Kirkkojen maailmanneuvosto tunnustaa näkemyseronsa

SANTIAGON kaupungissa Espanjassa vieraili 3.–14. elokuuta 1993 epätavallinen pyhiinvaeltajien ryhmä. Kirkkojen maailmanneuvosto järjesti siellä Usko ja kirkkojärjestys (Faith and Order) -nimisen maailmankokouksen. Osanottajilla oli uljas tavoite: saada uutta vauhtia kristikunnan kirkkojen pysähtyneisiin yhdistymispyrkimyksiin.

Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutu kuvasi tilannetta suorapuheisesti ”ekumeeniseksi velttoudeksi”. ”Me kastamme varpaamme veteen, muttemme uskalla sukeltaa siihen kokonaan”, hän valitti.

Sukeltaminen ekumenian vesiin ei ole helppoa. Osanottajien eroavuudet nousivat esiin jo avajaisseremoniassa Santiagon katolisessa katedraalissa. Vaikka katolinen arkkipiispa Rouco oli kannustanut osanottajia omaksumaan pyhiinvaeltajien hengen ja tavoittelemaan sovintoa kristittyjen kesken, niin avajaisseremonian jumalanpalveluksen aikana veisattua Pyhälle Jaakobille omistettua hymniä arvosteltiin siksi, että sen katsottiin ylistävän vuosisatoja kestänyttä Espanjan katolilaisten osoittamaa vihaa juutalaisia, muslimeja ja protestantteja kohtaan.

Onko olemassa mitään runkoa, jonka varaan voisi rakentaa sovintoa katolilaisten, ortodoksien ja protestanttien välille? Eräs tutkijaryhmä ehdotti, että kirkot pitäisivät Nikean uskontunnustusta ”apostolisen uskon keskeisenä ilmauksena”. He toivoivat, että tämä uskontunnustus voisi toimia osaltaan ”välineenä, jonka avulla löydetään uskon ykseys”, vaikka saattaakin esiintyä ”monia eri ilmenemismuotoja”.

”Monet eri ilmenemismuodot” tulivat toistuvasti esiin kokouksen aikana. Ortodoksien ja katolilaisten edustajat esittivät vastalauseensa sen johdosta, että anglikaanit olivat hiljattain päättäneet hyväksyä naisten vihkimisen papeiksi. Toinen kiistakapula on ortodoksisen ja katolisen kirkon kilpailu entisissä kommunistimaissa. Kreikan ortodoksisen kirkon arkkipiispa Iakovos väitti, että oli väärin puhua ”sellaisten ihmisten käännyttämisestä uudelleen kristinuskoon, jotka ovat olleet kristittyjä vuosisatojen ajan” mutta jotka ovat epäonnekseen joutuneet elämään vuosikymmeniä kommunistisen ateismin alaisina. Itse asiassa kokouksen raportissa tuomittiin ”käännyttäminen” ykseyden esteeksi, vaikka siinä myönnettiin, että kirkon lähetysluonne tulisi ymmärtää selvemmin.

Samuel B. Joshua, Bombayn piispa, kuvaili kirkkojen ykseyttä synkästi ”utopistiseksi ajatukseksi”. Koettuaan omakohtaisesti, kuinka ongelmallista on ollut yrittää yhdistää kuutta uskontokuntaa Intiassa, hän sanoi, että ”hyödyt ovat olleet näennäisiä” kun taas taakka ”on tullut sietämättömäksi”. Hän uskoo, ettei kristilliseen ykseyteen tulisi pyrkiä ”oppikysymysten ja kirkkojärjestyksen suhteen”.

Voiko sellainen ykseys, jossa sivuutetaan oppikysymykset, kuitenkaan olla todellista ykseyttä? Voivatko uskonnot, jotka eivät vieläkään ymmärrä kirkon lähetysluonnetta, todella seurata Kristusta? Paavali sanoi, että Kristuksen tosi seuraajien tulee jatkuvasti ’ajatella yhtäpitävästi’ (2. Korinttolaisille 13:11). Pelkkä näkemyserojen tunnustaminen jää kauas tuon ohjeen noudattamisesta.