Raamatun näkökanta
Onko Jumala tyytyväinen nähdessään meidän kärsivän?
MIES kompastelee ihmisjoukon läpi ja raahautuu eteenpäin suuren puisen ristin painaessa hänen harteitaan ja veripisaroiden tippuessa hänen päässään olevasta orjantappurakruunusta. Kun hän saapuu ”teloituspaikalle”, hänen jäsenensä oikaistaan ristille ja käsiin hakataan suuret naulat. Hän vääntelehtii tuskasta naulojen lävistäessä lihan. Kun risti nostetaan pystyyn, tuska yltyy sietämättömäksi. Filippiiniläisen Panorama-lehden mukaan tällaiset tuskalliset rituaalit kuuluvat säännöllisenä osana piinaviikon viettoon Filippiineillä.
Se mitä tässä kuvailtiin, on nykypäivän tulkinta Jeesuksen kärsimyksistä. Tämä mies ei kuitenkaan vain näyttele jotakin näytelmän kohtausta. Naulat, veri ja tuska ovat kaikki täysin aitoja.
Toisaalla hartaiden roomalaiskatolilaisten voidaan nähdä ruoskivan julkisesti itseään heidän halutessaan kokea Kristuksen kärsimykset. Miksi? Jotkut tekevät siten, koska he uskovat kärsimystensä saavan aikaan ihmeitä, kuten heidän sairaiden rakkaittensa parantumisen. Toiset tekevät näin sovittaakseen syntejä, joita he eivät usko saavansa anteeksi, ellei heidän oma verensä vuoda. Kirjassa The Filipinos selitetään: ”Tuska on hyvä mielen ja sielun puhdistaja. – – Ajatellaan, että synnintekijä on tuskan jälkeen puhdistunut synneistä ja vapautunut taakoista.”
Itsekidutus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Filippiinien katolilaisiin. Eri uskontoihin kuuluvat ihmiset eri maissa ajattelevat, että Jumala pitää itse aiheutettua kärsimystä jonkinlaisena ansiona.
Esimerkiksi kun Buddha eli Siddhartha Gautama etsi totuutta, hän jätti vaimonsa ja poikansa ja pakeni erämaahan, missä hän eli kuusi vuotta askeetin elämää. Hän asettui epämukaviin ja tuskallisiin asentoihin tuntikausiksi ja väitti myöhemmin eläneensä pitkät ajat yhdellä riisinjyvällä päivässä ja laihtuneensa niin paljon, että sanoi: ”Vatsanahkani alkoi tarttua selkärankaani.” Mutta kiduttipa hän itseään miten paljon tahansa, se ei saanut aikaan hänen tavoittelemaansa valaistumista.
Samalla tavoin Intiassa hindulaisten kerjäläismunkkien läpikäymät erilaiset katumusharjoitukset olivat joskus äärimmäisen ankaria: he makasivat tulien välissä, tuijottivat aurinkoa kunnes sokeutuivat, seisoivat pitkät ajat yhdellä jalalla tai jossain muussa hankalassa asennossa. Joillakin askeeteilla uskottiin olevan niin suuri voima, että se saattoi suojella kaupunkia vihollisen hyökkäykseltä.
Samoin Raamatussa kerrotaan Baalin palvojista, jotka viileksivät itseään ”tapansa mukaan miekoilla ja keihäillä, niin että heistä vuoti verta”, yrittäen turhaan saada osakseen jumalansa huomion (1. Kuningasten kirja 18:28).
’Kurittakaa itseänne’
Vaikka onkin totta, että Jehova käski valittua kansaansa ’kurittamaan itseään’, yleisesti sen ymmärretään tarkoittavan paastoamista (3. Mooseksen kirja 16:31). Paastoaminen oli ilmaus surusta tai syntien katumisesta, tai siihen ryhdyttiin olosuhteiden ollessa ahdistavat. Paasto ei siksi ollut keino rangaista itseään, vaan se ilmaisi ihmisen nöyrtyvän Jumalan edessä (Esra 8:21).
Jotkut juutalaiset ajattelivat virheellisesti, että itse epämukavuudessa, joka liittyi itsensä kurittamiseen, oli jotain ansiokasta ja että se velvoitti Jumalan antamaan heille jonkinlaisen korvauksen. Kun mitään tällaista palkkaa ei tullut, he pyysivät julkeasti Jumalalta korvausta, jonka he kuvittelivat ansainneensa: ”Miksi me paastoamme, kun et sinä sitä näe, kuritamme itseämme, kun et sinä sitä huomaa?” (Jesaja 58:3.)
He olivat kuitenkin väärässä. Oikeaan uskonnolliseen paastoon ei kuulunut asketismi, ruumiinsa kurittaminen nälällä, ikään kuin ruumiillinen tuska tai epämukavuus sinänsä olisi jokin ansio. Voimakas mielenliikutus oli voinut heikentää heidän näläntunteensa. Jos itsepintaiset ongelmat painavat mieltä, ruumis ei ehkä kaipaa ravintoa. Tämä ilmaisee Jumalalle paastoavan ihmisen voimakkaat tunteet.
Miellyttääkö itsekidutus Jumalaa?
Saako rakkaudellinen Luoja mitään iloa siitä, että hän näkee ihmisten kiduttavan itseään? Vaikka kristittyjen onkin toisinaan pakko tulla ”osallisiksi Kristuksen kärsimyksiin”, se ei tarkoita sitä, että he etsisivät vaikeuksia tai tavoittelisivat marttyyrinkruunua (1. Pietarin kirje 4:13).
Jeesus oli varmasti kaikkea muuta kuin askeetti. Uskonnolliset johtajat valittivat, etteivät hänen opetuslapsensa paastonneet, ja he jopa syyttivät häntä ”syömäriksi ja viininjuojaksi” (Matteus 9:14; 11:19). Jeesus noudatti kohtuutta kaikessa eikä vaatinut itseltään tai toisilta enempää kuin oli järkevää (Markus 6:31; Johannes 4:6).
Mistäänpäin Raamattua emme löydä perusteita asketismille, ikään kuin elämän välttämättömyyksien tai edes mukavuuksien kieltäminen itseltään toisi Jumalan suosion. Huomaa, mitä apostoli Paavali sanoi tällaisista tuskallisista tavoista: ”Juuri niillä on tosin viisauden ulkokuori itse omaksutussa palvontamuodossa ja valenöyryydessä, ruumiin ankarassa kohtelussa, mutta niillä ei ole mitään arvoa lihan tyydyttämistä vastaan taisteltaessa.” (Kolossalaisille 2:23.)
Munkkina ollessaan Martti Luther kirjaimellisesti kidutti itseään. Myöhemmin hän kuitenkin hylkäsi tällaiset tavat sanoen, että ne edistävät ajatusta kahdesta tiestä Jumalan luo, korkeammasta ja alemmasta, kun taas Raamattu opettaa, että on vain yksi tie pelastukseen – usko Jeesukseen Kristukseen ja hänen Isäänsä, Jehovaan (Johannes 17:3). Toisaalta jotkut pitivät tuskallisia rituaaleja yrityksenä pelastaa itse itsensä.
Kirjassa Church History in Plain Language todetaan asketismista: ”Koko toiminnan tukeminen perustui harhakäsitykseen ihmisestä. Munkit sanoivat, että sielu on kahlittu lihaan ruumiin vangiksi. Tämä ei ole raamatullinen näkemys ihmiselämästä.” Tosiaan koko ajatus siitä, että itsekidutus voisi miellyttää Jumalaa, on vieras Raamatulle. Se perustuu gnostilaiseen väärään käsitykseen, jonka mukaan kaikki, mikä on yhteydessä lihaan, on pahaa ja sitä tulee kohdella mahdollisimman huonosti, jotta ihminen saisi pelastuksen.
Koska Jehova haluaa meidän olevan onnellisia, tällaisen ihastuttavan Jumalan palvelemisessa ei ole kyse askeetiksi tulemisesta (Saarnaaja 7:17). Missäänpäin Raamattua ei sanota tällaisten itse aiheutettujen kärsimysten olevan tie pelastukseen. Jumalan sana tekee sitä vastoin selväksi, että Kristuksen veri yhdessä meidän sitä kohtaan osoittamamme uskon kanssa puhdistaa meidät kaikista synneistä (Roomalaisille 5:1; 1. Johanneksen kirje 1:7).