, tiesikö hän, mitä heille tehtiin Saksassa. ’En tiedä enkä haluakaan tietää’, vastasi rehtori.

Ehkä Hugimin lukiossa on kirjasto, ja ehkä tuossa kirjastossa sattuu olemaan Israel Gutmanin toimittama teos The Encyclopedia of the Holocaust. Jos tätä teosta ei ole siellä, se tulisi hankkia sinne. Otsikon ’Vilpittömät raamatuntutkijat’ alta rehtori voi lukea, että natsit lähettivät Jehovan todistajia keskitysleireihin.”