Haasteeseen vastaaminen

VUOSIEN mittaan ADHD:n hoitamiseen on tarjottu erilaisia keinoja. Jotkin niistä ovat keskittyneet ruokavalioon. Toiset tutkimukset puhuvat kuitenkin sen puolesta, että elintarvikkeitten lisäaineet eivät yleensä aiheuta ylivilkkautta ja että erikoisruokavalioista ei useinkaan ole apua. Muita ADHD:n hoitomenetelmiä ovat lääkehoito, käyttäytymisen muokkaaminen ja ajattelun kuntoutus.a

Lääkehoito. Koska ADHD:ssä kaikesta päättäen on kysymys aivojen toimintahäiriöstä, aivojen kemiallista tasapainoa korjaavista lääkkeistä on ollut monille apua.b Lääkehoito ei kuitenkaan korvaa oppimista. Se ainoastaan parantaa lapsen keskittymiskykyä ja antaa hänelle perustan, jonka varassa hän voi opetella uusia taitoja.

Lääkehoidosta on ollut apua myös monille ADHD:stä kärsiville aikuisille. Sekä nuorten että aikuisten on kuitenkin syytä olla varovaisia, sillä jotkin ADHD:n hoitamiseen käytettävät keskushermostoa kiihottavat lääkkeet voivat aiheuttaa riippuvuutta.

Käyttäytymisen muokkaaminen. Se, että lapsella on ADHD, ei vapauta vanhempia kurinpitovelvollisuudesta. Vaikka lapsella ehkä onkin tässä suhteessa erityistarpeita, Raamatun vanhemmille antama kehotus kuuluu: ”Valmenna poika tiensä suuntaan, niin hän ei vanhetessaankaan siltä poikkea.” (Sananlaskut 22:​6.) Barbara Ingersoll toteaa kirjassaan Your Hyperactive Child: ”Isä tai äiti, joka yksinkertaisesti antaa periksi ja sallii ylivilkkaan lapsensa tehdä mitä tahansa, tekee lapselleen karhunpalveluksen. Ylivilkas lapsi tarvitsee samaa kuin kaikki muutkin lapset: johdonmukaista kuria, mihin liittyy se, että lasta kunnioitetaan ihmisenä. Se merkitsee selviä rajoja sekä tarkoituksenmukaisia palkintoja ja rangaistuksia.”

On siksi tärkeää, että vanhemmat antavat selkeää ohjausta. Jokaiselle päivälle pitää myös olla täsmällinen ohjelma. Aikataulua laatiessaan vanhemmat ehkä haluavat jättää lapselleen jonkin verran liikkumatilaa sen suhteen, milloin hän esimerkiksi tekee läksynsä, käy pesulla ja niin edelleen. Sen jälkeen tarvitaan johdonmukaisuutta ja määrätietoisuutta. Tulee huolehtia siitä, että päiväohjelmaa noudatetaan. Julkaisu nimeltä Phi Delta Kappan toteaa: ”Lääkärit, psykologit, kouluviranomaiset ja opettajat ovat velvollisia selittämään lapselle ja lapsen vanhemmille, että ADD- tai ADHD-luokitus ei anna lapselle lupaa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta, vaan että se on sen sijaan selvitys, jonka ansiosta kyseiselle lapselle voidaan antaa tarkoituksenmukaista apua.”

Ajattelun kuntoutus. Tähän ns. kognitiiviseen kuntoutukseen sisältyy esimerkiksi se, että lasta autetaan muuttamaan sitä käsitystä, joka hänellä on omasta itsestään ja ongelmastaan. ”Tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivät tuntevat olevansa ’rumia, tyhmiä ja huonoja’, vaikka he olisivatkin viehättäviä, älykkäitä ja hyväntahtoisia”, toteaa tohtori Ronald Goldberg. Sen tähden ADD- tai ADHD-lapsen täytyy hankkia itselleen oikea näkemys omasta arvostaan ja hänen täytyy saada tietää, että hänen tarkkaavaisuusongelmiaan voidaan hoitaa. Erityisen tärkeää tämä on murrosiässä. Kun ADHD:stä kärsivä tulee teini-ikään, hän on ehkä jo saanut osakseen paljon arvostelua oppilastovereiltaan, opettajiltaan, sisaruksiltaan ja kenties jopa vanhemmiltaan. Hänen täytyy nyt asettaa realistisia tavoitteita ja arvioida itsensä oikeudenmukaisesti, ei liian ankarasti.

Edellä mainittuja hoitomenetelmiä voivat käyttää myös ADHD:stä kärsivät aikuiset. Goldberg kirjoittaa: ”Hoito täytyy sovittaa iän mukaan, mutta hoidon perustekijät – lääkitys tarpeen mukaan, käyttäytymisen muokkaaminen ja kognitiivinen – – [kuntoutus] – ovat käyttökelpoisia läpi elämän.”

Tuen antaminen

John, ADHD-nuoren isä, sanoo asemassaan oleville vanhemmille: ”Hankkikaa mahdollisimman paljon tietoa tästä ongelmasta. Tehkää päätöksiä sen jälkeen, kun olette selvittäneet itsellenne tarpeelliset tosiasiat. Ennen kaikkea rakastakaa lastanne, rakentakaa häntä. Heikolla itsetunnolla on tuhoisa vaikutus.”

Jotta ADHD-lapsi saisi oikealaatuista tukea, vanhempien tulee olla yhteistyössä keskenään. Tohtori Gordon Serfontein kirjoittaa, että ADHD-lapsen täytyy saada ”tietää, että häntä rakastetaan kotona ja että tämä rakkaus on seurausta siitä rakkaudesta, jota hänen vanhempansa tuntevat toisiinsa” (kursivointi meidän). Tällaista rakkautta ei ikävä kyllä aina ilmaista. Serfontein jatkaa: ”On runsaasti todisteita siitä, että niissä perheissä, joissa on – – [ADHD-lapsi], on tavallisiin perheisiin verrattuna melkeinpä kolmanneksen yleisempää se, että aviopuolisoitten välillä on ristiriitoja ja että heidän liittonsa hajoaa.” Jotta tällaisia ristiriitoja ei pääsisi syntymään, isällä pitäisi olla ADHD-lapsen kasvattamisessa huomattava osa. Tätä velvollisuutta ei pitäisi sälyttää pelkästään äidille (Efesolaisille 6:​4; 1. Pietarin kirje 3:​7).

Vaikka läheiset ystävät eivät olekaan tällaisen perheen jäseniä, he voivat silti olla erittäin suurena tukena. Miten? ”Olkaa ystävällisiä”, sanoo John, jota jo lainattiin edellä. ”Katselkaa pintaa syvemmälle. Tutustukaa lapseen. Keskustelkaa myös hänen vanhempiensa kanssa. Miten heillä menee? Millaisten asioitten kanssa he joutuvat painimaan päivittäin?” (Sananlaskut 17:​17.)

Kristillisen seurakunnan jäsenet voivat antaa suuriarvoista tukea sekä ADHD-lapselle että hänen vanhemmilleen. Miten? Olemalla järkeviä odotuksissaan (Filippiläisille 4:​5). ADHD-lapsi voi aika ajoin käyttäytyä häiritsevästi. Sen sijaan että uskonveli vain kysyisi tunteettomasti: ”Mikset voi pitää lastasi aisoissa?” tai: ”Mikset anna hänelle kuritusta?” hän tarkkanäköisenä ymmärtää, että vanhemmat voivat tuntea ADHD-lapsen kasvattamisen vaativan heiltä joka päivä jo muutenkin liikaa. Vanhempien pitäisi tietenkin tehdä voitavansa hillitäkseen lapsensa häiritsevää käyttäytymistä. Sen sijaan että ne, jotka ovat sukua uskossa, purkaisivat närkästystään, heidän pitäisi ponnistella voidakseen olla ”myötäeläviä” ja ’suoda siunauksen’ (1. Pietarin kirje 3:​8, 9). Usein Jumala todellakin ”lohduttaa alas painettuja” myötätuntoisten uskonveljien avulla (2. Korinttilaisille 7:​5–7).

Ne, jotka tutkivat Raamattua, ymmärtävät, että kaikki inhimillinen epätäydellisyys – mukaan luettuina oppimisvaikeudet ja ADHD – on ensimmäiseltä ihmiseltä, Aadamilta, perittyä (Roomalaisille 5:​12). He tietävät myös, että Luoja, Jehova, toteuttaa lupauksensa ja saa aikaan vanhurskaan uuden maailman, josta ahdistavat sairaudet ovat poissa (Jesaja 33:​24; Ilmestys 21:​1-4). Tämä luottamus on kuin ankkuri, johon ne, jotka kärsivät esimerkiksi ADHD:stä, voivat kiinnittää itsensä. ”Ikä, harjaannus ja kokemus auttavat poikaamme ymmärtämään ongelmaansa ja tulemaan toimeen sen kanssa”, John sanoo. ”Hän ei kuitenkaan tule täysin toipumaan tässä asiainjärjestelmässä. Meitä lohduttaa joka päivä se, että uudessa maailmassa Jehova parantaa poikamme ja tekee hänet kykeneväksi nauttimaan elämästä täysin määrin.”

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 8]

Varoituksen sana vanhemmille

KÄYTÄNNÖLLISESTI katsoen kaikki lapset ovat ajoittain tarkkaamattomia, impulsiivisia ja liian vilkkaita. Tällaiset ominaisuudet eivät aina ole merkkinä ADHD:stä. Kirjassaan Before It’s Too Late tohtori Stanton E. Samenow toteaa: ”Olen nähnyt lukemattomia tapauksia, joissa lapselle, joka ei halua tehdä jotakin, annetaan erivapauksia, koska hänen arvellaan kärsivän jostakin vammasta tai sairaudesta, joka ei ole hänen syytään.”

Tohtori Richard Bromfield näkee myös, että on syytä olla varuillaan. ”Varmaa on, että joillakuilla, joiden oireet on diagnosoitu ADHD:ksi, on hermostollista heikkoutta ja he tarvitsevat lääkehoitoa”, hän kirjoittaa. ”ADHD:tä käytetään kuitenkin nykyään selityksenä kaikenlaiselle tekopyhyydelle, kaikenlaisille väärinkäytöksille ja laiminlyönneille sekä muille sosiaalisille epäkohdille, joilla useimmiten ei ole mitään tekemistä tämän vamman kanssa. Todellisuudessa arvojen puuttuminen nykyajan elämästä – umpimähkäinen väkivalta, huumeidenkäyttö ja sellaiset vähemmän kauhistuttavat tekijät kuin kurittomat ja liikaa virikkeitä tarjoavat kodit – edistää todennäköisemmin ADHD:tä muistuttavaa levottomuutta kuin mikään hermostollinen heikkous.”

Tohtori Ronald Goldberg varoittaakin hyvällä syyllä käyttämästä ADHD:tä ”kaiken kattavana käsitteenä”. Hänen neuvonsa on, että ”tulee huolehtia siitä, ettei ainuttakaan diagnoosin kannalta tärkeää kiveä jätetä kääntämättä”. Oireet, jotka muistuttavat ADHD:tä, voivat olla merkkinä jostakin fyysisestä tai psyykkisestä vaivasta, joita on monenlaisia. Luotettavaa diagnoosia tehtäessä tarvitaan siksi välttämättä myös kokeneen lääkärin apua.

Silloinkin kun lapsen oireet todella on diagnosoitu ADHD:ksi, hänen vanhempiensa olisi hyvä punnita lääkehoidon etuja ja haittoja. Ritalin eli metyylifenidaatti (ei enää Suomessa käytetty lääke) voi poistaa epämiellyttäviä oireita, mutta se voi myös aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia, esimerkiksi unettomuutta, lisääntynyttä ahdistuneisuutta ja hermostuneisuutta. Richard Bromfield antaakin sen neuvon, että lasta ei pitäisi alkaa lääkitä liian nopeasti vain siksi, että hänen oireilunsa saataisiin loppumaan. ”Liian monille lapsille ja yhä useammille aikuisille annetaan nykyään Ritalinia väärin perustein”, hän sanoo. ”Oman kokemukseni perusteella Ritalinin käyttö näyttää olevan suuresti riippuvainen siitä, miten hyvin vanhemmat ja opettajat kykenevät sietämään lasten käyttäytymistä. Tunnen lapsia, joille on annettu sitä paremminkin heidän rauhoittamisekseen kuin heidän todelliseen tarpeeseensa.”

Vanhempien ei siis pitäisi liian nopeasti päätyä siihen tulokseen, että heidän lapsellaan on ADHD tai oppimisvaikeuksia. Sen sijaan heidän pitäisi punnita todisteita huolellisesti ja käyttää asiantuntija-apua. Jos todella käy ilmi, että lapsella on oppimisvaikeuksia tai ADHD, vanhempien pitäisi varata aikaa siihen, että he perehtyvät tähän ongelmaan perusteellisesti, jotta he voisivat ryhtyä toimenpiteisiin lapsensa parasta ajatellen.

[Kuva s. 9]

ADHD-lapsi tarvitsee huomaavaista mutta silti johdonmukaista kuria

[Kuva s. 10]

Vanhempien antama kiitos voi auttaa paljon