Adoptio – miksi ja miten?

MISTÄ johtuu, että ottolasten määrä on pudonnut Englannissa roimasti kuluneitten 20 vuoden aikana? Siihen on mainittu kaksi syytä: laki sallii nykyisin abortin, ja entistä laajemmissa piireissä hyväksytään se, että äiti voi kasvattaa lapsensa ilman aviomiestä. Yksinhuoltajaperheenä elämistä pidetään haasteena, joka voidaan kohdata menestyksellisesti nyky-yhteiskunnassa.

Vielä hieman yli sata vuotta sitten tilanne oli toisenlainen. Kun Polly, englantilaisen rikosromaanikirjailijan Edgar Wallacen äiti, tuli raskaaksi työnantajansa pojasta, hän lähti pois ja synnytti lapsensa salaa. Edgarin ollessa yhdeksän päivän vanha kätilö järjesti niin, että George Freemanin – Lontoossa Billingsgaten kalatorilla työskentelevän kantajan – vaimo otti hänet hoiviinsa. Freemaneilla oli jo kymmenen omaa lasta. Edgar kasvoi ja varttui, ja hänet tunnettiin nimellä Dick Freeman. Polly maksoi säännöllisesti lapsestaan elatusapua, eikä isä tullut koskaan tietämään poikansa olemassaolosta.

Nykyään ei-toivotuista lapsista huolehtiminen jää usein yhteiskunnan vastuulle. Lapsia otetaan paljon huostaan, koska heitä täytyy suojella pahoinpitelyltä tai koska he ovat fyysisesti tai henkisesti vammaisia. Sodan kauhujen vuoksi orvoiksi jääneet ja raiskatuille naisille syntyneet lapset lisäävät kaiken aikaa niiden lasten määrää, jotka kipeästi kaipaavat vanhempien rakkautta ja heidän antamaansa turvaa – yhdellä sanalla ilmaistuna adoptointia.

Adoptoidako vai ei?

Lapsen adoptoiminen ei ole koskaan helppoa, eikä sitä harkittaessa ole koskaan viisasta tehdä hätäistä ratkaisua. Jos sinulta on kuollut lapsi, on ehkä parasta odotella, kunnes olet tointunut järkytyksestäsi tai surustasi, ennen kuin teet lopullisen adoptiopäätöksen. Sama voi pitää paikkansa myös silloin, kun on kyse pariskunnasta, joka on saanut tietää olevansa hedelmätön.

Jokainen lapsi on perinnöllisiltä ominaisuuksiltaan ainutlaatuinen. Vanhemmat ovat usein ihmeissään omien lastensa taipumuksista, mutta on vaikea arvioida lapsen henkistä ja emotionaalista kapasiteettia, jollei hänen syntyperäänsä tunneta.

Annatko suuren arvon koulusaavutuksille? Jos annat, niin miltä sinusta myöhemmin tuntuisi, jos ottolapsesi ei tässä suhteessa täytäkään odotuksiasi? Pitäisitkö henkisesti tai fyysisesti vajavaista lasta haasteena, johon pystyisit vastaamaan?

Adoptointeja välittävien yhdistysten koulutettu henkilökunta tai sosiaalialan työntekijät tulevat tekemään sinulle tämän kaltaisia kysymyksiä, ennen kuin teet lopullisen päätöksen. Heidän on oltava ensisijaisesti kiinnostuneita lapsen hyvinvoinnista ja turvallisuudesta.

Jos päätät ottaa ottolapsen . . .

Jokaisessa maassa on omat adoptiota koskevat lakinsa ja säädöksensä, joihin täytyy perehtyä. Englannissa on satoja adoptointeja välittäviä yhdistyksiä, ja ne yleensä toimivat yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. Kaikilla yhdistyksillä on omat sääntönsä.

Englannissa ovat erittäin suosittuja kutsut, joissa useat ottovanhemmiksi haluavat voivat tutustua samalla kertaa moniin ottolapsiksi tarjolla oleviin. Tällöin vältytään siltä voimakkaalta tunnelataukselta, jonka yhteen lapseen tutustuminen voisi aiheuttaa. Luontevan ilmapiirin vallitessa ottovanhemmiksi haluavien on helpompi sanoa ei, ja samalla on vähemmän luultavaa, että lapset tulevat olemaan pettyneitä, sillä kukaan heistä ei joudu kaiken huomion keskipisteeksi.

Ottovanhemmiksi haluaville on useimmiten asetettu jokin ikäraja, joka todennäköisesti on noin 35–40 vuotta – vaikka sitä yleensä sovelletaankin pikkulasten adoptoimiseen, ei välttämättä vanhempien lasten adoptoimiseen. Adoptointeja välittävät yhdistykset sanovat, että ikärajoissa on otettu huomioon se, miten paljon ottovanhemmiksi haluavilla todennäköisesti on elinaikaa. Ne ovat kuitenkin selvillä siitä, että ikä tuo tullessaan arvokasta kokemusta.

Vuosia sitten oli ainoastaan aviopareilla mahdollisuus hankkia ottolapsia. Nykyisin voivat naimattomatkin ihmiset adoptoida tiettyjä lapsia. Työttömyys ja invaliditeetti eivät nekään enää välttämättä ole esteenä adoptiohakemuksen hyväksymiselle. Tärkein kysymys kuuluu: mitä tämä järjestely voi tarjota lapselle?

Saattaa olla, että senkin jälkeen, kun adoptointi on lopullisesti hyväksytty, ottovanhempiin otetaan säännöllisin välein yhteyttä sen varmistamiseksi, että asiat sujuvat kitkattomasti.

Toisesta rodusta?

Englannissa oli 30 vuotta sitten vaikea sijoittaa mustia ottolapsia mustiin perheisiin, ja seurauksena oli, että monet heistä menivät valkoisiin perheisiin. Vuodesta 1989 lähtien on yhteiskunnan tavoitteena ollut Englannissa se, että lapset annettaisiin sellaisille ottovanhemmille, joilla on sama etninen tausta. Ajatuksena on, että tällä tavoin lapsi löytää helpommin oman rodullisen ja kulttuurillisen identiteettinsä. Tämä on kuitenkin joskus aiheuttanut nurinkurisia tilanteita.

Sanomalehti The Sunday Times kertoi jokin aika sitten, että jotkut valkoiset vanhemmat on ”luokiteltu nyt ’mustiksi’”, jotta he voisivat adoptoida mustan lapsen. Ei ole epätavallista, että valkoisilla vanhemmilla on musta lapsi kasvattina, mikä tarkoittaa sitä, että hän on vain jonkin aikaa heidän hoidossaan. Jos heiltä kuitenkin myöhemmin evätään oikeus tämän lapsen pysyvään adoptoimiseen, se on suuri järkytys sekä lapselle että vanhemmille.

Eräs skottilainen pariskunta, jolla kuuden vuoden ajan oli ollut kaksi intialaista lasta kasvatteina, joutui äskettäin sellaisen tilanteen eteen, joka on tyypillinen tapauksissa, joissa vanhemmat ja lapset ovat eri rotua. Tuomioistuin antoi luvan näiden lasten adoptointiin sillä ehdolla, että vanhemmat ”pyrkivät parhaansa mukaan huolehtimaan siitä, että lapset tulevat tietoisiksi [etnisestä] identiteetistään ja heidät kasvatetaan sopusoinnussa heidän etnisen alkuperänsä ja etnisten perinteittensä kanssa”, kertoo sanomalehti The Times. Tässä tapauksessa ottovanhemmat olivat jo tehneet näin. Lapsille oli opetettu pandžabin kieltä, ja heidät oli silloin tällöin puettu kansallispukuunsa.

Monet ovat yhtä mieltä erään Englannin sosiaalihuollon edustajan kanssa, kun hän havaintojensa perusteella sanoi, että roturajat ylittäviä adoptointeja pitäisi sallia nykyistä vapaammin. Hänen mukaansa ”me elämme kulttuurisesti kirjavassa yhteiskunnassa, ja sen pitäisi kuvastua myös kasvatti- ja ottolasten hankkimisessa”.

Ulkomailta?

Ottolasten hankkiminen ulkomailta on The Independent -⁠sanomalehden mukaan ”kukoistavaa liiketoimintaa”. Vaikka raportit antavat viitteitä siitä, että osa tästä välitystoiminnasta onkin ehkä laitonta, Itä-Eurooppa on Englannin tärkeimpiä lapsenhankinta-alueita.

Esimerkiksi osa niistä lapsista, joita entisen Jugoslavian hajoamisen aikana syntyi raiskatuille naisille, on jäänyt heitteille. Väitetään, että toisia lapsia olisi abortoitu, jollei ”lapsenvälittäjä” olisi tullut väliin ja luvannut järjestää lapsen adoptoitavaksi, jos se saa syntyä täysiaikaisena. Länsimaissa viranomaiset ovat kuitenkin huolestuneita siitä, että osa näistä adoptoinneista on saatu järjestymään rahan avulla.

Suurempi huolenaihe on se, että lääkärien väitetään väärentäneen asiakirjoja, joita lapsista tehdään heti heidän syntymänsä jälkeen. Viikkolehti The European kertoi väitteistä, joiden mukaan joillekin äideille oli sanottu Ukrainassa, että heidän lapsensa olivat syntyneet kuolleina. Väitettiin myös, että nämä lapset oli sen jälkeen myyty. Toisille äideille on ehkä kerrottu, että heidän lapsensa ovat vajaamielisiä. Tällaisessa painostavassa tilanteessa poissa tolaltaan olevia äitejä on helpompi taivutella luovuttamaan lapsensa adoptoitaviksi. Toisille lapsille on taas voinut käydä niin, että he eivät ole saapuneet orpokoteihin, joihin heidät oli lähetetty, vaan heidät on viety ulkomaille.

Loukatut tunteet ovat nousseet pintaan kehitysmaissa. Ihmiset sanovat niissä, että rikkaan lännen pitäisi tehdä enemmän alkuperäisten perheitten auttamiseksi, jotta nämä voisivat huolehtia jälkeläisistään näiden kotiympäristössä, eikä viedä näitä ottolapsiksi vieraaseen kulttuuriin.

Lännen täytyy ymmärtää myös se, että suurperheet ovat monissa kulttuureissa ikivanha perinne, yhteiskunnan selkäranka. Heimoyhteisössä elävä lapsi ei yleensä jää vaille huolenpitoa, vaikka hänen vanhempansa kuolisivatkin. Sellaisten lähiomaisten kuin isovanhempien lisäksi suurperheen jäsenet – tädit, enot ja sedät – pitävät tällaista lasta omanaan, ja tarjoukset, joita ulkopuoliset tekevät lapsen adoptoimiseksi, voidaan ymmärtää väärin ja niitä voidaan pitää vastenmielisenä toisten asioihin sekaantumisena.a

Adoption järjestäminen ei ole helppoa, ja senkin jälkeen, kun siitä on tullut lopullinen päätös, ponnisteleminen on välttämätöntä, jotta kaikki menisi hyvin. Mutta kuten tulemme vielä näkemään, tarjolla on myös suuria ilonaiheita.

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 5]

Tuleeko poikani etsimään minua?

VANHEMPANI erosivat, kun olin yksitoistavuotias. Kaipasin epätoivoisesti rakkautta. Korkeakoulussa ollessani minulle kehkeytyi romanssi. Se oli minulle keino saada osakseni hellyyttä. Sen jälkeen huomasin harmikseni, että olin raskaana. Tilanne tuntui hullulta. Olimme opiskelukaverini kanssa kovin epäkypsiä. En ollut käyttänyt huumeita, alkoholia enkä tupakkaa, mutta poikaystäväni oli aiemmin käyttänyt LSD:tä ja saanut sen käytöstä vakavia vaurioita.

Minua neuvottiin hankkimaan abortti, mutta isäni sai minut luopumaan sellaisesta ajatuksesta. En halunnut olla raskaana, mutta en liioin halunnut tuhota elämää. Kun poikani syntyi vuonna 1978, päätin olla panematta hänen isänsä nimeä hänen syntymätodistukseensa, jottei hänen ja pojan välille olisi kehittynyt yhteydenpitoa. Suostuin jopa siihen, että lapseni adoptoitaisiin hänen syntymänsä jälkeen. Niinpä hänet otettiin minulta heti pois ja pantiin sijaishoitoon. En käynyt edes katsomassa häntä. Sitten muutin mieleni. Hain lapseni pois sijaishoidosta ja yritin epätoivoisesti kasvattaa häntä itse. En kuitenkaan kyennyt siihen, ja jouduin hermoromahduksen partaalle.

Poikani ollessa noin puolivuotias adoptiopäätös hyväksyttiin, ja minun oli luovuttava hänestä. Muistan, että minusta tuntui siltä kuin joku olisi pistänyt minua puukolla. Tunne-elämäni kuoleentui. Vasta sen jälkeen kun olen kahden viime vuoden aikana saanut apua ammattiauttajalta, olen kyennyt luomaan ihmissuhteita, joilla on todellista arvoa. En osannut surra – poikani ei ollut kuollut. Mutta en osannut myöskään ajatella häntä – en antanut itselleni lupaa tehdä niin. Se oli kamalaa.

Eniten minua loukkaa se, että ihmiset sanovat: ”Et rakasta lastasi, jos annat hänet adoptoitavaksi.” Se ei ollut totta minun tapauksessani! Luovuin pojastani sen takia, että rakastin häntä! Kyselin viime hetkiin asti itseltäni: ”Mitä ihmettä olen oikein tekemässä? Mitä voin tehdä?” Ei ollut vaihtoehtoja. Tiesin, etten yksinkertaisesti kykenisi selviytymään ongelmistani ja että lapseni joutuisi kärsimään, jos yrittäisin pitää hänet.

Englannissa yhteiskunta hyväksyy nykyään yksinhuoltajaperheet – mutta ei silloin, kun synnytin lapseni. Kunpa olisin kyennyt huolehtimaan pojastani kunnolla. Luulen, että siitä avusta, jota viime aikoina olen saanut ammattiauttajalta, olisi ollut hyötyä, mutta nyt on liian myöhäistä. Onko poikani yhä elossa? Millainen poika hänestä on kasvanut? Lain mukaan ottolapsilla on 18 vuotta täytettyään oikeus etsiä vanhempiaan. Mietin usein sitä, tuleeko poikani etsimään minua. (Lähetetty.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 8]

Meidän tapauksessamme kaikki meni hyvin

MEILLÄ oli kaksi omaa, teini-ikäistä poikaa, ja me muodostimme tyytyväisen, yksituumaisen englantilaisen perheen. Emme olleet koskaan edes ajatelleet sellaista, että hankkisimme tyttären, joka kaiken lisäksi olisi vielä eri rotua. Sen jälkeen Cathy astui elämäämme. Cathy oli syntynyt Lontoossa. Hän oli saanut roomalaiskatolisen kasvatuksen, mutta lapsena hän oli käynyt äitinsä kanssa muutaman kerran kokouksissa Jehovan todistajien paikallisessa valtakunnansalissa. Kymmenvuotiaana hänet kuitenkin sijoitettiin lastenkotiin.

Vaikka hänen olosuhteensa olivatkin nyt hankalammat kuin aikaisemmin, hän kykeni omin neuvoin käymään kokouksissa valtakunnansalissa, ja siellä me tutustuimme häneen. Cathy oli tyttö, joka ajatteli vakavasti asioita. Käydessäni vaimoni kanssa hänen luonaan lastenkodissa huomasimme, että hänen vuoteensa vieressä oleva seinä oli täynnä eläinten kuvia ja maalaismaisemia, kun taas toiset tytöt olivat kiinnittäneet seinille poptähtiä esittäviä julisteita.

Jonkin ajan kuluttua Cathy joutui menemään arviointilautakunnan kuultavaksi. Se kysyi häneltä, haluaisiko hän jättää lastenkodin ja elää jonkin perheen luona. ”Ainoastaan sellaisen perheen luona, jossa kaikki ovat Jehovan todistajia!” hän vastasi. Kun Cathy kertoi meille tästä ja siitä, mitä hän oli sanonut, se antoi meille hieman ajateltavaa. Meillä oli yksi ylimääräinen huone. Voisimmeko ottaa kantaaksemme tällaisen vastuun? Keskustelimme siitä perheenä ja otimme sen yhteiseksi rukousasiaksi. Vasta paljon myöhemmin saimme tietää, että tällainen menettelytapa – lapsen mielipiteen kysyminen – oli sosiaaliviranomaisten uusi kokeilu, ja sen tulokset kirjattiin muistiin.

Sosiaaliviranomaiset tutkivat meidän taustamme poliisin ja perhelääkärimme tietojen avulla ja hankkivat meistä kustakin suositukset. Pian tehtiin sopimus. Meille kerrottiin, että voisimme saada Cathyn ensin kokeeksi ja että voisimme lähettää hänet takaisin, jos emme pitäisi hänestä. Olimme kauhuissamme sellaisesta ja ilmoitimme hyvin päättäväisesti, että emme koskaan tekisi niin. Cathy oli 13-vuotias, kun otimme hänet virallisesti kotiimme.

Ainutlaatuinen rakkauden side, joka sitoo kaikki meidät yhteen, vahvistuu jatkuvasti. Cathy palvelee nykyään tienraivaajana (kokoaikaisena sananjulistajana) Lontoon pohjoisosassa, ranskankielisessä Jehovan todistajien seurakunnassa. Sinä vuonna, jona hän lähti kotoa tienraivaajaksi, hän kirjoitti meille liikuttavan viestin: ”On olemassa sellainen sanonta, että ’et voi valita perhettäsi’. Haluan kuitenkin sydämestäni kiittää teitä siitä, että te valitsitte minut.”

Olemme hyvin kiitollisia siitä, että Cathy liittyi perheeseemme! Se, että olemme voineet tehdä hänestä osan perhettämme, on rikastuttanut elämäämme. Meidän tapauksessamme kaikki meni hyvin! (Lähetetty.)

[Kuva]

Cathy ottovanhempiensa ja -⁠veljiensä kanssa

[Kuva s. 7]

Monet lapset kaipaavat kipeästi rakkautta ja turvallisuutta, jota vanhemmat voivat antaa