Olen saanut iloa Jumalan palvelemisesta
KERTONUT JOSHUA THONGOANA
Olin kovin hämmentynyt vuonna 1942. Tutkin sekä seitsemännen päivän adventistien että Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta. Vanhan ajan israelilaisten tavoin onnuin molemmille puolille (1. Kuningasten kirja 18:21).
SEITSEMÄNNEN päivän adventistit lähettelivät minulle painettuja saarnoja, joita kutsuttiin nimellä ”Profetian ääni”. Vastasin mielelläni heidän kysymyksiinsä, ja he lupasivat lähettää minulle kauniin todistuksen, jos läpäisisin kaikki kokeeni. Mutta huomasin, että sekä ”Profetian ääni” että Vartiotorni-seuran julkaisut lähetettiin Etelä-Afrikassa sijaitsevasta Kapkaupungista. Pohdin itsekseni: ”Tuntevatkohan nämä järjestöt toisensa? Ovatko niiden opetukset sopusoinnussa keskenään? Jos ne eivät ole, niin kuka on oikeassa?”
Saadakseni asiasta selvyyden lähetin kummallekin järjestölle samanlaisia kirjeitä. Esimerkiksi Vartiotorni-seuralle kirjoitin näin: ”Tunnetteko niitä, jotka toimivat ’Profetian ääni’ -järjestössä, ja jos tunnette, niin mitä mieltä olette heidän opetuksistaan?” Aikanaan sain vastaukset molemmilta ryhmiltä. Vartiotorni-seuran lähettämässä kirjeessä sanottiin, että siellä kyllä tiedettiin ”Profetian äänestä”, mutta selitettiin, että tuon ryhmän opetukset esimerkiksi kolminaisuudesta ja Kristuksen paluusta maan päälle lihassa olivat epäraamatullisia. Vartiotorni-seuran kirjeessä oli lisäksi nuo opit kumoavia raamatunkohtia. (Johannes 14:19, 28.)
”Profetian ääni” -järjestöltä tulleessa vastauksessa vain todettiin, että he tunsivat ”vartiotornilaiset” ja olivat heidän kanssaan eri mieltä oppikysymyksistä. Mitään perusteluja ei esitetty. Niinpä ratkaisin asian Vartiotorni-seuran hyväksi; se on Jehovan todistajien käyttämä laillinen yhdistys. Oltuani kuluneet 50 vuotta Jehovan todistaja olen nyt tosi onnellinen siitä, että tein tuolloin oikean ratkaisun!
Uskonnollinen tausta
Synnyin vuonna 1912 Makanyen maaseutualueella Pietersburgin kaupungin itäpuolella Etelä-Afrikassa. Makanye oli tuolloin uskonnollisesti anglikaanisen kirkon valvonnassa, joten minusta tuli tuon kirkon jäsen. Ollessani kymmenvuotias perheemme muutti paikkakunnalle, jota hallitsi Berliinin luterilainen lähetyskirkko, ja vanhempani liittyivät tuohon kirkkoon. Saatoin pian ruveta käymään ehtoollisella ja nauttimaan palasen leipää ja kulauksen viiniä, mutta tämä ei täyttänyt hengellisiä tarpeitani.
Käytyäni kahdeksan vuotta koulua isäni lähetti minut opiskelemaan kolmeksi vuodeksi Kilnertonin instituuttiin, josta sain vuonna 1935 opettajan pätevyyden. Yksi niistä opettajista, joiden kanssa työskentelin, oli nuori Caroline-niminen nainen. Menimme naimisiin, ja myöhemmin Caroline synnytti tytön, jolle annoimme nimen Damaris. Muutaman vuoden kuluttua minusta tuli Mamatshan maaseutukylässä toimivan Sehlale-nimisen koulun johtajaopettaja. Koska koulua piti Hollannin reformoitu kirkko, liityimme tuohon kirkkoon ja kävimme sen jumalanpalveluksissa säännöllisesti. Kävimme siellä siksi, että se oli hienoa, mutta se ei tyydyttänyt hengellistä nälkääni lainkaan.
Käännekohta
Eräänä sunnuntaina vuonna 1942 olimme kirkossa harjoittelemassa virsiä, kun nuori valkoihoinen mies ilmestyi ovelle mukanaan kolme Vartiotorni-seuran kirjaa: Luominen, Puolustus ja Valmistus. Ajattelin kirjojen näyttävän upeilta kirjastoni hyllyllä, joten ostin ne kolmella šillingillä. Myöhemmin sain tietää, että tuo mies, Tienie Bezuidenhout, oli ainoa tällä alueella toimiva Jehovan todistaja. Seuraavalla vierailullaan hän toi mukanaan gramofonin, jolla hän soitti tuomari Rutherfordin saarnoja. Pidin erityisesti saarnasta, joka tunnetaan nimellä ”Ansa ja kiristysryöstöä”, mutta Caroline ja sisareni Priscilla, joka asui luonamme, eivät pitäneet siitä. Kolmannella käynnillään Tienie antoi gramofonin minulle, jotta saisin soittaa levyjä ystävilleni.
Selasin eräänä päivänä Luominen-kirjaa ja löysin luvun nimeltä ”Missä ovat kuolleet?”. Aloin lukea sitä toivoen saavani tietää niistä iloista, joita ruumiista eronneet sielut kokevat taivaassa. Mutta vastoin odotuksiani kirjassa sanottiin, että kuolleet ovat haudoissaan eivätkä tiedä mitään. Tämän tueksi oli lainattu raamatunjakeita, esimerkiksi Saarnaajan 9:5, 10. Erään toisen luvun otsikko oli ”Kuolleiden herättäminen”, ja siinä lainattiin Johanneksen 5:28, 29:ää todisteeksi sille, että kuolleet ovat tiedottomia ja odottavat ylösnousemusta. Tuo selitys kuulosti järkevältä ja siihen olin tyytyväinen.
Tuohon aikaan, vuonna 1942, katkaisin suhteeni ”Profetian ääneen” ja aloin kertoa toisille siitä, mitä opin Vartiotorni-seuran julkaisuista. Ensimmäisten kiinnostusta osoittaneiden joukossa oli ystäväni Judah Letsoalo, joka oli ollut luokkatoverini Kilnertonin instituutissa.
Judah ja minä ajoimme polkupyörillä yli 50 kilometrin matkan Pietersburgissa pidettävään afrikkalaisten todistajien konventtiin. Jälkeenpäin Pietersburgista tuli usein ystäviä Mamatshaan asti auttamaan minua Valtakunnan sanoman esittämisessä naapureilleni. Eräässä toisessa Pietersburgin konventissa minut lopulta kastettiin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vuoden 1944 joulukuussa.
Sukulaiseni ja muut osoittavat kiinnostusta
Caroline, Priscilla ja tyttäreni Damaris kävivät edelleen Hollannin reformoidussa kirkossa. Sitten tapahtui onnettomuus. Caroline synnytti toisen lapsemme: terveeltä näyttävän pojan, jolle annoimme nimen Samuel. Yhtäkkiä poikamme kuitenkin sairastui ja kuoli. Ne ihmiset, joihin Caroline oli kirkossaan ystävystynyt, eivät kyenneet lohduttamaan häntä, vaan sanoivat vain, että Jumala oli tahtonut poikamme luoksensa taivaaseen. Surun murtamana Caroline toisti kysymystä: ”Miksi Jumala halusi riistää meiltä poikamme?”
Kun Pietersburgissa asuvat Jehovan todistajat kuulivat menetyksestämme, he tulivat antamaan meille todellista lohtua Jumalan sanasta. Caroline sanoi myöhemmin: ”Se mitä Raamatussa sanottiin kuoleman syystä, kuolleitten tilasta ja ylösnousemustoivosta, kuulosti järkevältä ja lohdutti minua suuresti. Halusin olla tuossa uudessa maailmassa ja saada poikani takaisin haudasta.”
Caroline lakkasi käymästä kirkossa, ja vuonna 1946 hänet, Priscilla ja Judah kastettiin. Pian kasteensa jälkeen Judah lähti aloittamaan saarnaamistyötä Mamahlola-nimisellä maaseutualueella, ja vielä nykyäänkin hän toimii koko ajallaan tienraivaajana.
Judahin lähdettyä minä jäin ainoana veljenä huolehtimaan koko seurakunnastamme, jolle annettiin nimi Boyne. Sitten alueellemme muutti Gracely Mahlatji, joka meni lopulta naimisiin Priscillan kanssa. Gracely ja minä pidimme vuoroviikoin esitelmiä sepediksi, paikallisella afrikkalaisella kielellä. Jotta tämän alueen ihmiset olisivat voineet saada luettavakseen raamatullista kirjallisuutta, Seura pyysi minua kääntämään sitä sepediksi. Sain paljon iloa nähdessäni ihmisten hyötyvän siitä.
Antaaksemme vauhtia yleisökokouskampanjallemme ostimme suurella kovaäänisellä varustetun gramofonin, jolla soitimme raamatullisia esitelmiä kaikkialla alueellamme. Lainasimme aasien vetämät rattaat kuljettaaksemme näitä painavia välineitä paikasta toiseen. Tästä syystä naapurimme alkoivat kutsua meitä ”aasikirkon jäseniksi”.
Sillä välin pieni seurakuntamme kasvoi edelleen. Lopulta kahdesta vanhemmasta sisarestani ja heidän miehistään tuli todistajia, ja he kaikki pysyivät uskollisina kuolemaansa asti. Lisäksi monet Boynen (nykyään Mphogodiban) seurakunnan julistajat ryhtyivät evankelioimistyöhön koko ajallaan, ja jotkut palvelevat yhä tienraivaajina. Nykyään tällä laajalla maaseutualueella, jolla sijaitsee monia kyliä siellä täällä, toimii kaksi seurakuntaa, ja saarnaamisessa ahkeroi yhteensä yli 70 julistajaa.
Uusi ura
Vuonna 1949 lopetin koulussa opettamisen ja ryhdyin vakituiseksi tienraivaajaksi. Ensimmäisenä tehtävänäni oli käydä valkoihoisten omistamilla maatiloilla työskentelevien mustien luona Transvaalin alueella Waalwaterissa. Jotkut maanomistajat kannattivat äskettäin omaksuttua apartheid-politiikkaa ja vaativat, että mustien oli tunnustettava olevansa alempiarvoisia kuin valkoihoiset ja palveltava valkoisia isäntiään. Niinpä kun saarnasin mustille työntekijöille, jotkut valkoiset luulivat minun kannustavan heitä niskoitteluun. Jotkut jopa syyttivät minua kommunistiksi ja uhkasivat ampua minut.
Raportoin tilanteesta Vartiotorni-seuran haaratoimistoon, ja pian minut määrättiin uudelle alueelle Duiwelskloofin maaseudulle. Näihin aikoihin vaimonikin lopetti opetustyönsä ja ryhtyi kanssani tienraivaajaksi. Palatessamme kenttäpalveluksesta eräänä iltapäivänä vuonna 1950 meitä odotti Seuralta tullut kirje. Yllätykseksemme minut kutsuttiin siinä saamaan valmennusta matkavalvojaksi. Vierailimme kolme vuotta Etelä-Afrikan seurakunnissa, ja vuonna 1953 meidät sitten määrättiin Lesothoon, joka on täysin Etelä-Afrikan ympäröimä valtio.
Palvelus Lesothossa ja Botswanassa
Kun aloimme palvella Lesothossa, kuulimme paljon huhuja siitä, että muukalaiset joutuivat usein rituaalimurhien uhreiksi. Vaimoni ja minä olimme huolissamme, mutta sotho-heimoon kuuluvat veljemme olivat meitä kohtaan niin rakkaudellisia ja vieraanvaraisia, että unohdimme pian moiset pelot.
Voidakseni palvella Lesothon Malutivuorilla sijaitsevia seurakuntia minulla oli tapana mennä sinne yksin lentäen ja jättää vaimoni alangolle jatkamaan tienraivausta paluuseeni saakka. Ystävät saattoivat minut huomaavaisesti seurakunnasta toiseen, jotten olisi eksynyt vuorilla.
Kerran minulle sanottiin, että päästäksemme seuraavaan seurakuntaan meidän täytyisi ylittää Oranjejoki ratsain. Minulle vakuutettiin, että hevoseni oli säyseä, mutta samalla minua varoitettiin siitä, että virran voimistuessa hevoset yleensä yrittävät päästä eroon taakoistaan. Olin huolissani, koska en osannut ratsastaa enkä uida hyvin. Pian olimme joessa ja vesi ulottui satulaan saakka. Pelkäsin niin kovasti, että päästin otteeni ohjaksista ja tarrasin kiinni hevosen harjaan. Olin tosi huojentunut, kun pääsimme turvallisesti vastarannalle!
Pystyin tuskin nukkumaan tuona yönä, sillä ruumiini oli hellänä ratsastamisesta. Matka oli kuitenkin kaiken tuon epämukavuuden arvoinen, koska ystävät arvostivat vierailuani suuresti. Aloittaessani kierrostyön Lesothossa julistajien huippu oli 113. Nykyään heidän määränsä on noussut 1 649:ään.
Vuonna 1956 määräpaikaksemme ilmoitettiin Betšuanamaan suojelualue, nykyinen Botswana. Botswana on paljon suurempi maa kuin Lesotho, ja niinpä meidän piti matkustaa paljon pitempiä matkoja tavoittaaksemme kaikki julistajat. Matkasimme joko junalla tai kuorma-auton lavalla. Lavalla ei ollut istuimia, joten meidän piti istua matkatavaroinemme lavan pohjalla. Saavuimme määränpäähämme usein hyvin pölyisinä ja väsyneinä. Kristityt veljemme olivat aina meitä vastassa, ja heidän hymyilevät kasvonsa virkistivät meitä.
Tuohon aikaan Seuran kirjallisuus oli Botswanassa kielletty, joten saarnasimme talosta taloon varovaisesti käyttämättä Seuran kirjallisuutta. Kerran meidät yllätettiin kenttäpalveluksesta lähellä Maphashalalan kylää ja pidätettiin. Puolustukseksemme luimme Raamatusta Matteuksen 28:19, 20:ssa olevan lähetyskäskyn. Se teki vaikutuksen joihinkuihin oikeusavustajiin, mutta poliisipäällikkö määräsi paikalliset todistajat piestäviksi. Sitten yllätykseksemme pappi vetosi poliisiin ja pyysi tätä olemaan lempeä ja armahtamaan meidät. Poliisipäällikkö suostui tähän ja meidät vapautettiin.
Vainosta ja kirjallisuutemme kieltämisestä huolimatta Valtakunnan työ edistyi jatkuvasti. Kun saavuin Botswanaan, julistajien huippu oli 154. Kun kielto kolme vuotta myöhemmin poistettiin, määrä oli noussut 192:een. Nykyään tuossa maassa saarnaa 777 Jehovan todistajaa.
Opettamista ja kääntämistä
Aikanaan minua pyydettiin opettajaksi kristityille vanhimmille tarkoitettuun Valtakunnan palveluskouluun. Myöhemmin sain edun toimia opettajana tienraivaajien palveluskoulussa. Vaimoni ja minä työskentelimme myös aika ajoin Etelä-Afrikan haaratoimistossa. Silloin autoin kääntämisessä, ja Caroline työskenteli keittiössä.
Eräänä päivänä vuonna 1969 haaratoimistonvalvoja Frans Muller tuli luokseni ja sanoi: ”Veli Thongoana, tulisitko vaimosi kanssa toimistooni.” Siellä hän kertoi, että meidät oli valittu niiden joukkoon, jotka saisivat ottaa osaa Lontoossa vuonna 1969 pidettävään ”Rauha maassa” -konventtiin. Me nautimme Englannissa ja Skotlannissa asuvien veljiemme rakkaudellisesta vieraanvaraisuudesta, mikä lisäsi suuresti arvostustamme maailmanlaajuista veljesseuraamme kohtaan.
Caroline on ollut uskollinen toverini viimeksi kuluneina 40 vuotena, joina olemme palvelleet yhdessä kokoajanevankelistoina. Olemme jakaneet yhdessä monia iloja ja joitakin surujakin. Vaikka kaksi lastamme on kuollut, tyttäremme Damaris varttui erinomaiseksi todistajaksi, ja hänkin teki käännöstyötä Etelä-Afrikan haaratoimistossa.
Terveytemme ei salli meidän enää tehdä matkatyötä, joten viime vuosina olemme palvelleet erikoistienraivaajina eräässä seurakunnassa Seshego-nimisellä mustien asuma-alueella lähellä Pietersburgia. Minä toimin seurakuntamme esivalvojana. Raamatussa sanotaan, että ”ylenpalttisesti on iloa sinun [Jehovan] kasvojesi edessä”, ja olen todella saanut iloa ja tyytyväisyyttä Jumalan palvelemisesta Etelä-Afrikassa (Psalmit 16:11).
[Kuva s. 26]
Todistamista Seshego-nimisellä mustien asuma-alueella Etelä-Afrikassa