Katolinen kirkko pulmallisessa asemassa

”UUSI HELLUNTAI.” Näihin sanoihin kiteytyivät paavi Johannes XXIII:n toiveet sen ekumeenisen kirkolliskokouksen suhteen, joka alkoi vuonna 1962 ja joka on tullut tunnetuksi Vatikaanin toisena kirkolliskokouksena. Hänen toiveenaan oli, että se toimisi katolilaisten hengellisenä herättäjänä ja saisi aikaan muutoksia, jotka raivaisivat tietä kristikunnan jälleenyhdistymiselle.

Tällaiset kirkon uudistusohjelmaan, aggiornamentoon, liittyvät ajatukset eivät kuitenkaan olleet mieleen kaikille Vatikaanin prelaateille. The New Encyclopædia Britannica selittää: ”Paavin päätös sai siis viileän vastaanoton hänen vanhoillisen kuuriansa taholta, joka oli vakuuttunut siitä, että kirkko oli kukoistanut Pius XII:n ollessa johtajana, ja joka ei nähnyt olevan riittävästi aihetta Johanneksen hahmottelemiin muutoksiin. Eräät Vatikaanin kardinaalit tekivät itse asiassa kaikkensa saadakseen kirkolliskokouksen lykkääntymään tuonnemmaksi, kunnes vanha mies olisi poistunut näyttämöltä ja koko hankkeesta olisi voitu vähin äänin luopua.”

Vatikaanin kirkolliskokouksen ekumeniaa käsittelevä asiakirja

Paavi Johannes XXIII eli niin kauan, että hän saattoi käynnistää Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Hän kuitenkin kuoli pian tämän jälkeen, kesäkuussa 1963, ja kirkolliskokous jatkui vielä pitkään, aina vuoden 1965 joulukuuhun asti. Paavi Paavali VI julkaisi kuitenkin jo 21. marraskuuta 1964 ekumeniaa käsittelevän asiakirjan. Sen johdannossa sanotaan: ”Eräs Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tärkeimmistä tehtävistä on edistää kaikkien kristittyjen välisen ykseyden palauttamista.”

Jesuiittapappi Walter M. Abbott kirjoittaa paljonpuhuvasti: ”Ekumeniaa käsittelevä asiakirja merkitsee roomalaiskatolisen kirkon täydellistä mukaantuloa ekumeeniseen liikkeeseen.” (The Documents of Vatican II) Samantapaista optimismia ilmentää se, mitä tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica kirjoittaa otsikon ”Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeinen roomalaiskatolisuus” alla: ”Roomalaiskatolinen kirkko on virallisesti luopunut siitä kannastaan, että se on ’ainoa tosi kirkko’.”

Onko katolinen kirkko sitten todella luopunut tästä kannastaan? Millaisin ehdoin ykseys oli määrä saada aikaan? Sen jälkeen kun ekumeniaa käsittelevä asiakirja oli määritellyt sen, missä määrin katolilaiset voivat mennä mukaan ekumeeniseen toimintaan, se esittää seuraavanlaisia ehtoja: ”Tämä pyhä kirkolliskokous kehottaa uskovaisia välttämään kaikkea harkitsemattomuutta tai epäviisasta intoa – –. Heidän ekumeenisen toimintansa tulee näet olla täysin aidosti ja rehellisesti katolista eli uskollista sille totuudelle, jonka olemme saaneet apostoleilta ja Kirkon isiltä, ja sopusoinnussa sen uskon kanssa, jota katolinen Kirkko on aina tunnustanut.”

Esteitä yhdistymiseen johtavalla tiellä

Tosiasiaksi jää, että roomalaiskatolinen kirkko ei ole luopunut siitä kannastaan, että se muodostaa ainoan tosi kirkon. Ekumeniaa käsittelevässä asiakirjassa sanotaan: ”Pelastuskeinojen koko runsaus voidaan näet saavuttaa vain Kristuksen katolisen Kirkon kautta, joka on pelastuksen yleinen apuväline. Uskomme nimittäin, että Herra on yksin Pietarin johdossa olevalle apostolien kollegiolle luovuttanut kaikki Uuden liiton rikkaudet.”

Hiljattain ilmestynyt ranskalainen teos Théo – Nouvelle Encyclopédie Catholique (1989) sanoo: ”Katolilaisille paavi on Pietarin seuraajana teologisessa mielessä kirkon ja sen piispojen ykseyden pysyvä edellytys. On kuitenkin karu tosiasia, että paavi on tärkein jakaumien aiheuttaja kristittyjen välillä.”

Tämä hajaannusta aiheuttava oppi paavin primaatista eli johtoasemasta on läheisesti yhteydessä oppeihin paavin erehtymättömyydestä ja katolisten piispojen apostolisesta perimyksestä, joita kumpaistakaan useimmat kristikunnan ei-katoliset uskontojärjestöt eivät voi hyväksyä. Tekikö Vatikaanin toinen kirkolliskokous mitään pehmentääkseen katolisen kirkon kantaa näissä oppikysymyksissä?

Vastaus löytyy julkaisusta Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio, sen kappaleesta 18: ”[Paavin erehtymättömyyttä koskevan opin hyväksyneen] Vatikaanin ensimmäisen konsiilin jälkiä seuraten ja yhdessä sen kanssa tämä pyhä kirkolliskokous opettaa ja selittää, että Jeesus Kristus, iankaikkinen Paimen, rakensi pyhän Kirkon lähettämällä apostolit, niin kuin Isä oli lähettänyt hänet (vrt. Joh. 20:21). Hän tahtoi, että apostolien seuraajat eli piispat olisivat paimenina hänen Kirkossaan aina maailman loppuun asti. Jotta itse piispuus olisi yksi ja jakamaton, hän asetti autuaan Pietarin muiden apostolien esimieheksi ja perusti hänessä uskon ja kirkollisen elämän ykseyden pysyvän ja näkyväisen alkulähteen ja perustan. Tämän opin Rooman piispan pyhän primaatin laillisesta asemasta, jatkuvuudesta, voimasta ja luonteesta sekä hänen erehtymättömästä opetusvirastaan pyhä kirkolliskokous asettaa jälleen kaikille uskoville lujasti uskottavaksi. Jatkaen samaa linjaa se on myös päättänyt kaikkien ihmisten edessä tunnustaa ja julistaa opin piispoista, apostolien seuraajista, jotka hallitsevat elävän Jumalan huonetta yhdessä Pietarin seuraajan, Kristuksen sijaisen ja koko Kirkon näkyväisen pään kanssa.”

Kannattaa huomata, että paavi Paavali VI julkaisi ”dogmaattisen konstituution” samana päivänä, jona hän allekirjoitti ekumeniaa käsittelevän asiakirjan. Tuona samana marraskuun 21. päivänä vuonna 1964 hän myös julisti ”Marian ’Kirkon Äidiksi’, toisin sanoen kaikkien uskovaisten ja kaikkien paimenten Äidiksi”. Miten voidaan väittää ekumeniaa käsittelevän asiakirjan ’merkinneen roomalaiskatolisen kirkon täyttä mukaantuloa ekumeeniseen liikkeeseen’, kun paavi samana päivänä halusi vahvistaa uudelleen opit, joita Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenten enemmistö ei missään tapauksessa voi hyväksyä?

Kirkko pulmallisessa tilanteessa

Tri Samuel McCrea Cavert, entinen Amerikan Yhdysvaltain kirkkojen kansallisneuvoston pääsihteeri, joka aikoinaan merkittävällä tavalla myötävaikutti Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiseen, sanoo: ”[Ekumeniaa käsittelevä] asiakirja ei itse asiassa sovita ekumeenista asennettaan yhteen sen väitteensä kanssa, että roomalaiskatolinen kirkko on ainoa tosi kirkko. – – Tähän liittyy vielä väite Pietarin primaatista ja hänen toimivallastaan koko kirkkoon nähden. Tällaiset väitteet puhuvat sen puolesta, että roomalaiskatolinen ekumeniakäsitys on muuttumattomasti Rooma-keskeinen.”

Kirkkojen maailmanneuvoston apulaispääsihteeri, tri Konrad Raiser, selittää: ”Paavi [Johannes Paavali II] esittää monia ekumeenisia julkilausumia, mutta silti hänen innoittajanaan toimii kutsumus, joka vie häntä eri suuntaan.”

Tällainen ilmeinen epäjohdonmukaisuus Vatikaanin toimissa – sen toisaalta puhuessa julkisesti ekumenian puolesta ja toisaalta pitäessä sinnikkäästi kiinni omista perinteisistä käsityksistään – osoittaa vain sen, että Rooman kirkko on erittäin pulmallisessa asemassa. Jos se on vilpittömin aikein mukana ekumeenisessa liikkeessä ja haluaa edistää kristittyjen ykseyttä, sen on pakko luopua siitä väitteestään, että se on ainoa tosi kirkko. Muussa tapauksessa sen täytyy myöntää, että sen niin sanottu ekumeenisuus on vain taktinen siirto, jolla se koettaa saada ortodoksiset ja protestanttiset kirkot houkutelluiksi takaisin roomalaiskatolisuuden helmaan.

Lyhyesti sanottuna ongelma on tämä: katolisen kirkon täytyy joko myöntää, että sen vuosisatoja vanhat väitteet ovat harhaoppeja tai että sen nykyinen mukanaolo ekumeenisessa liikkeessä on silkkaa farisealaisuutta. Oli miten oli, monet vilpittömät kristikunnan uskontojärjestöjen jäsenet ovat hämmentyneitä. He haluavat tietää, voidaanko kristillistä ykseyttä milloinkaan saavuttaa.

[Huomioteksti s. 8]

”Ekumeniaa käsittelevä asiakirja merkitsee roomalaiskatolisen kirkon täydellistä mukaantuloa ekumeeniseen liikkeeseen”

[Kuva s. 7]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous ajoi katolisen kirkon erittäin pulmalliseen asemaan

[Lähdemerkintä]

UPI/Bettmann Newsphotos