Löysin elämän tarkoituksen
ELETTIIN vuotta 1951. Ihmisjoukot reunustivat katujen varsia. He halusivat nähdä edes vilauksen monista näyttämön ja valkokankaan kuuluisista tähdistä, kun limusiini toisensa perään ajoi kohti Beverly Hillsissä Kaliforniassa sijaitsevaa Fine Arts -teatteria. Oli kyse elokuvan Paikka auringossa ensi-illasta. Elokuva pohjautui sukulaiseni Theodore Dreiserin kuuluisaan romaaniin Amerikkalainen murhenäytelmä. Se oli elokuvayhtiö Paramount Picturesin sen vuoden Oscar-palkinnon voittajaehdokas, ja sen oli ohjannut George Stevens, yksi sen huippuohjaajista. Siinä esiintyi kolme tuon ajan valovoimaisimmista tähdistä: Elizabeth Taylor, Montgomery Clift ja Shelley Winters. Miksi minä olin yhdessä noista suurista limusiineista, jotka ajoivat kirkuvien ihmisjoukkojen lävitse? Ja miksi tunsin itseni niin orvoksi tuossa ympäristössä? Palataanpa takaisin alkuun nähdäksemme, miten kaikki oikein tapahtui.
Synnyin eräänä historian merkittävimpänä aikana – lokakuussa 1914. Lääkäri auttoi minut maailmaan tuon kuukauden 20. päivänä puoli viiden maissa iltapäivällä kodissamme Seattlessa Washingtonissa.
Siihen aikaan perheemme asui Alki Beachissa, alueella nimeltä Bonair. Pian perheemme kasvoi viisihenkiseksi; siihen kuuluivat vanhempani, isoveljeni, pikkuveljeni ja minä. Asuimme suuressa, kauniissa kodissa lahden rannalla, josta avautui mitä upein maisema. Sieltä saattoi katsella laivoja ja lauttoja, jotka liikennöivät Puget Soundin vesillä Seattlen keskustan ja muiden reitin varrella olevien kaupunkien väliä.
Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen taloudellinen tilanne muuttui niin huonoksi, että vaihdoimme Alki Beachissa olevan kotimme ruokakauppaan, joka sijaitsi Highland Parkin alueella Seattlessa. Elimme lamavuosina siitä saamiemme pienten tulojen turvin.
Vuonna 1938 äitini kuoli ja isäni jäi yksin hoitamaan kauppaa. Ryhdyin hänen liikekumppanikseen, ja muutimme kaupan nykyaikaiseksi valintamyymäläksi. Pian meillä oli menestyvä liikeyritys.
7. joulukuuta 1941 Pearl Harboriin hyökättiin, ja pian sen jälkeen huomasin, että minua odottivat kutsunnat ja toinen maailmansota. Meidän täytyi myydä yritys, mistä isäni sai hiukan rahaa elämiseen, ja minä ilmoittauduin vapaaehtoisena armeijaan juuri muutamaa päivää ennen kutsuntoja. Armeijaan meno lievästi sanoen vaivasi omaatuntoani, ja muistan, miten rukoilin Jumalaa, ettei minun tarvitsisi tappaa ketään. Peruskoulutuksen jälkeen minut määrättiin kuljetusjoukkoihin. Lopulta minut ylennettiin vänrikiksi.
Ystävyyteni Theodore Dreiserin kanssa
Olimme tulleet nyt vuoteen 1945, ja minut määrättiin Los Angelesin lastaussatamaan, missä toimin lastien turvallisuudesta vastaavana upseerina laivoilla, jotka armeija oli vuokrannut tarvikkeiden ja muutamien joukkojen kuljettamiseen Tyynellemerelle. Kävin työni lomassa joskus tapaamassa sukulaistani Theodore Dreiseriä ja hänen vaimoaan Heleniä. Heillä oli tilava koti Länsi-Hollywoodissa, ja he olivat aina erittäin vieraanvaraisia minua kohtaan. Dreiser oli luonteeltaan etsijä ja halusi kuulla, mitä mieltä olin paikoista, joissa olin käynyt.
Dreiser tiesi tietenkin, että olin sukua myös texasilaiselle kongressiedustajalle Martin Dieselle. Tämä toimi puheenjohtajana Diesin komiteassa, joka oli epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean edeltäjä. Monia kirjoittajia ja muita elokuvateollisuuden ammattilaisia moitittiin ankarasti heidän myönteisestä asenteestaan kommunismiin, eikä Dreiserkään säästynyt tältä, sillä hänen tiedettiin tuntevan sympatiaa venäläisiä kohtaan. Eräällä ensimmäisistä vierailuistani hän kysyikin minulta: ”Oletko samoilla linjoilla kuin sukulaisesi Martin Dies?” Vakuutin hänelle, ettei minulla ollut mitään yhteyttä Martiniin tai mihinkään hänen poliittisiin tavoitteisiinsa, mikä paransi entisestään Dreiserin ja minun välejä.
Sen jälkeen kun Japani antautui 2. syyskuuta 1945, päätin jäädä armeijaan joksikin aikaa, koska näin monia kiinnostavia paikkoja eri puolilla maailmaa. Pian minut ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin hoitamaan kanttiinia eräälle suurelle joukkojenkuljetusalukselle. Ollessamme Japanissa otin vapaata ja matkustin Japanin halki Jokohamasta Hiroshimaan, missä atomipommi oli tuhonnut kaupungin.
Tuona aamuna, jona saavuin Hiroshimaan, näin ihmisten edelleen nukkuvan puistoissa, koska heillä ei ollut asuntoa. On tarpeetonta kertoa, että tunsin oloni hyvin epämukavaksi käveleskellessäni siellä, koska oli selvää, että lähes jokainen tapaamani ihminen oli menettänyt sukulaisia ja ystäviä tuossa hirvittävässä verilöylyssä. Tuska, jonka näin heidän kasvoillaan, samoin kuin heidän silmistään heijastuva todellinen tai kuviteltu viha meitä univormuun pukeutuneita kohtaan olivat jotakin sellaista, mikä teki sydämen sairaaksi.
Alan etsiä tarkoitusta
Hiroshima sekä ne monet sairaat ja köyhät ihmiset, joita näin, saivat minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Ollessani merellä minulla oli paljon aikaa ajatella noita asioita. Silloin tällöin keskustelin laivalla työskentelevän papin kanssa, koska halusin nähdä, pystyikö hän vastaamaan joihinkin kysymyksiini elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Kenelläkään noista papeista ei ollut yhtään tyydyttävää vastausta.
Theodore Dreiser kuoli joulukuussa 1945 etsittyään koko ikänsä elämän tarkoitusta. Kirjoitelmassaan ”Luojani” hän lopulta tunnusti, ettei hän ollut sen lähempänä ratkaisua kuin alussakaan. Hänen leskensä Helen Dreiser, joka oli serkkuni, työskenteli omaelämäkertansa My Life With Dreiser parissa. Hän oli pyytänyt, että tulisin Hollywoodiin auttamaan häntä käsikirjoituksen saattamisessa painokuntoon ja huolehtimaan joistakin liikeasioista eri edustajien kanssa. Theodoren teoksia tuotettiin monissa maissa, ja edustajat hoitivat niiden julkaisemiseen liittyviä asioita. Joten joulukuussa 1947 jätin armeijan ja muutin Dreiserin omistamalle tilalle Länsi-Hollywoodiin.
En kuitenkaan luopunut elämän tarkoituksen etsinnästäni. Helen Dreiserkin etsi hengellistä selitystä elämään, ja siksi aloimme yhdessä käydä eri ryhmissä etsimässä jotakin, mikä tuntuisi järkevältä. Millään noista ryhmistä ei ollut tyydyttäviä vastauksia.
Kun olimme myöhemmin Greshamissa Oregonissa tapaamassa Helenin äitiä, minut esiteltiin eräälle Jehovan todistajalle, joka soitti sähköurkuja joissakin Portlandin suurista hotelleista. Aloimme keskustella uskonnosta, ja monet hänen kertomistaan asioista kuulostivat järkeviltä. Kun hän ehdotti, että joku heidän sananpalvelijoistaan tulisi käymään luonamme palattuamme takaisin Los Angelesiin, suostuin siihen ilomielin.
Palattuamme Los Angelesiin muuan Jehovan todistaja tuli heti tapaamaan meitä. Hän järjesti meille viikoittaisen raamatuntutkistelun, jota johti eräs toinen todistaja ja hänen vaimonsa, jotka olivat molemmat tienraivaajia (kokoaikaisia sananpalvelijoita). Tutkistelun alkutaival oli melko kivikkoinen, mikä johtui joistakin ennakkoluuloistani. Luovuin kuitenkin niistä pian, kun asioita perusteltiin johdonmukaisesti Raamatulla.
Elimme nyt vuoden 1950 alkupuolta, ja Dreiserin teoksia kohtaan tunnettiin tuohon aikaan suurta kiinnostusta. Elokuvayhtiö Paramount Pictures oli tuottamassa elokuvaversioita kahdesta Dreiserin kuuluisimmasta romaanista: teoksesta Amerikkalainen murhenäytelmä, joka nähtäisiin nimellä Paikka auringossa ja jonka ensiesitys olisi vuonna 1951, ja tämän jälkeen teoksesta Sister Carrie, jonka elokuvaversion nimi oli Carrie. Nämä elokuvat olivat yhtiön Oscar-palkinnon voittajaehdokkaat kahtena peräkkäisenä vuotena. Tämä oli siis tärkeä vuosi Helenille, ja saatuaan valmiiksi teoksen My Life With Dreiser käsikirjoituksen hän lähti New Yorkiin tapaamaan sen kustantajan (World Publishing Company) virkailijoita, jonka oli määrä julkaista hänen käsikirjoituksensa.
Tiesin varmasti löytäneeni elämän tarkoituksen
Hänen poissa ollessaan jatkoin Raamatun tutkimistani ja sain aikanaan tietää, millaista oli käydä ovelta ovelle puhumassa Raamatusta. Niihin aikoihin kun Helen Dreiser palasi New Yorkista, tiesin varmasti löytäneeni vihdoinkin elämän tarkoituksen, jota olin etsinyt. Mutta yllätyksekseni Helen ilmoitti, ettei hän halunnut enää missään tapauksessa jatkaa Raamatun tutkimistaan. Hänen New Yorkin ystävänsä saivat hänet ilmeisesti vakuuttumaan siitä, että se, mitä hän oppi Raamatusta, ei ollut suosittua maailmassa. Hän esitti asian selvästi: ”Se sulkee pois kaiken muun.” Joten hän kieltäytyi tutkimasta enää Raamattua kanssamme.
Minulle oli siihen mennessä selvinnyt, että armeijan reservijoukkoihin jääminen olisi ristiriidassa totuuden kanssa. Olin päättänyt mennä kasteelle ja tulla Jehovan todistajaksi. Minua varten järjestettiin erikoiskaste erään sellaisen todistajan kotona, jolla oli uima-allas. Kun olin vihkiytynyt Jehovalle, minut kastettiin 19. elokuuta 1950. Sitten kirjoitin armeijaan ja ilmoitin, etten virkaan asetettuna sananpalvelijana voinut enää palvella reservijoukoissa. Vaikka eronpyyntöni ensin hylättiinkin, muutaman kuukauden kuluttua minulle myönnettiin kunniallinen ero.
Tällä välin oli tullut aika näyttää Paramount Picturesin elokuva Paikka auringossa ensimmäistä kertaa yleisölle, ja minut ja Helen oli kutsuttu yksityispäivälliselle, jonka isäntänä toimi elokuvan ohjaaja George Stevens. Meille ilmoitettiin, että maailmanensi-ilta olisi Fine Arts -teatterissa Beverly Hillsissä, ja oli sovittu niin, että saavuttuamme teatteriin Helen puhuisi kirjailijan vaimona kansallisen radioverkon välityksellä. Se oli oleva serkkuni suuri ilta, ja minun odotettiin olevan hänen seurassaan. Joten sovittuna aikana vuokrasimme limusiinin ja suuntasimme parhaimpiimme pukeutuneina kohti teatteria. Ajoimme hitaasti väkijoukkojen lävitse, jotka tungeksivat kadun varrella. Ihmiset olivat tulleet paikalle siinä toivossa, että he näkisivät joitakuita kuuluisista filmitähdistä, joiden odotettiin tulevan esitykseen.
Mitä ajattelin osastani tuossa prameassa esityksessä? Olin aikanaan nähnyt samankaltaisia tapahtumia elokuvissa ja miettinyt, miltähän mahtaisi tuntua olla tuollaisessa julkisuuden valokeilassa. Mutta nyt kun olin oppinut totuuden, tunsin itseni orvoksi tuossa tilanteessa. Ehkä tajusin Jehovan paheksuvan noita asioita sen valossa, mitä Raamattu sanoo 1. Johanneksen kirjeen 2:16:ssa: ”Elämän varallisuuden komeileva näyttäminen – – ei ole Isästä, vaan on maailmasta.” Oli helppo nähdä, että tuollainen kimallus ja välke olivat ristiriidassa uuden, kristillisen elämäntapani kanssa. Vaikka nautinkin tuosta erinomaisesta elokuvasta, olin helpottunut, kun kaikki oli ohi.
Pian tämän jälkeen Helen Dreiser sai osittaisen halvauksen. Toisen halvauksen jälkeen hän ei enää kyennyt hoitamaan liikeasioitaan. Hänen sisarensa Myrtle Butcher anoi lupaa saada hänet holhoukseensa ja halusi viedä hänet omaan kotiinsa Greshamiin Oregoniin. En asettunut vastustamaan anomusta, sillä ajattelin sen koituvan Helenin parhaaksi. Hän tarvitsisi paljon huolenpitoa, jota hänen sisarensa voisi hänelle omistaa. Olin siis nyt ilman työtä. Mitä aioin tehdä? Luotin Jeesuksen lupaukseen, joka on Matteuksen 6:33:ssa ”Etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.”
Isäni oli kuollut muutamaa kuukautta aiemmin, eikä huolehdittavanani ollut nyt itseni lisäksi muita, joten halusin siksi palvella Jehovaa koko ajallani. Melkein heti minut palkittiin: minulle tarjottiin osa-aikaista työtä, josta sain juuri sen, mitä tarvitsin voidakseni alkaa palvella Jehovaa kokoaikaisena Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaajana. Jeesuksen sanat ovat pitäneet paikkansa, sillä Jehova on huolehtinut minusta kaikkina näinä yli 42 vuotena, jotka olen ollut hänen kokoaikaisessa palveluksessaan.
Kesällä 1953 olin läsnä ensimmäisessä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissani New Yorkin Yankee-stadionilla, ja se osoittautui todella vaikuttavaksi kokemukseksi. Olin siihen mennessä toiminut melkein vuoden tienraivaajana, ja vaikka olinkin hyvin onnellinen tässä evankelioimistyössä, haluni ja tavoitteeni oli osallistua entistä suuremmassa määrin Valtakunnan palvelukseen. Olin aiemmin anonut Seuran päätoimistossa tehtävään kokoaikaiseen palvelukseen, ja nyt tässä konventissa jätin anomuksen myös lähetystyöhön valmentavaan Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin pääsemiseksi. Mikä yllätys olikaan, kun minut kohta Los Angelesiin paluuni jälkeen kutsuttiin palvelemaan Seuran päätoimistoon, jota sanotaan Beeteliksi!
Sekavin tuntein saavuin Beeteliin 20. lokakuuta 1953 miettien, millaista siellä olisi ja mahtaisinko olla siellä yhtä onnellinen kuin olin ollut tienraivaajana. En kuitenkaan ole näinä menneinä 41 vuotena, jotka olen palvellut Beetelissä, katunut kertaakaan päätöstäni. Ne monet edut, joita eteeni on avautunut täällä Beetelissä, ovat tuottaneet minulle paljon suurempaa iloa ja onnellisuutta kuin olisin voinut koskaan saada missään muussa Valtakunnan palveluksen muodossa.
Helen Dreiser kuoli vuonna 1955, ja minut määrättiin pesänselvittäjäksi ja lopulta uskotuksi mieheksi hoitamaan hänen omaisuuttaan. Theodore Dreiser oli testamentannut kaiken vaimolleen, ja hänen omaisuutensa hoitoon kuului oikeudet kaikkiin hänen tekijänoikeuslakien suojaamiin teoksiinsa. Helen oli kertonut minulle, että Dreiser luki säännöllisesti Raamattua, ja kun kävin läpi hänen kirjastoaan, huomasin hänen kirjoittaneen toisinaan Raamattunsa marginaaliin vaihtoehtoisen käännöksen jostakin toisesta raamatunkäännöksestä.
Dreiser ja Jehovan todistajat
Käydessäni keskusteluja Dreiserin kanssa en tietenkään tiennyt mitään Jehovan todistajista, mutta minulle selvisi myöhemmin, että hän tiesi Jehovan todistajien puolueettomuudesta. Kirjassaan America Is Worth Saving hän antoi heille kiitosta heidän kannastaan lipuntervehtimiskysymyksessä. Dreiser ei pelännyt ottaa lujaa kantaa sen puolesta, mihin hän uskoi, ja jos olisin silloin tuntenut Raamatun yhtä hyvin kuin nyt, meillä olisi mitä todennäköisimmin ollut hyvin kiinnostavia keskusteluja.
Kun ajattelen sitä aikaa, jolloin 45 vuotta sitten aloin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, voin rehellisesti sanoa tosiaan löytäneeni elämän tarkoituksen, jota olin etsinyt. Sain elämän epäoikeudenmukaisuutta koskeviin kysymyksiini perusteelliset vastaukset oppiessani, että tämän maailman hallitsija ei suinkaan ole rakkaudellinen, kaikkivaltias Jumala, Jehova, vaan Saatana Panettelija (Johannes 14:30; 2. Korinttolaisille 4:4; 1. Johanneksen kirje 4:8). Ja oli todella iloinen asia saada tietää, että Jumalan valtakunta perustettiin taivaassa lokakuussa 1914 ja että se ottaa pian maan valtaansa ja murskaa Panettelijan työt! (1. Johanneksen kirje 3:8; Ilmestys 20:10.)
Sitä, että ihminen tuntee Suvereenin Herran Jehovan, että hänellä on henkilökohtainen suhde häneen ja että hän viettää tarkoituksellista elämää hänen Valtakuntansa palveluksessa, voitaisiin hyvin verrata siihen helmeen, jonka kauppias löysi matkoillaan. Tämä helmi oli niin arvokas, että hän myi heti kaiken, mitä hänellä oli vain saadakseen sen. (Matteus 13:45, 46.)
Koska olen löytänyt tuollaisen aarteen, tajuan, miksi psalmista Daavid sanoi: ”Että saisin asua Herran huoneessa kaiken elinaikani, katsella Herran suloisuutta ja tutkistella hänen temppelissänsä.” (Psalmit 27:4.) (Kertonut Harold Dies.)
[Kuva s. 20]
Armeijaan meno lievästi sanoen vaivasi omaatuntoani
[Kuva s. 23]
Olen palvellut Beetelissä vuodesta 1953 lähtien