Käyntini kuoleman kynnyksellä opetti lääkäreitä
PUOLIVÄLISSÄ toukokuuta 1991 saimme tietää minun odottavan neljättä lastamme. Nuorimmaisemme Mikael oli yhdeksän, ja kaksostytöt Maria ja Sara olivat kolmentoista. Vaikka emme olleet suunnitelleet tätä uutta tulokasta, totuimme pian siihen ajatukseen, että saamme jälleen vauvan.
Eräänä iltana, ollessani kolmannella kuukaudella, tunsin yhtäkkiä kipua keuhkossani. Seuraavana päivänä pystyin hädin tuskin kävelemään. Lääkäri sanoi, että minulla oli keuhkokuume, ja antoi minulle penisilliiniä. Vointini parani muutaman päivän kuluttua, mutta olin kuitenkin melko heikko. Sitten tunsin yhtäkkiä kipua toisessa keuhkossani, ja samat toimenpiteet toistuivat.
Seuraavina päivinä en voinut olla makuullani, koska minun oli vaikea hengittää. Runsaan viikon kuluttua ensimmäisestä kipukohtauksesta toinen jalkani tuli siniseksi ja turposi. Tällä kertaa minut otettiin sairaalaan. Lääkäri kertoi, ettei keuhkoissani tuntunut kipu ollut johtunut keuhkokuumeesta vaan verihyytymistä. Hän sanoi myös, että minulla oli verihyytymä nivusessa. Sain tietää, että raskaana olevien naisten yleisimpiä kuolinsyitä Ruotsissa ovat verihyytymät. Muutaman päivän kuluttua minut siirrettiin Tukholmassa sijaitsevaan Karoliiniseen sairaalaan, jossa on raskaudenaikaisista häiriöistä kärsiville äideille tarkoitettu erityisosasto.
Lääkärit päättivät antaa minulle verta ohentavaa lääkettä, hepariinia. He vakuuttivat minulle, että hepariinin syönnistä johtuvan verenvuodon vaara oli pieni verrattuna riskiin saada toinen hyytymä keuhkoihin. Muutaman viikon kuluttua olin siinä määrin hyvässä kunnossa, että pääsin kotiin. Tunsin lämmintä, palavaa onnea siitä, että olin elossa ja vilkas, pieni lapsi kasvoi sisälläni.
Synnytyksen aika
Synnytys päätettiin käynnistää lääkkein, mutta ennen kuin tätä toimenpidettä päästiin valmistelemaan, tunsin voimakasta kipua alavatsassani. Niinpä minut kiidätettiin sairaalaan. Lääkärit eivät kuitenkaan löytäneet mitään vikaa.
Seuraavana iltana vatsani oli pahasti turvoksissa eikä kipu ollut hellittänyt. Lääkäri tutki minut keskellä yötä ja havaitsi synnytyspolttojen alkaneen. Seuraavana aamuna vatsani oli vieläkin enemmän turvoksissa ja kipu oli sietämätöntä. Lääkäri katsoi minua huolestuneena ja kysyi, milloin olin viimeksi huomannut lapsen liikkuvan. Tajusin yhtäkkiä, että siitä oli pitkä aika.
Minut vietiin kiireesti synnytyshuoneeseen. Kuulin kaukaa henkilökunnan puhuvan. ”Hän kieltäytyy verensiirrosta”, joku sanoi. Sitten eräs hoitaja kumartui ylitseni ja sanoi kovalla äänellä: ”Tiedät kai, että lapsesi on kuollut?” Minusta tuntui siltä kuin joku olisi pistänyt tikarilla sydämeeni (Sananlaskut 12:18).
Kieltäydyn päättäväisesti ottamasta verta
Yhtäkkiä lääkärini ilmaantui paikalle ja kertoi, että tilani oli erittäin vakava. Hän kysyi, halusinko edelleen pysyä päätöksessäni kieltäytyä verensiirrosta. Sanoin painokkaasti, että haluan, mutta sen jälkeisistä tilanteista en muista paljonkaan. Olin kuitenkin tehnyt hyvin selväksi lääkärilleni, että kristittyjä käsketään karttamaan verta ja että halusin totella Jumalan lakia (Apostolien teot 15:28, 29; 21:25).
Sillä välin he kutsuivat toisen lääkärin, Barbro Larsonin, joka on taitava kirurgi. Hän saapui nopeasti ja leikkasi minut heti. Kun he avasivat vatsani, he huomasivat minun menettäneen kolme litraa verta sisäisen verenvuodon takia. Tri Larson kunnioitti kuitenkin verensiirtoa koskevaa päätöstäni.
Muuan toinen lääkäri sanoi jälkeenpäin, että oli kyse vain minuuteista niin olisin kuollut. ”En osaa sanoa, elääkö hän tällä hetkellä”, hän kuulemma oli todennut. Saimme myöhemmin tietää, että lääkärit eivät löytäneet vuotokohtaa, joten he laittoivat harsotaitoksen vatsaani. Lääkärit ja hoitajat eivät antaneet pienintäkään toivoa siitä, että selviäisin hengissä.
Kun lapseni tulivat sairaalaan ja saivat kuulla tilastani, yksi heistä sanoi, että Harmagedon tulee pian ja sen jälkeen he saisivat minut takaisin ylösnousemuksen välityksellä. Miten suurenmoinen ja oikeudenmukainen järjestely ylösnousemus onkaan! (Johannes 5:28, 29; 11:17–44; Apostolien teot 24:15; Ilmestys 21:3, 4.)
Elämä vaakalaudalla
Hemoglobiinipitoisuuteni oli pudonnut 40 grammaan litraa kohden, mutta vuoto näytti tyrehtyneen. Olin aiemmin pannut Herätkää!-lehden 22.11.1991 sairauskertomukseni väliin. Tri Larson löysi sen ja huomasi otsikon ”Verenvuodon ehkäiseminen ja hoitaminen ilman verensiirtoa”. Hän tutki kirjoituksen huolellisesti nähdäkseen, olisiko siinä jotakin sellaista, mitä hän voisi käyttää auttaakseen minua jäämään eloon. Hänen silmänsä osuivat sanaan ”erytropoietiini”. Se on lääke, joka saa ruumiin tuottamaan lisää punasoluja. Hän antoi sitä minulle heti. Kestää kuitenkin aikansa ennen kuin lääke tuottaa tulosta. Kysymys oli siis nyt siitä, vaikuttaisiko erytropoietiini ajoissa.
Seuraavana päivänä hemoglobiiniarvoni oli laskenut 29:ään. Kun heräsin ja näin perheeni sänkyni vieressä, ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Hengityslaite esti minua puhumasta. Olin lähes hysteerinen surusta, mutta en pystynyt edes itkemään. Jokainen sanoi minulle, että minun täytyi säästää voimiani jäädäkseni eloon.
Seuraavana päivänä minulla oli kuumetta. Sen aiheutti tulehdus, joka johtui vatsaani jätetystä harsotaitoksesta. Hemoglobiiniarvoni oli pudonnut 27:ään. Vaikka onkin hyvin vaarallista nukuttaa tällaisessa tilassa oleva ihminen, tri Larson selitti, että riskistä huolimatta heidän oli pakko tehdä jälleen leikkaus harsotaitoksen poistamiseksi.
Lapset saivat ennen leikkausta tulla katsomaan minua. Jokainen ajatteli tuon hetken merkitsevän jäähyväisiä. Monet hoitohenkilökuntaan kuuluvista itkivät. He eivät uskoneet minun selviytyvän. Lapsemme olivat hyvin urhoollisia, ja se auttoi minua olemaan levollinen ja luottavainen.
Koska sain nukutusainetta minimaalisen vähän, saatoin joskus kuulla, mitä henkilökuntaan kuuluvat puhuivat keskenään. Jotkut puhuivat minusta ikään kuin olisin jo kuollut. Kun myöhemmin kerroin, mitä olin leikkauksen aikana kuullut, eräs hoitaja sanoi olevansa pahoillaan. Toisaalta hän sanoi olleensa varma siitä, että kuolisin, eikä hän vieläkään ymmärtänyt, miten selvisin hengissä.
Seuraavana päivänä oloni oli hiukan parempi. Hemoglobiiniarvoni oli 29 ja hematokriittiarvoni 0,09. Kristityt veljeni ja sisareni kävivät katsomassa minua ja toivat perheelleni ruokaa ja kahvia. Olimme kiitollisia heidän osoittamastaan rakkaudesta ja kiintymyksestä. Illalla tilani oli edelleen kriittinen, joskin se oli vakaa, ja minut siirrettiin toiselle osastolle.
Lääkärit oppivat
Monet terveydenhoitohenkilöstöön kuuluvista olivat uteliaita kuulemaan minusta, ja useimmat heistä olivat hyvin ystävällisiä. Eräs hoitaja sanoi: ”Sinun Jumalasi on täytynyt pelastaa sinut.” Toisen osaston lääkäri poikkesi luonani ja totesi: ”Haluan vain nähdä, miltä näyttää ihminen, jolla on niin alhainen hemoglobiiniarvo. En tajua, miten voit olla noin pirteä.”
Lääkärini tuli katsomaan minua seuraavana päivänä, vaikka se oli hänen vapaapäivänsä. Hän sanoi, että se, mitä oli tapahtunut, sai hänet tuntemaan oman osansa vähäiseksi. Hän kertoi, että mikäli toipuisin täysin, he panisivat alulle uuden tutkimuksen verensiirron vaihtoehdoista potilaiden hoidossa.
Toipumiseni yllätti täysin. Kahden ja puolen viikon kuluttua traagisesta synnytyksestäni hemoglobiiniarvoni oli noussut vähän yli 80:een, joten minut päästettiin sairaalasta kotiin. Kolmen päivän kuluttua meillä oli Jehovan todistajien vuosittainen kierroskonventti, ja minä olin siellä. Oli todella rohkaisevaa nähdä jälleen kristityt veljemme ja sisaremme, jotka olivat tukeneet meitä koettelemuksessamme (Sananlaskut 17:17).
Kuten tri Larson lupasi, ruotsalaisessa lääkärilehdessä Läkartidningen julkaistiin myöhemmin tapaustani koskeva selostus, joka oli otsikoitu ”Erytropoietiini korvaa verensiirron”. Siinä sanottiin: ”35-vuotias nainen, joka on Jehovan todistaja, kärsi synnytykseen liittyvästä akuutista, voimakkaasta verenvuodosta. Hän kieltäytyi verensiirrosta mutta hyväksyi erytropoietiinihoidon. Kun häntä oli hoidettu yhdeksän päivää leikkauksen jälkeen antamalla suuria annoksia erytropoietiinia, hemoglobiinipitoisuus oli noussut 29:stä 82:een grammaan litralta eikä sivuvaikutuksia ollut.”
Kirjoituksessa todettiin lopuksi: ”Aluksi potilas oli hyvin heikko, mutta hän toipui hämmästyttävän nopeasti. Lisäksi leikkauksen jälkeisen hoidon aikana ei ilmennyt minkäänlaisia komplikaatioita. Potilas voitiin kotiuttaa sairaalasta kahden viikon kuluttua.”
Vaikka tämä kokemus oli meille raskas isku, olemme iloisia siitä, että jotkut lääkärit ovat sen ansiosta voineet oppia lisää verensiirron vaihtoehdoista. Toivomme, että he ovat valmiita kokeilemaan näitä hyviksi osoittautuneita hoitomenetelmiä. (Kertonut Ann Yipsiotis.)
[Kuva s. 26]
Auttavaisen kirurgini kanssa