”Nyt ovat jäljellä vain Mia ja Jehova”

VUODEN 1991 toukokuuhun tultaessa kehoni oli jo antanut merkkejä siitä, että jotain oli pielessä. Käveltyäni tai pyöräiltyäni pitkään käsiäni ja jalkojani särki kovasti ja niveleni turposivat. Heinäkuussa 1991 sairastuin ollessani veljeni häissä. Siitä lähtien olin enimmäkseen vuoteen omana, ja kasvoihini ja kehooni ilmaantui merkillisiä punaisia läiskiä.

Äiti vei minut lääkärille, joka toimitti minut kiireesti Askimissa Norjassa sijaitsevaa kotiamme lähellä olevaan sairaalaan. Diagnoosi osoitti, että munuaisteni toiminta oli heikentynyt ja että minulla oli korkea verenpaine. Hemoglobiiniarvoni oli vain 73 grammaa litraa kohti, kun se normaalisti on 115–160. Kahden päivän kuluttua minut siirrettiin suurempaan sairaalaan, jossa oli munuaistautien osasto. Nähtyään lukuisten verikokeideni tulokset lääkäri päätteli minun sairastavan tautia nimeltä lupus erythematosus disseminatus eli LED ja että immuunijärjestelmäni kehitti vasta-aineita, jotka hyökkäsivät veri- ja munuaiskudostani vastaan. Minulle annettiin kortikosteroidia ja kemoterapiaa.

Koska sekä tuo sairaus että osa hoidosta heikentävät verta, kysymys verensiirrosta nousi esiin. Keräsin kaikki voimani ja sanoin: ”Olen vihkiytynyt ja kastettu Jehovan todistaja enkä halua verta.” (1. Mooseksen kirja 9:4; Apostolien teot 15:28, 29.) Sitten lääkäri puhui äitini kanssa kahden kesken, ja äitini selitti, että haluaisimme verensiirron sijasta kokeilla vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Lääkäri sanoi haluavansa kunnioittaa kantaani ja tekevänsä kaikkensa auttaakseen minua.

Saimme myöhemmin kopion sairauskertomuksestani, jossa sanottiin: ”Potilas on täysi-ikäinen, kykenee ajattelemaan selkeästi ja on perillä asioista. Sen vuoksi potilaan asennetta tulee kunnioittaa.” Lisäksi siinä todettiin: ”Osasto on päättänyt kunnioittaa potilaan päätöstä kieltäytyä ottamasta verta, vaikka se johtaisi hänen kuolemaansa.”

Hoitomuodot

Seuraavina päivinä yritettiin verenpainettani saada monin eri tavoin laskemaan, jotta munuaisiin ei kohdistuisi niin kovaa rasitusta. Elimistöni ei kestänyt lääkitystä, ja ainoa muistikuvani tuosta ajasta on se, että oksensin kaiken aikaa. Toisinaan masennuin syvästi, ja rukoilin vanhempieni kanssa usein Jehovalta apua ja voimaa. Oltuani kuukauden sairaalassa sain lähteä viikonlopuksi kotiin. Ollessani toista kertaa käymässä kotona sain voimakkaan epilepsiakohtauksen, ja sitä seurasi neljä lievempää kohtausta. Sairaus vaikutti keskushermostooni. Minut kiidätettiin takaisin sairaalaan.

Lääkärit päättivät kokeilla vaihtoehtoista hoitoa. Plasma erotettiin verestä, ja siten verisolujani ja munuaiskudostani tuhoavat vasta-aineet saatiin vähenemään. Sen jälkeen minulle annettiin ruiskeita, jotka sisälsivät Ringerin liuosta ja albumiinia. Olin keskustellut tästä hoitomuodosta lääkäreiden kanssa ja antanut heille kirjallisen luvan käyttää sitä.a Hoidosta huolimatta tilani huononi. Annoin heille myös luvan hoitaa minua immunoglobuliinien avulla, mutta sillä kertaa he eivät käyttäneet niitä.b

Munuaisteni toiminta heikkeni jyrkästi. Vereni kreatiniiniarvo oli 682, vaikka normaalisti se on 55–110. Verenpaineeni oli edelleen korkea, ja hemoglobiinilukemani pysyi 50–60 grammassa litraa kohti. Eräänä päivänä verihiutaleiden määrä yhdessä kuutiomillimetrissä verta oli 17000 (tavallisesti se on 150000–450000), mikä lisää suuresti verenvuodon riskiä. Onneksi verihiutaleiden määrä alkoi lisääntyä heti. Seuraavana päivänä niitä oli 31000, ja määrä nousi jatkuvasti.

Rakkaudellista tukea

Sain rakkaudellisilta kristityiltä veljiltä ja sisarilta joka puolelta Norjaa kukkia, kirjeitä, postikortteja ja puheluja, mikä teki sairaalan henkilökuntaan vaikutuksen. He ihmettelivät, kuinka 18-vuotiaalla voi olla niin paljon ystäviä. Se antoi meille tilaisuuden kertoa heille kristillisestä toivostamme ja Jehovan rakkaudellisesta järjestöstä (Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:3, 4).

Samaan aikaan Jehovan todistajien sairaalayhteyskomitea näki kovasti vaivaa etsiessään lisää tietoa LED-taudin hoidosta. Saimme Norjan-haaratoimistostamme kirjoituksen, joka oli ilmestynyt eräässä lääketieteellisessä lehdessä. Siinä kerrottiin kahdesta mutkikkaasta LED-tapauksesta, joissa kahdelle nuorelle naiselle annettiin immunoglobuliineja hyvin tuloksin. Kun vanhempani neuvottelivat lääkäreiden kanssa, he pyysivät näitä lukemaan tuon artikkelin, jotta nämä voisivat arvioida, olisiko sen tiedoista hyötyä minun tapauksessani. Lääkärit eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten toimia. Yksi huolenaihe oli se, että immunoglobuliinihoidon sivuvaikutuksista oli vain vähän aineistoa.

Painostusta suostua verensiirtoon

Siihen mennessä olin ollut sairaalassa lähes kaksi kuukautta. Eräänä iltana tunsin äkisti kipua vatsassani, ja ulostuksessani oli verta, joka oli peräisin sisäisestä verenvuodosta. Kirurgiin otettiin yhteyttä. Hän sanoi, että minut pitäisi leikata heti ja minulle pitäisi antaa verta, muutoin kuolisin muutamassa tunnissa. Kirurgi sanoi sisarelleni, joka istui sänkyni vieressä, että jollei tämä suostuttelisi minua ottamaan verta, tämä olisi vastuussa kuolemastani. Se suututti minua, sillä olin itse päättänyt kieltäytyä verensiirrosta.

Lääkärit halusivat puhua kanssani kahden kesken varmistaakseen, että päätös todella oli omani ja että ymmärsin täysin, mihin verensiirrosta kieltäytyminen heidän mukaansa johtaisi. Viidentoista minuutin kuluttua he olivat varmoja siitä, etten muuttaisi mieltäni. Sen sijaan että minut olisi leikattu, lääkärit antoivat minulle antibiootteja tulehdusta vastaan.

30. syyskuuta, seuraavana päivänä tuon lääkäreiden kanssa käydyn keskustelun jälkeen, hemoglobiiniarvoni laski 65:stä 35:een. Minut siirrettiin teho-osastolle. Olin niin heikko, että tarvitsin happinaamarin, jotta saisin hengitettyä. Vaikka olin enemmän tai vähemmän tajuissani tuon kriittisen vaiheen aikana, en muista siitä mitään. Sain myöhemmin kuulla perheeltäni ja kahdelta kristityltä vanhimmalta, mitä muutamana seuraavana päivänä oli tapahtunut.

Elämä vaakalaudalla

Nyt lääkärit päättivät kokeilla laskimoon annettavia immunoglobuliiniruiskeita. Sain kuuden gramman immunoglobuliiniannoksen joka päivä 9.–11. lokakuuta. En kyennyt kontrolloimaan virtsaamistani ja ulostamistani, ja hoitajat vaihtoivat vuodevaatteita yhtä mittaa. Hemoglobiinilukemani laski kaiken aikaa. Sairauskertomuksessa sanotaan: ”Alimmillaan hänen hemoglobiiniarvokseen mitattiin 14, minkä jälkeen hänellä esiintyi meleenaa [veriulostetta], ja verikokeiden ottaminen päätettiin lopettaa. Siinä vaiheessa hän oli käytännössä moribundus [kuolemaisillaan].”

Lääkärit olivat tuolloin hylänneet kaikki toiveet toipumisesta ja todenneet, että jos jäisin henkiin, aivoni olisivat vaurioituneet ja olisin ehkä myös osittain halvaantunut. Koska he olivat aivan varmoja siitä, ettei mitään ollut tehtävissä, he päättivät 12. lokakuuta lopettaa kaiken aktiivisen hoidon ja antaa vain nestettä. Isäni, joka kannusti minua hellittämättä jatkamaan taistelua, sanoi istuessaan vuoteeni vieressä: ”Nyt ovat jäljellä vain Mia ja Jehova.”

Koko tämän kriittisen jakson ajan joku seurakuntaamme kuuluva oli aina perheeni kanssa sänkyni vieressä. Eräs heistä kertoi: ”Lauantai-iltana, 12. lokakuuta, kukaan ei uskonut Mian selviävän yön yli. Mutta sunnuntaiaamuna hän oli yhä hengissä. Iltapäivällä hän hengitti raskaasti, ja kaikki odottivat sen enteilevän loppua. Koko perhe kokoontui hänen sänkynsä ympärille. Hän veti syvään henkeä, ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän hengitti ulos. Hänen vanhempansa kärsivät suurinta tuskaa, mitä vanhemmat voivat kärsiä – nähdessään rakkaan lapsensa kuihtuvan hiljalleen pois. Hänen isänsä kehotti meitä kaikkia rukoilemaan Jehovaa. Sen jälkeen keskustelimme hiljaa ja toivoimme, ettei Mian tarvitsisi kärsiä pitkään.

Mutta Mia ei kuollut. Lääkärit ja hoitajat eivät olleet koskaan nähneet mitään sen kaltaista – joku pysyi hengissä, vaikka veriarvot olivat noin alhaiset. Verenvuodot lakkasivat, joten tilanne ei enää pahentunut. Sunnuntaiyö oli ohi, ja Mia oli edelleen hengissä.”

Käännekohta

Maanantaiaamuna, 14. lokakuuta, yksi lääkäreistä tuli katsomaan minua. Olin horroksessa enkä itse muista tapausta. Lääkäri seisoi vuoteeni vieressä, ja äitini sanoi: ”Lääkäri tuli toivottamaan hyvää huomenta.” Vastasin kuuluvalla äänellä: ”Hei!” Hän ei ollut odottanut sitä ja oli yllättynyt ja liikuttunut.

Aivoni olivat kunnossa, enkä ollut halvaantunut. Hoito aloitettiin uudelleen. Minulle annettiin erytropoietiinia ja rautadekstraania laskimoon samoin kuin kaksi annosta immunoglobuliinia päivässä. Vähitellen kuntoni parani. Hemoglobiinilukemani nousi 16. lokakuuta 26:een ja 17. lokakuuta 30:een. Kuntoni koheni koko ajan. Minut päästettiin pois sairaalasta 12. marraskuuta, jolloin hemoglobiiniarvoni oli 80.

Emme tiedä varmasti, miksi punasolujeni tuhoutuminen lakkasi tai miksi veriarvoni nousi hyvin nopeasti. Epäilemättä immunoglobuliini-, erytropoietiini- ja rautadekstraaniruiskeet auttoivat merkittävästi. Toukokuun alkupuolella 1992 hemoglobiiniarvoni oli normaali 123, ja se on siitä lähtien pysynyt normaalilukemissa.

Saan nyt hoitoa, jonka avulla kuntoani pidetään yllä ja tarkkaillaan, ja kaikki toimii hyvin. Avioiduin 28. marraskuuta 1992 erään kristityn kanssa, ja palvelemme nyt Jehovaa yhdessä. Sairauteni ja se, että tottelin verta koskevaa Jehovan lakia, ovat lähentäneet minua Jehovaan. Nyt odotan aikaa, jolloin saan palvella häntä kaikin voimin kautta ikuisuuden. (Kertonut Mia Bjørndal.)

[Alaviitteet]