Pyrkimykset ykseyden luomiseksi
Herätkää!-lehden Ranskan-kirjeenvaihtajalta
HÄPEÄ! Häpeä oli se tunne, josta ekumeeninen liike sai alkunsa. Häpeä minkä johdosta? Häpeä sen piinallisen näytelmän johdosta, jonka kristikunta tarjosi ei-kristitylle maailmalle itsensä kanssa riitautuneena talona.
Jo heti Kirkkojen maailmanneuvoston ensimmäisessä kokouksessa sen pääsihteeri, tri W. A. Visser ’t Hooft, selitti: ”Me olemme Kirkkojen neuvosto, emme yhden jakamattoman Kirkon neuvosto. Nimemme jo osoittaa sen heikkouden ja häpeän, jota tunnemme Jumalan edessä, sillä Kristuksella voi olla ja tulee lopulta olemaan vain yksi kirkko maan päällä.”
Eräs Ranskassa hiljattain julkaistu katolinen tietosanakirja myöntää: ”Tietoisuus kristikunnan hajaannuksen aiheuttamasta häpeästä alkoi tuntua entistä kipeämpänä 1800-luvulla. Näin kävi etenkin lähetyssaarnaajien keskuudessa, joiden keskinäinen kilpailu oli ristiriidassa evankeliumin kanssa, jota he olivat tulleet julistamaan ei-kristityille. – – Lopullisen järkytyksen aiheutti lähetystyön eteneminen Afrikkaan ja Aasiaan, mikä nosti kirkkaaseen päivänvaloon kristittyjen väliset riitaisuudet, jotka olivat esteenä evankelioimistyön tekemiselle.”
Sen alkuvaiheet
Sana ”ekumeeninen” on johdettu kreikan sanasta oikoumene (asuttu maa). Viime vuosisadan puolivälissä syntyneen ekumeenisen liikkeen pyrkimyksenä on kaikkien kristikunnan uskontojärjestöjen yhdistyminen. Uudistusmieliset näkivät, millaisia haittoja kirkkokuntien keskinäisestä eripuraisuudesta on, ja niinpä he perustivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa erilaisia kirkkokuntien välisiä järjestöjä.
Ei-kristittyjä käännyttämään lähetetyt lähetyssaarnaajat tunsivat kipeästi kristikuntaa hajottavien erimielisyyksien vaikutukset. He tuskin saattoivat käyttää veren tahrimia kirkkohistorian sivuja todisteena uskontonsa paremmuudesta. Miten he voisivat perustella sen, että on niin monia kirkkokuntia, jotka kaikki väittävät olevansa kristillisiä, kun he samanaikaisesti lainaavat Jeesusta tai apostoli Paavalia, jotka molemmat pitivät erittäin tärkeänä sitä, että kristityt ovat yksimielisiä? – Johannes 13:34, 35; 17:21; 1. Korinttolaisille 1:10–13.
Tällainen tilanne epäilemättä myötävaikutti siihen, että syntyi nykyaikainen ekumeeninen liike, joka vuonna 1910 kutsui Edinburghiin koolle ensimmäisen kansainvälisen lähetyskokouksen. Vuonna 1921 perustettiin Kansainvälinen lähetystyöneuvosto. New Catholic Encyclopedia sanoo: ”Kansainvälinen lähetystyöneuvosto perustettiin paitsi levittämään tietoa tehokkaista lähetystyömenetelmistä myös vähentämään kristittyjen eripuraisuuden aiheuttamaa häpeää sillä tavoin, että he pyrkivät välttämään keskinäistä kilpailua ei-kristityissä maissa.”
Katolisen kirkon kylmäkiskoisuus
Mitä teki puolestaan roomalaiskatolinen kirkko vähentääkseen kristikunnan hajaannuksen aiheuttamaa häpeää? Vuonna 1919 sai katolinen kirkko kutsun osallistua yhdessä erään toisen kirkkokunnan kanssa keskusteluihin, joissa tarkasteltaisiin näiden kirkkojen opillisia ja jumalanpalveluskäsityksiin liittyviä eroavuuksia. Paavi Benedictus XV kuitenkin torjui tämän tarjouksen. Vuonna 1927 sai katolinen kirkko kutsun osallistua Lausannessa Sveitsissä pidettyyn ensimmäiseen Usko ja kirkkojärjestys (Faith and Order) -nimisen ekumeenisen liikkeen maailmankokoukseen. Useat protestanttiset ja ortodoksiset kirkot lähettivät sinne edustajiaan keskustelemaan yhdistymisen tiellä olevista esteistä, mutta paavi Pius XI oli kieltänyt katolilaisia ottamasta siihen osaa.
Paavi Pius XI:stä kertovassa artikkelissaan New Catholic Encyclopedia sanoo: ”Paavinistuin asennoitui kielteisesti ei-katolisen kristikunnan ekumeeniseen liikkeeseen.” Kielteinen asennoituminen muuttui avoimeksi vihamielisyydeksi vuonna 1928, paavin julkaistua kiertokirjeen Mortalium animos. Siinä hän tuomitsi ekumeenisen liikkeen ja kielsi katolilaisia tukemasta millään tavoin ekumeniaa.
Vuonna 1948 perustettiin Kirkkojen maailmanneuvosto (lyhenne KMN). Perustamiskokouksessa sen jäseniksi liittyi lähes 150 kirkkokuntaa, joista useimmat olivat protestanttisia. Joukossa oli myös muutamia ortodoksisia kirkkoja, ja myöhemmin KMN:ään on liittynyt lisää ortodoksisia kirkkoja. Kaikki nämä kirkot hyväksyivät jäsenyyden perustaksi julistuksen: ”Kirkkojen maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteys, jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi.” Vaikka julistuksen sanamuoto noudatteleekin kolminaisuusoppia, paavi Pius XII torjui pyynnön katolisen kirkon liittymisestä tähän ekumeeniseen neuvostoon.
Muutos katolisen kirkon asennoitumisessa?
Vuonna 1958 paaviksi valittu Johannes XXIII täytti pian virkaanastumisensa jälkeen 77 vuotta, joten monet katolilaiset pitivät häntä vain ”tilapäisenä paavina” (papa di passaggio). Kävi kuitenkin niin, että hän avasi Vatikaanin ikkunat muutosten tuulille, jotka tähän päivään saakka ovat aiheuttaneet pyörteitä katolisissa piireissä. Melkeinpä ensi töikseen päätti paavi Johannes vuoden 1959 alussa kutsua koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen, joka katolisen kirkon terminä tarkoittaa koko sen maailmanlaajuisen organisaation piispojen yhteiskokousta.
Kokouksen tarkoituksena oli ensinnäkin ”saattaa kirkko ajan tasalle” ja toiseksi ”avata tie kohti yhteyden palauttamista erossa olevien idän ja lännen veljien välille Kristuksen laumassa”. Sopusoinnussa tämän toisen päämäärän kanssa paavi Johannes XXIII perusti vuonna 1960 Vatikaaniin Kristittyjen yhteyden edistämisen sihteeristön. Se oli ”ensimmäinen kerta, jolloin roomalaiskatolinen kirkko virallisesti tunnusti ekumeenisen liikkeen olemassaolon”.
Näytti siltä, että uudet tuulet olisivat alkaneet puhaltaa. Mutta oliko paavin kuuria, prelaateista koostuva kirkon keskushallintoa johtava mahtava virkakunta, tällaisten muutosten kannalla? Jos oli, niin millaisina se näki kristittyjen yhdistymisen edellytykset?