Onko taistelu kääntymässä voitoksi?

”PITÄKÄÄ huolta tästä planeetasta, sillä se on ainut planeetta, mikä meillä on.” Tällaisen dramaattisen vetoomuksen esitti prinssi Philip, World Wide Fund for Nature -⁠luonnonsuojelusäätiön puheenjohtaja.

Tuhansia vuosia aikaisemmin oli psalmista kirjoittanut: ”Taivaat, Jehovalle kuuluvat taivaat, mutta maan hän on antanut ihmisten pojille.” (Psalmit 115:​16.) Jumala on antanut meille maapallon kodiksemme, ja meidän tulee pitää siitä huolta. Siitä ekologiassa on kaiken kaikkiaan kysymys.

Sana ”ekologia” merkitsee kirjaimellisesti ’kodin tutkimista’.a Erään määritelmän mukaan se on ”nykyajan kulttuurin haitallisten ympäristövaikutusten tutkimista siinä tarkoituksessa, että niitä voitaisiin ehkäistä tai pienentää suojelun avulla” (The American Heritage Dictionary). Yksinkertaisesti sanottuna ekologialla tarkoitetaan sen selvittämistä, millaisia vahinkoja ihminen on saanut aikaan ja millaisia keinoja on niiden korjaamiseen. Kumpikaan niistä ei ole helppo tehtävä.

Ekologian kolme katkeraa totuutta

Biologi Barry Commoner mainitsee kirjassaan Making Peace With the Planet kolme yksinkertaista ekologian sääntöä, jotka osaltaan selittävät sen, miksi maapallo reagoi kovin herkästi, kun sitä turmellaan.

Kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun. Aivan kuten sairas hammas voi vaikuttaa koko ihmisruumiiseen, voi myös yhden luonnonvaran vahingoittuminen antaa sysäyksen kokonaiselle ympäristöongelmien ketjulle.

Esimerkiksi Nepalissa on kuluneitten 40 vuoden aikana hakattu puolet Himalajan metsistä joko polttopuiksi tai sahatavaraksi. Kun vuorenrinteitä oli hakattu paljaiksi, maa huuhtoutui pian pois monsuunisateitten mukana. Ilman pintamaata uudet puut eivät pystyneet helposti juurtumaan, eikä monilla vuorilla kasva enää juuri mitään. Metsien hävittämisen vuoksi Nepal menettää nykyään joka vuosi miljoonia tonneja pintamaata. Eivätkä asiat ole tässä mielessä huonosti vain Nepalissa.

Bangladeshissa rankkasateet, jotka puusto aiemmin imi itseensä, virtaavat esteettä alas paljaaksi riisutuilta vuorilta kohti rannikkoa, missä ne aiheuttavat tulvakatastrofeja. Ennen vanhaan Bangladeshissa oli tuhotulvia keskimäärin 50 vuoden välein, mutta nykyään niitä on neljän vuoden välein tai sitäkin useammin.

Muissa osissa maailmaa metsien hävittäminen on aiheuttanut aavikoitumista ja alueellisia ilmastonmuutoksia. Metsät ovat vain yksi luonnonvara, jota ihminen on käyttänyt surutta hyväkseen. Ekologeilla on yhä suhteellisen vähän tietoa siitä, miten valtavan ekosysteemimme eri osat kytkeytyvät toisiinsa, joten saattaa käydä niin, että jokin ongelma huomataan vasta sen jälkeen, kun vakavaa vahinkoa on jo päässyt tapahtumaan. Tämä pitää paikkansa jätteiden käsittelemisestä, mikä hyvin havainnollistaa ekologian toista sääntöä.

Kaikki joutuu pakostakin jonnekin. Voidaan kuvitella, miltä tavallinen koti näyttäisi, jollei roskia ja muita jätteitä korjattaisi pois. Planeettamme on juuri tämän kaltainen suljettu järjestelmä: kaikki jätteemme päätyvät lopulta jonnekin maapallokodissamme. Otsonikerroksen osittainen tuhoutuminen osoittaa, että sellaisetkaan kaasut, joita on pidetty vaarattomina – esimerkiksi freonit (CFC-yhdisteet) – eivät häviä jälkiä jättämättä. Freonit ovat vain yksi niistä sadoista aineista, jotka voivat olla vaarallisia ja joita on syydetty taivaalle, jokiin ja meriin.

Pitää paikkansa, että joitakin tuotteita sanotaan ”biologisesti hajoaviksi”, mikä tarkoittaa sitä, että luonnon omat prosessit kykenevät ajan oloon hajottamaan ne ja käyttämään ne hyväkseen, mutta kaikki tuotteet eivät ole tällaisia. Maailmassa on merenrantoja rumentamassa suuret määrät muovikannuja, -⁠mukeja ja -⁠pulloja, ja ne tulevat lojumaan siellä vielä vuosikymmeniä. Vähemmän näkyviä ovat myrkylliset teollisuusjätteet, jotka useimmiten ovat haudattuna jonnekin. Vaikka ne ovatkin poissa näkösältä, ei ole takeita siitä, että ne tulevat aina olemaan poissa mielestä. Ne voivat silti vuotaa pohjavesiin ja aiheuttaa ihmisille ja eläimille vakavia terveysriskejä. ”Emme tiedä, mitä kaikille nykyajan teollisuuden tuottamille kemikaaleille pitäisi tehdä”, myöntää eräs unkarilainen tutkija Budapestin hydrologian laitokselta. ”Emme tiedä edes sitä, miten paljon niitä on kaiken kaikkiaan tuotettu ja mistä kaikkialta niitä pitäisi etsiä.”

Kaikkein vaarallisinta jätettä ovat radioaktiiviset jätteet, joita syntyy ydinvoimaloitten sivutuotteena. Ydinjätettä on sijoitettu tuhansia tonneja tilapäisvarastoihin, vaikka sitä onkin jo myös jonkin verran upotettu meriin. Vuosia jatkuneista tieteellisistä tutkimuksista huolimatta ei ole vielä löydetty ratkaisua ydinjätteiden turvalliseen loppusijoitukseen, eikä sellaista ole myöskään näköpiirissä. Kukaan ei tiedä, milloin nämä ekologiset aikapommit voivat räjähtää. Ongelma ei varmastikaan tule poistumaan, sillä ydinjäte säilyy radioaktiivisena vuosisatoja tai vuosituhansia tai siihen asti, kunnes Jumala ryhtyy toimenpiteisiin (Ilmestys 11:​18). Ihmisen piittaamattomuus jätehuollon suhteen johdattaakin meidät ekologian kolmanteen sääntöön.

Luontoa ei pidä peukaloida. Toisin sanoen ihmisen tulee olla yhteistyössä luonnonjärjestelmien kanssa eikä yrittää syrjäyttää niitä jollakin sellaisella, mitä hän itse pitää parempana. Eräät torjunta-aineet tarjoavat sopivan esimerkin. Kun niitä alettiin käyttää, niiden avulla viljelijät saivat rikkakasvit kuriin ja pääsivät lähes täydellisesti eroon tuhohyönteisistä. Runsaitten satojen saaminen näytti taatulta. Kävi kuitenkin toisin kuin oli ajateltu. Rikkakasvit ja hyönteiset tulivat vastustuskykyisiksi torjunta-aineelle toisensa jälkeen, ja kävi ilmi, että nämä vahingoittivat myös hyönteisten luonnollisia saalistajia, lintuja ja nisäkkäitä, ja jopa ihmisiä. Torjunta-aineet ovat kenties tuottaneet vahinkoa sinullekin. Silloin olet yksi niistä uhreista, joita on vähintään miljoona koko maailmassa.

Ironista on lopuksi tämä: on yhä enemmän todisteita sen puolesta, että torjunta-aineet eivät ehkä paranna satotuloksia edes pitemmällä ajalla. Yhdysvalloissa hyönteiset syövät nykyään suuremman osan sadosta kuin ennen mullistavalta tuntunutta torjunta-aineitten käyttöönottoa. Filippiineillä keskuspaikkaansa pitävä Kansainvälinen riisintutkimusinstituutti on samaten todennut, että torjunta-aineet eivät enää lisää riisisatoja Kaakkois-Aasiassa. Indonesian hallituksen kampanjalla, jossa kaihdetaan runsasta torjunta-aineitten käyttöä, on vuoden 1987 jälkeen saatu aikaan 15 prosentin lisäys riisintuotannossa, vaikka torjunta-aineitten käyttöä vähennettiin 65 prosenttia. Silti viljelijät käyttävät koko maailmassa edelleenkin joka vuosi paljon torjunta-aineita.

Ne ekologian kolme sääntöä, joita olemme edellä lyhyesti tarkastelleet, osaltaan selittävät sen, miksi asiat ovat nykyään huonosti. Muita tärkeitä kysymyksiä ovat: miten paljon vahinkoa on jo aiheutettu, ja ovatko vahingot korjattavissa?

Miten paljon on aiheutettu vahinkoa?

Oheinen maailmankartta (sivuilla 8 ja 9) kertoo joistakin pahimmista ympäristöongelmista, ja siihen on merkitty alueita, joilla tilanne on erittäin vakava. Kun jonkin kasvi- tai eläinlajin elinympäristön häviäminen tai muut tekijät aiheuttavat lajin sukupuuttoon kuolemisen, on selvää, ettei ihminen voi korjata tapahtunutta vahinkoa. Muitakin vahinkoja on jo tapahtunut. Esimerkistä käy otsonikerroksen ohentuminen. Entä mitä on sanottava ympäristön jatkuvasta turmeltumisesta? Onko sen pysäyttämisessä tai edes hillitsemisessä edistytty?

Kaksi erittäin tärkeää ekologisen vaurioitumisen mittaria ovat maatalous ja kalastus. Syynä tähän on se, että niiden tuottavuus on riippuvainen ympäristön hyvinvoinnista, ja se, että oma elämämme on riippuvainen häiriöttömästä ravinnontuotannosta.

Kummallakin alalla on havaittavissa huonontumisen merkkejä. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on arvioinut, että maailman kalastuslaivastot voivat pyytää korkeintaan sata miljoonaa tonnia kalaa kalakantojen vakavasti vaarantumatta. Tämä kokonaismäärä ylitettiin vuonna 1989, ja kävi kuten oli odotettukin: seuraavana vuonna kalansaaliit pienentyivät koko maailmassa neljä miljoonaa tonnia. Joidenkin matalikoiden kalaisuus on vähentynyt jyrkästi. Esimerkiksi Pohjois-Atlantilla ovat saaliit pienentyneet 20:n viime vuoden aikana 32 prosenttia. Pahimpia ongelmia ovat liiallinen kalastus, merten saastuminen ja kalojen kutupaikkojen tuhoutuminen.

Tämä huolestuttava kehityssuunta kuvastuu myös viljan tuotannossa. 60- ja 70-luvuilla satoisammat viljalajikkeet, keinokastelu sekä torjunta-aineitten ja väkilannoitteiden laajamittainen käyttö lisäsivät huomattavasti maailman viljantuotantoa. Nykyään torjunta-aineet ja lannoitteet ovat menettämässä tehoaan, ja vesipula ja saastuminen nekin osaltaan huonontavat satotuloksia.

Vaikka joka vuosi tulee lähes sata miljoonaa uutta suuta ruokittavaksi, maapallon koko peltoala on viime vuosikymmenellä pienentynyt. Viljelysmaa on myös menettämässä kasvuvoimaansa. Worldwatch-instituutti arvioi maanviljelijöitten menettäneen 20:n viime vuoden aikana eroosion vuoksi noin 500 miljardia tonnia ruokamultaa. Ravinnontuotanto onkin väistämättä alkanut laskea. Instituutin vuosiraportissa Maailman tila 1993 sanotaan, että ”henkeä kohden tuotetun viljamäärän lasku kuudella prosentilla vuosien 1984 ja 1992 välillä on ehkä huolestuttavin taloudellinen kehityssuunta tällä hetkellä”.

Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisen piittaamattomuus ympäristöstään on jo pannut miljoonien ihmisten elämän vaakalaudalle.

Voiko ihminen selviytyä näistä ongelmista?

Vaikka ihmisellä onkin jo jonkinlainen kuva nykytilanteen syistä, niin tilanteen korjaaminen ei ole helppoa. Ensimmäinen vaikeus on siinä, että Rion ympäristökokouksessa vuonna 1992 tehtyjen laajamittaisten esitysten toteuttaminen nielisi valtavasti rahaa, vähintään 600 miljardia dollaria vuodessa. Olisi myös pakko tehdä todellisia uhrauksia, esimerkiksi haaskata vähemmän ja kierrättää enemmän, säästää vettä ja energiaa, käyttää ennemmin julkisia kuin yksityisiä kulkuneuvoja ja – mikä kaikkein vaikeinta – alkaa ajatella planeettamme eikä oman takapihamme ehdoilla. John Cairns nuorempi, vesiekosysteemien elvyttämistä tutkivan amerikkalaiskomitean puheenjohtaja, kiteytti ongelman seuraavasti: ”Olen optimistinen sen suhteen, mitä voimme tehdä. Olen pessimistinen sen suhteen, mitä tulemme tekemään.”

Jo pelkästään laajamittaiset puhdistustyöt tulisivat niin kalliiksi, että useimmat maat mieluummin lykkäävät tilinteon päivää tuonnemmaksi. Taloudellisena kriisiaikana ympäristönsuojelutoimien katsotaan vaarantavan työpaikkoja tai jarruttavan talouden kehitystä. On halvempaa lasketella sanahelinää kuin ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin. Kirja Caring for the Earth vertaa tähänastisia reaktioita ”kaunopuheisuuden ukonilmoiksi, joita on aina seurannut toimettomuuden kuivuuskausi”. Voisiko uusi teknologia kuitenkin tällaisesta laahustelusta huolimatta löytää – jos sille annetaan aikaa – kivuttoman parannuskeinon planeettamme sairauksiin? Todennäköisesti ei.

Yhdysvaltain tiedeakatemia ja Englannin tiedeakatemia Royal Society myönsivät yhteisessä lausunnossaan suoraan: ”Jos nykyiset väestönkasvua koskevat ennustukset osoittautuvat paikkansapitäviksi ja jos ihmisten käyttäytyminen planeetalla ei muutu, tiede ja teknologia eivät mahdollisesti kykene estämään ympäristön peruuttamatonta tuhoutumista tai köyhyyden jatkumista suuressa osassa maailmaa.”

Sijoituspaikan puuttuminen ydinjätteiltä on karmaiseva muistutus siitä, ettei tiede ole kaikkivoipa. 40 vuotta tiedemiehet ovat etsineet korkea-aktiiviselle ydinjätteelle turvallisia loppusijoituspaikkoja. Niiden etsiminen on osoittautunut niin vaikeaksi, että esimerkiksi sellaiset maat kuin Italia ja Argentiina ovat tulleet siihen tulokseen, että ne voivat saada sijoituspaikan kuntoon aikaisintaan vuonna 2040. Saksa on optimistisin maa tällä alalla, ja se toivoo saavansa suunnitelmansa valmiiksi vuoteen 2008 mennessä.

Miksi ydinjätteistä on tullut tällainen ongelma? ”Yksikään tutkija tai insinööri ei voi antaa ehdottomia takeita siitä, ettei radioaktiivista jätettä jonain päivänä voisi vuotaa vaarallisia määriä parhaimmastakin sijoituspaikasta”, geologi Konrad Krauskopf selittää. Vaikka jätehuolto-ongelmasta oli varoitettu hyvissä ajoin etukäteen, viranomaiset ja ydinvoimateollisuus kiiruhtivat huolettomina eteenpäin olettaen, että huomispäivän teknologia tarjoaisi jonkin ratkaisun. Tätä huomispäivää ei ole tullut.

Jollei teknologialla ole pikaratkaisua ympäristökriisiin, niin mitä muita vaihtoehtoja on jäljellä? Käykö lopulta niin, että jokin pakkotilanne saa valtiot ryhtymään yhteistyöhön planeettamme suojelemiseksi?

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 7]

Uusiutuvien energianlähteitten etsintää

Useimmat meistä pitävät energiaa itsestään selvänä – kunnes tulee sähkökatko tai öljyn hinta nousee. Energiankulutus on kuitenkin pahimpia saastumisen aiheuttajia. Suurin osa käytettävästä energiasta saadaan polttamalla puuta tai fossiilisia polttoaineita. Tämä prosessi tuottaa ilmakehään miljoonia tonneja hiilidioksidia ja verottaa maapallon metsiä.

Yksi vaihtoehto on ydinenergia, mutta se on menettämässä yhä enemmän suosiotaan onnettomuuksien vaaran ja radioaktiivisen jätteen varastointiongelmien takia. Muut vaihtoehdot tunnetaan uusiutuvina energianlähteinä, sillä niissä käytetään hyväksi luonnossa esiintyvää energiaa, jota on vapaasti saatavissa eri lähteistä. Näitä energianlähteitä on viittä päätyyppiä.

Aurinkoenergia. Sitä voidaan helposti hyödyntää lämmityksessä, ja esimerkiksi Israelissa on se tilanne, että aurinkopaneelit hoitavat monissa taloissa veden lämmittämisen. Sähkön tuottaminen on auringonvalon avulla vaikeampaa, mutta uudentyyppisillä aurinkoparistoilla tuotetaan jo sähköä maaseutualueilla ja niiden hinta laskee koko ajan.

Tuulivoima. Monissa tuulisissa maailmankolkissa on nykyään kauas näkyviä, jättimäisiä tuulimyllyjä. Tuulivoimalla tuotetun sähkön hinta on kaiken aikaa pudonnut, ja joissakin paikoin se on nykyään jo halvempaa kuin perinteisin keinoin tuotettu energia.

Vesivoima. Maailman sähköstä tuotetaan jo viidennes vesivoimaloissa, mutta valitettavasti useimmat lupaavista paikoista on teollisuusmaissa jo otettu sähköntuotantoon. Valtavista padoista voi olla myös huomattavaa ekologista vahinkoa. Parempi tulevaisuudenodote etenkin kehitysmaita ajatellen näyttää olevan se, että niihin rakennetaan paljon pieniä vesivoimaloita.

Geoterminen energia. Jotkin maat – Islanti ja Uusi-Seelanti etunenässä – ovat kyenneet hyödyntämään maanalaista ”kuumavesijärjestelmäänsä”. Tuliperäinen toiminta lämmittää maan alla veden, jota voidaan käyttää talojen lämmittämiseen ja sähkön kehittämiseen. Filippiinit, Italia, Japani, Meksiko ja Yhdysvallat ovat myös jossain määrin hyödyntäneet tätä luonnollista energianlähdettä.

Vuorovesienergia. Esimerkiksi Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä tuotetaan sähköä myös valtameren vuorovesien avulla. Koko maailmassa on kuitenkin vain harvassa sellaisia paikkoja, joissa tämä energiantuotantomuoto on taloudellisesti kannattavaa.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 8, 9]

Maailman pahimpia ympäristöongelmia

Metsien hävittäminen. Koko maailmassa on lauhkean vyöhykkeen metsistä menetetty jo kolme neljäsosaa ja trooppisen vyöhykkeen metsistä puolet, ja kymmenen viime vuoden aikana metsien hävittämisvauhti on kiihtynyt huolestuttavasti. Uusimpien arvioitten mukaan trooppisia metsiä hävitetään vuosittain 150000–200000 neliökilometriä eli suunnilleen Uruguayn kokoinen alue.

Ongelmajätteet. Puolet nykyään valmistettavista 70000 kemikaalista luokitellaan myrkyllisiksi. Pelkästään Yhdysvallat tuottaa joka vuosi 240 miljoonaa tonnia ongelmajätteitä. Tietojen puutteessa on mahdotonta arvioida, paljonko niitä tuotetaan koko maailmassa. Lisäksi tilapäisvarastoissa tulee olemaan vuonna 2000 lähes 200000 tonnia radioaktiivista jätettä.

Maaperän köyhtyminen. Aavikoituminen uhkaa kolmasosaa maapallon maa-alasta. Joissakin osissa Afrikkaa Saharan autiomaa on edennyt vain 20 vuodessa noin 350 kilometriä. Jo nyt on miljoonien ihmisten toimeentulo uhattuna.

Vesipula. Noin kaksi miljardia ihmistä elää alueilla, missä on jatkuvasti puutetta vedestä. Vesipulaa on pahentanut tuhansien kaivojen kuivuminen pohjaveden pinnan alenemisen vuoksi.

Lajien tuhoutumisen uhka. Vaikka luvut ovat jossain määrin arveluihin perustuvia, tutkijat arvioivat, että vuoteen 2000 mennessä on hävinnyt jo 500000–1000000 eläin- ja kasvilajia.

Ilmakehän saastuminen. Yhdistyneiden kansakuntien 1980-luvun alussa tekemän tutkimuksen mukaan miljardi kaupunkialueilla elävää ihmistä hengittää joka päivä sellaista ilmaa, jossa on niin paljon nokihiukkasia tai myrkyllisiä kaasuja, kuten rikkidioksidia, typpidioksidia ja häkää, että siitä on heille terveydellistä haittaa. Kymmenen viime vuoden aikana tapahtunut kaupunkien nopea kasvu on epäilemättä pahentanut tätä ongelmaa. Sitä paitsi ilmakehään syydetään hiilidioksidia vuosittain 24 miljardia tonnia, ja on pelättävissä, että tämä ”kasvihuonekaasu” saa maapallon ilmaston vähitellen lämpenemään.

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

Metsien hävittäminen

Ongelmajätteet

Ilmakehän saastuminen

Vesipula

Lajien tuhoutumisen uhka

Maaperän köyhtyminen

[Lähdemerkinnät]

Mountain High Maps™ copyright© 1993 Digital Wisdom, Inc.

Kuva: Hutchings, Godo-Foto

Kuva: Mora, Godo-Foto