Olin päämäärätön mutta löysin elämälleni tarkoituksen

KUVITTELE, kuinka tyrmistynyt ja levoton olin varhain eräänä aamuna, kun minut herätti odottamatta kaksi vantteraa miestä, jotka etsivät jotakin makuuhuoneesta. Äitini seurasi tilannetta vierestä kalpeana ja avuttomana aivan ilmeisessä sokkitilassa. Miehet olivat etsiviä.

Tiesin heti, mitä he etsivät. Vaikka teeskentelin pelotonta ja uhmakasta, niin syvällä sisimmässäni pelkäsin. Tajusin, että poliisin verkko läheni joka puolelta meidän nuorisovarkaiden jengiä New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Etsivät käskivät töykeästi minun pukeutua ja kiidättivät minut sitten pääpoliisiasemalle kuulusteltavaksi.

Miten olin joutunut tähän kurjaan tilanteeseen? Kaikki alkoi ollessani melko nuori. Kun olin vasta noin 15-vuotias, pidin itseäni jo paatuneena nuorisorikollisena. 1960-luvulla monet nuoret ajattelivat, että on ”nastaa” olla kapinallinen ilman mitään syytä, ja minä olin sydämestäni samaa mieltä. Niinpä vetelehdin 16-vuotiaana naapuriston biljardisalissa, koska minut oli erotettu koulusta. Siellä jouduin kosketuksiin murtoja tekevän nuorisojengin kanssa. Oltuani heidän mukanaan joissakin pikkumurroissa aloin nauttia jännityksestä, ja huomasin jokaisen murtokerran olevan varsin kihelmöivä kokemus.

Siitä alkoi yhdeksän kuukauden murtokierre. Jenginä keskityimme pääasiassa yhtiöiden konttoreihin, joissa säilytettiin usein suuria rahasummia. Mitä useampia murtoja teimme jäämättä kiinni, sitä julkeammiksi tulimme. Lopulta päätimme murtautua piirikunnan pankin haarakonttoriin.

Ensimmäisen kerran meille tuli ongelmia. Vaikka pääsimmekin vaivatta pankkiin, vietimme siellä turhauttavan yön, koska emme kyenneet murtautumaan muualle kuin kassanhoitajien kassalippaisiin. Vielä suurempi ongelma oli se, että pankkimurtoamme alkoi tutkia Yhdysvaltain rikostutkimuslaitos FBI. Kun perässämme oli FBI, ei kestänyt kauankaan, kun meidät kaikki oli pidätetty.

Väärinteon murheelliset seuraukset

Minua syytettiin 78 murtovarkaudesta, ja jouduin kokemaan sen häpeän, että kunkin tapauksen yksityiskohdat luettiin oikeudelle ääneen. Tällä ja sillä julkisuudella, jota rikoksemme saivat paikallisessa sanomalehdessä, oli vanhempiini musertava vaikutus. Mutta se nöyryytys ja häpeä, jota aiheutin heille, ei silloin vaivannut minua paljoakaan. Minut tuomittiin määräämättömäksi ajaksi osavaltion kasvatuslaitokseen, mikä olisi voinut merkitä sitä, että olisin ollut tuon laitoksen holhouksessa 21-vuotiaaksi asti. Pitkälti erään taitavan lakimiehen ponnistelujen ansiosta minut kuitenkin siirrettiin erääseen erityiskasvatuslaitokseen.

Vaikka olinkin välttynyt vankilatuomiolta, oli annettu määräys, jonka mukaan minut piti erottaa tyystin yhdyskunnasta ja aikaisemmista tovereistani. Tämän vuoksi minut pantiin Newarkissa sijaitsevaan yksityiskouluun, jossa keskityttiin minunlaisiini ongelmanuoriin. Lisäksi minua vaadittiin käymään viikoittain psykologilla saamassa ammattiapua. Vanhempani huolehtivat kaikista näistä järjestelyistä – suurin taloudellisin uhrauksin heille itselleen.

Yritän muuttua

Kotikaupunkimme sanomalehdessä ilmestyi pääkirjoitus otsikolla ”Vitsan säästämisestä” epäilemättä sen vuoksi, että oikeudenkäyntimme sai niin paljon julkisuutta. Kirjoituksessa arvosteltiin sitä, että jengimme näytti saaneen liian helläkätistä kohtelua. Tämän kirjoituksen ajatukset koskettivat ensi kerran omaatuntoani. Niinpä leikkasin tuon kirjoituksen sanomalehdestä ja vannoin itselleni, että jonakin päivänä vielä hyvittäisin jollakin tavalla kaiken sen kärsimyksen, häpeän ja rahanmenon, jota olin aiheuttanut vanhemmilleni.

Yksi tapa, jolla ajattelin voivani todistaa vanhemmilleni, että voisin muuttua, oli se, että pääsisin käymään kouluni loppuun alkuperäisten luokkatovereideni kanssa. Aloin opiskella ahkerammin kuin koskaan ennen. Tästä oli seurauksena se, että kun kouluvuoden lopussa ilmestyin koeajan valvojani kanssa jälleen sen saman tuomarin eteen, joka oli tuominnut minut, niin tuomarin ankara ilme suli ystävälliseen hymyyn hänen huomatessaan, että olin saanut kummallakin lukukaudella keskiarvoksi B+ [toiseksi korkein arvosana]. Nyt saatoin siis palata alkuperäiselle luokalleni, ja seuraavana vuonna päätin kouluni.

Päämäärättömyyteni jatkuu

Tässä vaiheessa elettiin vuotta 1966, ja vaikka monet luokkatovereistani menivät Vietnamiin sotimaan, minä menin opiskelemaan Concord Collegeen Länsi-Virginiaan. Yliopistossa tutustuin huumeisiin, rauhankokouksiin ja kokonaiseen uuteen kulttuuriin, joka sai minut asettamaan perinteiset arvot kyseenalaiseksi. Etsin jotakin, mutten tiennyt mitä. Kun pääsin kiitospäivälomalle, en mennytkään kotiin, vaan matkustin peukalokyydillä etelään Blue Ridgen vuorijonon yli Floridaan.

En ollut koskaan ennen matkustellut paljoakaan, ja niinpä nautin suunnattomasti uusien ja erilaisten paikkojen näkemisestä – kunnes tuli kiitospäivä [Yhdysvalloissa vietettävä kansallinen pyhäpäivä] ja jouduin Daytona Beachin vankilaan syytettynä irtolaisuudesta. Olin liian häpeissäni ottaakseni yhteyttä vanhempiini, mutta vankilan viranomaiset tekivät niin. Jälleen kerran isäni maksoi mieluummin ankaran sakon kuin jätti minut kärsimään vankeusrangaistusta.

En mennyt enää tämän jälkeen yliopistoon. Sen sijaan aloin jälleen vaellella mukanani vain yksi matkalaukku ja vastaherännyt kaipaus matkustamiseen. Kuljin peukalokyydillä päämäärättä ylös ja alas Yhdysvaltain itärannikkoa, ja tein yhtä ja toista työtä elättääkseni itseni. Vanhempani tiesivät tuskin koskaan, missä oikein olin, vaikka aika ajoin kävin heidän luonaan. Yllätyksekseni he tuntuivat aina olevan mielissään nähdessään minut. En kuitenkaan osannut asettua aloilleni.

Nyt kun en ollut enää opiskelija, en saanut sillä perusteella lykkäystä sotapalveluksesta. Jouduin nyt ensimmäiseksi kutsuttavien luokkaan, ja olisi vain ajan kysymys, milloin joutuisin armeijaan. Minun oli mahdotonta ajatellakaan menettäväni vapauttani ja joutuvani kovaan komentoon. Niinpä päätin lähteä maasta laivalla. Samalla avautui tilaisuus oppia uusi ammatti. Löytäisinkö siitä vihdoin todellisen tarkoituksen elämälleni?

Elämä merellä palkkatyössä

Muuan vanha perheystävä oli kapteeni Yhdysvaltain kauppalaivastossa. Hän kertoi minulle äskettäin alulle pannusta koulutusohjelmasta, jossa voisi valmistua laivan konemestariksi. Minut hyväksyttiin ilman muuta tiivistettyyn kahden vuoden ohjelmaan, josta oli kahdenlaista hyötyä: lykkäystä sotapalveluksesta ja mahdollisuus saada laivan konemestarin pätevyys. Valmistuin ja sain konemestarin diplomin vuonna 1969, minkä jälkeen pestauduin San Franciscossa ensimmäiseen työpaikkaani kolmannen luokan konemestarina. Lähdimme heti purjehtimaan kohti Vietnamia lastinamme ammuksia. Matkalla ei tapahtunut mitään erikoista, ja otin lopputilin tuolta laivalta, kun saavuimme Singaporeen.

Singaporessa pestauduin erääseen mukavuuslippulaivaan, jota kutsuttiin sillä nimellä, koska siihen pestattiin vain ammattiliittoon kuulumattomia työntekijöitä suoraan satamasta. Tätä laivaa käytettiin reitillä, joka kulki Vietnamin rannikkoa pitkin lähellä demilitarisoitua vyöhykettä etelässä sijaitsevalta Cam Ranhin lahdelta pohjoisemmassa olevaan Da Nangiin. Siellä kuuli yhtä mittaa armottoman pommituksen kumun. Taloudellisesti tämä oli kuitenkin hyvin tuottoisa reitti; laskin ansaitsevani sota-ajan palkkatyöläisenä yli 35000 dollaria [noin 150000 markkaa] vuodessa, kun lasketaan mukaan sekä sodan aiheuttaman riskin vuoksi saatavat bonukset että satunnaiset suoran hyökkäyksen kohteeksi joutumisen vuoksi saatavat lisäbonukset. Tästä vauraudesta huolimatta tunsin itseni yhä päämäärättömäksi ja pohdiskelin, mistähän elämässä oikein on kysymys – mihin oikein olin matkalla?

Aavistus elämän tarkoituksesta

Erään kerran kun vihollinen oli tulittanut meitä hyvin pelottavan tuntuisesti, kattilanhoitaja-apulaiseni Albert alkoi kertoa minulle, että Jumala toisi pian rauhan maan päälle. Höristin korviani kuullessani tällaista epätavallista puhetta. Kun purjehdimme seuraavan kerran Singaporeen, Albert kertoi minulle, että hän oli ollut Jehovan todistaja mutta jäänyt toimettomaksi. Niinpä yritimme yhdessä löytää paikalliset todistajat Singaporessa. Kukaan ei tuntunut osaavan auttaa meitä, mutta lähtöämme edeltävänä iltana Albert löysi erään hotellin aulasta Vartiotorni-lehden. Siihen oli leimattu postiosoite. Meillä ei ollut aikaa etsiä osoitetta, koska matkasimme seuraavana aamuna Saseboon Japaniin, missä laiva oli määrä nostaa kahdeksi viikoksi kuivatelakalle.

Siellä miehistölle maksettiin lopputili, ja Albert meni menojaan. Mutta vain viikkoa myöhemmin yllätyin saadessani häneltä sähkeen, jossa kerrottiin, että tuona tulevana viikonloppuna Sasebossa pidettäisiin Jehovan todistajien konventti. Päätin mennä sinne ottamaan selvää, millainen tilaisuus se oikein oli.

Tuo päivä, 8. elokuuta 1970, säilyy aina mielessäni. Saavuin konventtipaikalle taksilla ja astuin satojen moitteettomasti pukeutuneiden japanilaisten joukkoon. Vaikka useimmat heistä eivät osanneet puhua lainkaan englantia, vaikutti siltä, että he kaikki halusivat puristaa kättäni. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista, ja vaikken ymmärtänyt sanaakaan japaninkielisestä ohjelmasta, päätin mennä sinne seuraavana päivänä uudestaan – vain nähdäkseni, saisinko taas samanlaisen vastaanoton. Ja sainhan minä!

Pestauduimme uuteen miehistöön, ja viikkoa myöhemmin olimme taas merellä matkalla Singaporeen. Heti saavuttuani perille ajoin taksilla siihen osoitteeseen, joka oli leimattu Vartiotorni-lehteen. Talosta tuli ulos ystävällinen nainen, joka kysyi, miten hän voisi olla avuksi. Näytin hänelle Vartiotorniin leimattua osoitetta, minkä jälkeen hän kutsui minut heti sisään. Tapasin sitten hänen miehensä ja sain tietää, että he, Norman ja Gladys Bellotti, olivat Australiasta tulleita lähetystyöntekijöitä. Selitin, miten olin saanut heidän osoitteensa. He saivat minut tuntemaan itseni hyvin tervetulleeksi ja vastasivat moniin kysymyksiini. Lisäksi sain mukaani kassillisen raamatullista kirjallisuutta. Muutamina seuraavina kuukausina matkatessani Vietnamin rannikkoa pitkin luin useita noista kirjoista, muun muassa kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.

Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli aavistus todellisesta tarkoituksesta ja suunnasta. Palattuamme Singaporeen jätin työni laivalla.

Pettymyksen tuottava kotiinpaluu

Ensimmäistä kertaa halusin myös palata kotiin. Niinpä muutamaa viikkoa myöhemmin palasin kotiin hyvin innoissani ja halusin kertoa vanhemmilleni kaiken Jehovan todistajista. He eivät olleet yhtä innostuneita kuin minä. Se on varsin ymmärrettävää, sillä käytökseni ei yhtään auttanut asiaa. Olin ollut kotona vasta muutaman viikon, kun raivonpuuskassani hakkasin hajalle paikallisen yökerhon. Tulin tajuihini vankisellissä.

Aloin jo uskoa, ettei tainnut olla mitään todellista toivoa siitä, että koskaan muuttuisin ja saisin kuriin väkivaltaisen luonteeni. Ehkä tulisin aina olemaan kapinallinen ilman mitään syytä. Minusta tuntui, etten voinut jäädä kotiin enää pitemmäksi aikaa. Minun oli päästävä pois. Niinpä varasin muutaman päivän kuluttua paikan norjalaisesta rahtilaivasta, joka oli lähdössä Englantiin.

Englanti ja teatterikoulu

Minusta oli mukava olla Englannissa, mutta pulmana oli työn saanti. Niinpä päätin käydä usean eri teatterikoulun esiintymiskokeessa, ja yllätyksekseni minut hyväksyttiin lontoolaiseen teatterikouluun (The London School of Dramatic Art). Lontoossa viettämäni kaksi vuotta kuluivat rankasti juoden, ihmisten kanssa seurustellen ja tietenkin kaikenlaisia huumeita käyttäen.

Yhtäkkiä päätin, että halusin taas käydä Yhdysvalloissa tapaamassa vanhempiani. Mutta voitko kuvitella, miten paljon dramaattisen ulkoasuni on täytynyt ihmetyttää heitä tällä kertaa? Minulla oli päälläni lyhyt musta viitta, jossa oli kaksi kullankeltaista leijonanpäätä ja niitä yhdistävä kultaketju niskassa, punainen samettiliivi ja mustat samettihousut, joiden nahkakoristeiset lahkeet oli työnnetty polveen asti ulottuvien saappaiden sisään. Oliko siis mikään ihme, etten ilmeisestikään tehnyt heihin vaikutusta ja että tunsin olevani täysin väärässä paikassa heidän konservatiivisessa ympäristössään! Siksi palasin Englantiin, missä sain teatterikoulusta diplomin vuonna 1972. Nyt olin päässyt toiseen tavoitteeseen. Mutta jäljellä oli yhä minua vaivaava ja aina uudelleen mieleen palaava kysymys: mitä seuraavaksi? Tunsin yhä tarvitsevani elämälleni todellisen tarkoituksen.

Päämäärättömyys päättyy lopulta

Aika pian tämän jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että elämäni oli muuttumassa hieman tasapainoisemmaksi. Se alkoi siitä, kun ystävystyin naapuriini Carolineen. Hän oli australialainen opettaja, sovinnainen ja vakaa – minun persoonallisuuteni vastakohta. Olimme olleet ystäviä kaksi vuotta tuntematta toisiamme kohtaan mitään romanttista kiintymystä. Caroline lähti sitten Amerikkaan kolmeksi kuukaudeksi, ja hyvän ystävyytemme vuoksi järjestin hänet asumaan vanhempieni luokse useiksi viikoiksi. He varmaankin ihmettelivät, miksi Caroline oli missään tekemisissä minunlaiseni tyypin kanssa.

Pian Carolinen lähdön jälkeen kerroin ystävilleni, että minäkin olin lähdössä kotiin, ja he järjestivät minulle suuret läksiäiset. Mutta sen sijaan että olisin mennyt takaisin Amerikkaan, muutinkin vain South Kensingtoniin Lontooseen, missä vuokrasin kellarikerroksesta asunnon ja soitin Jehovan todistajien Lontoon-haaratoimistoon. Olin lopulta oivaltanut, mihin suuntaan minun piti elämässäni lähteä. Viikon kuluessa mukava aviopari tuli luokseni käymään ja sopi kanssani heti säännöllisestä raamatuntutkistelusta. Koska olin jo lukenut useita todistajien julkaisuja, olin innokas tutkimaan, ja siksi pyysin, että kanssani tutkittaisiin kaksi kertaa viikossa. Huomattuaan innokkuuteni Bob kutsui minut pian valtakunnansaliin, ja kohta kävin joka viikko kaikissa kokouksissa.

Kun sain tietää, että Jehovan todistajat eivät tupakoi, päätin lopettaa tuon tavan heti. Mutta entä ulkoasuni? Koska en halunnut enää tuntea oloani orvoksi, ostin kauluspaidan, solmion ja puvun. Täytin pian niille asetetut vaatimukset, jotka saavat osallistua talosta taloon saarnaamiseen, ja vaikka minua ensin jännittikin melkoisesti, aloin pitää siitä.

Ajattelin, että Caroline olisi varmasti hyvin yllättynyt nähdessään minut. Tämä osoittautui hyvin laimeaksi ilmaukseksi! Hän ei voinut uskoa, miten paljon olin muuttunut niin vähässä ajassa – ulkoasultani ja niin monilla muilla tavoilla. Kerroin, miten raamatuntutkisteluni olivat vaikuttaneet tähän, ja tarjosin hänellekin tutkistelua. Ensin häntä pelotti, mutta sitten hän lopulta suostui sanoen ehdoksi, että hän tutkisi vain minun kanssani. Olin ilahtunut huomatessani, miten nopeasti hän osoitti vastakaikua Raamatun totuudelle, ja pian hän oppikin ymmärtämään sen.

Muutaman kuukauden kuluttua Caroline päätti palata Australiaan, missä hän jatkoi tutkimista Sydneyssä. Minä jäin Lontooseen, kunnes saatoin käydä kasteella, mikä tapahtuikin seitsemän kuukautta myöhemmin. Nyt halusin mennä taas kotiin Yhdysvaltoihin tapaamaan kaikkia sukulaisiani. Mutta tällä kertaa halusin kaiken menevän nappiin!

Erilainen kotiinpaluu

Häkeltynyt kotiväkeni halusi tietää, mitä nyt oli tekeillä – näytin liian kunnioitettavalta! Mutta minusta oli mukava tuntea olevani todella kotona. Vaikka vanhempani luonnollisesti ihmettelivät minussa tapahtunutta suurta muutosta, he olivat tahdikkaita ja suhtautuivat siihen tapansa mukaan huomaavaisesti ja suvaitsevaisesti. Seuraavina kuukausina sain tutkia heidän kanssaan Raamattua. Aloitin tutkistelun kahdelle isosiskolleni, joihin muuttunut elämäntapani oli epäilemättä myös tehnyt vaikutuksen. Tämä oli tosiaan todellinen kotiinpaluu!

Elokuussa 1973 seurasin Carolinea Australiaan, missä hän ilokseni meni kasteelle Jehovan todistajien vuoden 1973 kansainvälisessä konventissa 1200 muun kanssa. Seuraavana viikonloppuna menimme naimisiin Australian pääkaupungissa Canberrassa. Täällä olen palvellut kokoaikaisessa saarnaamistyössä kuluneet 20 vuotta ja paikallisen seurakunnan vanhimpana 14 vuotta.

Vaimoni yhteistyön ansiosta olemme kasvattaneet kolme lasta: Tobyn, Amberin ja Jonathanin. Vaikka kohtaamme tavanomaisia perheongelmia, niin pystyn yhä osallistumaan kokoaikaiseen saarnaamiseen tienraivaajana ja samalla huolehtimaan perheemme aineellisista tarpeista.

Yhdysvalloissa asuvat vanhempani ovat nykyään Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita, ja vaikka he molemmat ovat yli 80-vuotiaita, he yhä osallistuvat Valtakunnan julkiseen saarnaamiseen. Isäni palvelee paikallisessa seurakunnassa avustavana palvelijana. Kaksi isoasiskoani ovat myös innokkaita Jehovan palveluksessa.

Kuinka syvästi kiitänkään Jehovaa siitä, että monet päämäärättömät vaellusvuoteni ovat kaukana menneisyydessä! Hän on paitsi auttanut minua löytämään parhaan tavan käyttää elämäni myös siunannut minua yksimielisellä ja huolehtivaisella perheellä. (Kertonut David Zug Partrick.)

[Kuva s. 23]

David ja hänen vaimonsa Caroline