Miksi jotkut lapset ovat vaikeita?

”Perintötekijät, aivojen kemia ja hermostollinen kehitys vaikuttavat suuresti siihen, millaisia olemme lapsina ja mitä meistä tulee aikuisina.” (STANLEY TURECKI, LKT)

JOKAINEN lapsi kasvaa omalla yksilöllisellä tavallaan. Lapset ilmaisevat monia sellaisia ominaisuuksia ja tunteita, jotka näyttävät olevan perinnöllisiä – piirteitä, joihin vanhemmat eivät juuri voi vaikuttaa. On totta, että vallattomia, levottomia ja ympäristöään häiritseviä lapsia on aina ollut. Parhaatkin vanhemmat voivat saada lapsen, jota on vaikea kasvattaa.

Miksi joitakin lapsia on kuitenkin huomattavasti vaikeampi ja haastavampi kasvattaa kuin toisia? Niiden lasten määrä, joilla on vakavia käytöshäiriöitä, lisääntyy jatkuvasti. Lääkärit ja tutkijat ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että 5–10 prosenttia kaikista lapsista on äärimmäisen levottomia ja että näiden lasten kyvyttömyys olla tarkkaavaisia, keskittyä, noudattaa sääntöjä ja kontrolloida mielijohteita aiheuttaa monia vaikeuksia sekä heille itselleen että heidän perheelleen, opettajilleen ja tovereilleen.

Yalen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan lasten- ja hermotautiopin professori, tri Bennett Shaywitz kohdistaa huomion ongelman mahdolliseen ytimeen, ”perinnöllisiin häiriöihin tietyissä aivojen välittäjäaineissa”, jotka ohjaavat aivosolujen toimintaa ja tekevät aivoille helpommaksi säädellä käytöstä. Olipa syy siihen, miksi lasta on vaikea kasvattaa, mikä tahansa, vanhempien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä tulemaan taitaviksi ohjaamaan tehokkaasti lapsensa käytöstä rohkaisemalla ja tukemalla häntä sen sijaan, että he olisivat kriittisiä ja ilmaisisivat paheksuntaa.

Vanhemmat olivat Raamatun aikoina vastuussa lastensa kasvattamisesta ja valmentamisesta. He tiesivät, että Jumalan lain mukainen kurittaminen ja tuon lain opettaminen tekisivät heidän lapsestaan viisaan. (5. Mooseksen kirja 6:6, 7; 2. Timoteukselle 3:15.) Vanhemmilla on siksi kiireisestä aikataulustaan huolimatta Jumalan antama vastuu pyrkiä vaivojaan säästämättä täyttämään lapsen tarpeet, erityisesti reagoimalla myönteisesti kielteiseen käytökseen. Koska nykyään monet niistä käytöshäiriöistä, joita lastentauteja hoidettaessa nähdään, koskevat ylivilkkaita, impulsiivisia tai tarkkaamattomia lapsia, voi olla hyödyllistä tarkastella sitä, miten ADD- ja ADHD-oireyhtymät vaikuttavat ongelmalapsiin.a

1950-luvulla näitä häiriöitä nimitettiin MBD-oireyhtymäksi, ”vähäiseksi aivotoiminnan häiriöksi”. Lastenneurologi, tri Jan Mathisenin mukaan tätä termiä lakattiin käyttämästä, kun tutkimukset osoittivat, että ”ADD ei ole mikään aivovaurio”. Tri Mathisen sanoo: ”ADD on tietyillä aivojen alueilla oleva ilmeinen puutos. Emme ole vielä varmoja siitä, mitä nimenomaisia neurokemiallisia ongelmia siihen liittyy, mutta uskomme aivojen välittäjäaineella nimeltä dopamiini olevan osuutta asiaan.” Hän uskoo ongelman koskevan dopamiinin säätelyä. ”Kyse ei luultavasti ole yhdestä ainoasta aineesta, vaan useiden eri aineiden välisestä suhteesta”, hän lisää.

Vaikka on vielä monia avoimia kysymyksiä ADD:n aiheuttajasta, tutkijat ovat yleensä yhtä mieltä tri Mathisenin kanssa siitä, että syy kroonisesti heikkoon tarkkaavaisuuden, impulsiivisuuden ja motorisen aktiivisuuden hallintaan on hermostollinen. Äskettäin tri Alan Zametkinin ja Yhdysvaltain mielenterveysinstituutin tutkijoiden johdolla suoritettu tutkimus paljasti ensi kertaa ADD:n olevan tietynlainen aivojen aineenvaihduntaan liittyvä poikkeavuus, vaikkakin he myönsivät, että ”täsmällisempien vastausten saamiseksi on tehtävä vielä melkoisesti tutkimustyötä”.

Koulu on todellinen haaste

Koulu on usein hyvin vaikeaa sellaisille lapsille, jotka ovat kroonisesti tarkkaamattomia, huonoja keskittymään, impulsiivisia tai ylivilkkaita, sillä luokkahuone on ympäristö, jossa vaatimukset keskittyä ja olla hiljaa kasvavat valtavasti. Koska tällaisten lasten on hyvin vaikea kohdistaa huomiotaan mihinkään kovin pitkäksi aikaa, mitäpä muuta siitä voisikaan seurata kuin se, että he ovat raivostuttavan ylivilkkaita? Joidenkuiden tarkkaamattomuus on niin vakavaa, etteivät he kykene oppimaan asioita normaalivauhtia kotona eivätkä koulussa. Ei ole mitenkään epätavallista, että heitä kuritetaan luokan häirikköinä tai pelleinä, sillä heidän on vaikea hallita käytöstään ja arvioida tekojensa seurauksia.

Loppujen lopuksi he kehittävät huonon minäkuvan ehkä luokittelemalla itsensä ”pahaksi” ja ”tyhmäksi” ja käyttäytymällä sen mukaan. Koska nämä lapset saavat heikkoja arvosanoja, yrittivätpä he sitten miten paljon tahansa, heistä voi helposti tulla ikuisia epäonnistujia.

Vanhemmat ovat ymmällään; lapsen häiritsevä käytös alkaa suuresti huolestuttaa ja hämmentää heitä. Toisinaan seurauksena on aviopuolisoiden välisiä riitoja, kun molemmat vanhemmat syyttävät asiasta toisiaan. Monet vanhemmat uhraavat kiukuspäissään melkoisesti aikaa siitä jankuttamiseen, mikä on huonosti, ja unohtavat hyvän. Siksi heidän reaktionsa kielteiseen käyttäytymismalliin aiheuttaa entistä enemmän kielteistä vuorovaikutusta. Näin perhe ja jossain määrin myös muut, joilla on vuorovaikutussuhde lapseen, ajautuvat loputtomaan valtataisteluun, joka johtuu siitä, etteivät he ymmärrä eivätkä pysty ohjaamaan vaikean lapsen käytöstä – lapsen, jolla joko on tarkkaavaisuusoireyhtymä tai sitten ei ole.

Äidin kokemus Ronnien kanssa

”Siitä hetkestä lähtien, kun Ronnie tuli maailmaan, hän ei ollut koskaan tyytyväinen vaan aina ärtyisä ja itkuinen. Allergian vuoksi hänellä oli ihottumaa, korvatulehduksia ja jatkuva ripuli.

Ronnien varhaiset motoriset toiminnot kehittyivät kuitenkin hyvin, ja varsin pian hän osasi nousta istumaan, seistä ja sitten kävellä – vai pitäisikö sanoa juosta? Tein kiireesti kaikki kotityöni sillä aikaa, kun hän oli päiväunilla, koska kun pikku ’tornadoni’ heräsi, minulla oli täysi työ yrittää estää häntä vahingoittamasta itseään ja turmelemasta kotiamme, kun hän porhalsi ympäriinsä ja tarttui käsillään kaikkeen, mikä häntä kiinnosti – ja melkein kaikki kiinnosti!

Hän oli erittäin lyhytjännitteinen lapsi, joka ei viihtynyt yhden asian parissa kovin pitkään. Hän vihasi hiljaa istumista. Tämä oli luonnollisesti ongelma aina silloin, kun veimme hänet paikkaan, missä hänen odotettiin istuvan hiljaa, varsinkin seurakunnan kokouksiin. Oli turha läimäyttää häntä siitä syystä, ettei hän istunut hiljaa. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt siihen. Monet hyvää tarkoittavat ihmiset valittivat hänestä tai antoivat meille neuvoja, mutta mikään ei auttanut.

Ronnie oli älykäs, joten hänen ollessaan noin kolmivuotias aloimme lukea hänelle päivittäin lyhyen aikaa kerrallaan. Viisivuotiaana hän osasi lukea oikein hyvin. Sitten hän meni kouluun. Noin kuukauden kuluttua sain kutsun tulla keskustelemaan opettajan kanssa. Hän kertoi minulle, että hänen nähdessään Ronnien ensi kertaa tämä näytti hänestä enkeliltä. Mutta nyt kun Ronnie oli ollut kuukauden hänen luokallaan, hänestä tuntui, että tämä oli siitä toisesta paikasta. Opettaja kertoi minulle, että Ronnie hyppi ja pomppi, kamppasi toisia lapsia ja teki heille kolttosia jatkuvasti. Hetkeäkään hän ei ollut hiljaa eikä istunut paikoillaan vaan häiritsi koko luokkaa. Hänellä ei ollut itsehillintää. Lisäksi opettaja mainitsi kapinallisen asenteen olevan kehittymässä. Minulle suositeltiin sitä, että Ronnie laitettaisiin erityisluokalle ja että veisimme hänet lääkäriin, jotta hänelle voitaisiin määrätä jotakin lääkettä, joka saisi hänet rauhoittumaan. Olimme järkyttyneitä!

Lääke ei ollut hyvä vaihtoehto Ronnielle, mutta lastenlääkäri antoi meille joitakin käytännöllisiä ehdotuksia. Hänen mielipiteensä oli se, että Ronnie oli älykäs ja ikävystynyt lapsi; siksi hän ehdotti, että järjestäisimme Ronnielle paljon puuhaa, osoittaisimme häntä kohtaan yllin kyllin rakkautta ja olisimme kärsivällisiä ja myönteisiä. Hän uskoi, ettei Ronnie olisi enää yhtä suuri ongelma, kun hänelle tulee lisää ikää ja hänen ruokavaliotaan muutetaan.

Tajusimme, että poikamme kanssa oli tehtävä lujasti töitä ja että hän tarvitsi apua oppiakseen suuntaamaan energiansa myönteisesti. Tämä vaatisi runsaasti aikaa, minkä vuoksi muutimme päivittäistä aikatauluamme ja käytimme monta tuntia hänen kanssaan koulutehtävien parissa opettaen ja selittäen asioita hänelle kärsivällisesti. Lakkasimme käyttämästä kielteisiä sanoja tai syyttämästä häntä ajattelemattomuudesta ja pahanteosta. Pyrimme kohentamaan hänen heikkoa itsetuntoaan. Keskustelimme pikemminkin kuin määräsimme ja vaadimme. Jos meidän piti tehdä jokin häntä koskeva ratkaisu, kysyimme hänen mielipidettään.

Jotkin toisille lapsille luontaiset asiat eivät olleet helppoja Ronnielle. Hänen täytyi esimerkiksi opetella, miten olla kärsivällinen, miten olla rauhallinen, miten istua hiljaa ja miten hillitä tavallista voimakkaampaa fyysistä toimintahaluaan – joka kuitenkin oli hillittävissä. Kun hän ymmärsi, että hänen täytyi tietoisesti yrittää hiljentää vauhtiaan ja ajatella sitä, mitä hän tekee tai aikoo tehdä, hänen elämänsä alkoi tasaantua. 13-vuotiaana hän käyttäytyi normaalisti. Onneksi kaikki sujui siitä lähtien kitkattomasti, jopa teinivuosina, jolloin nuoret monesti ovat kapinallisia.

Palkka siitä, että annoimme Ronnielle runsaasti rakkautta sekä yhtä paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, on ollut runsas!”

[Alaviitteet]