Australian ”laulava torni”
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
TAIDE, tekniikka ja tiede ovat usein yhdistyneet musiikin saralla ja tuottaneet koko joukon huomattavan laadukkaita soittimia. Mutta vaikka Antonio Stradivariuksen viulut ja Theobald Böhmin huilut saatetaan tuntea hyvin, majesteettisesta kellopelistä tiedetään yleensä melko vähän.
Mikä kellopeli sitten on, ja miten sitä soitetaan? Käydäänpä tutustumassa yhteen maailman merkittävimmistä kellopeleistä, niin saamme siitä selkeän käsityksen ja opimme kenties arvostamaan enemmän sen ainutlaatuista musiikkia.
Suunnaton instrumentti
Kellopeli on maailman suurimpia soittimia, ja se on vanha keksintö. Yleensä se rakennetaan kellotorniin, ja siksi sitä on sopivasti sanottu ”laulavaksi torniksi”. Vuonna 1963 Englannin hallitus lahjoitti Australian pääkaupungille Canberralle kellopelin ja -tornin muistoksi siitä, että kaupunki oli perustettu ja nimetty 50 vuotta aiemmin. Tuo kellopeli sijaitsee Aspensaarella keskellä kuvankaunista Burley Griffinin järveä.
Tämä 50 metriä korkea torni muodostuu kolmen kolmikulmaisen pylvään ryhmästä, jossa jokainen pylväs on vasten keskellä olevaa tasasivuista kolmiota. Korkealla näiden kolmen pylvään yläpuolella sekä niiden välissä ovat tasot, joilla itse kellopeli on.
Hissi vie meidät ensimmäiselle tasanteelle, jossa näemme kaksi suurta klaviatuuria eli koskettimistoa, samanlaisia kuin on uruissa. Ensimmäisellä koskettimistolla kellopelin soittaja pelkästään harjoittelee kappaletta. Sen vasarat lyövät vain viritettyjä tankoja.
Melkein heti harjoituskoskettimiston takana on varsinaisen kellopelin klaviatuuri. Mutta se poikkeaa tavanomaisesta koskettimistosta, sillä siinä on isoja, pyöreitä tammikoskettimia, joiden halkaisija on pari senttimetriä. Ylempi kosketinrivi vastaa pianosta tai uruista tuttuja mustia koskettimia. Ne ovat noin 9 senttimetrin pituisia, kun taas alemmassa rivissä (jonka koskettimet vastaavat pianon valkoisia koskettimia) ne ovat noin 17 senttimetriä pitkiä. Päinvastoin kuin pianisti tai urkuri, kellopelin soittaja ei kuitenkaan käytä sormiaan vaan soittaa nyrkeillään. Sen vuoksi koskettimien välit ovat suuria – siten soittaja ei osu viereisiin koskettimiin soittaessaan.
Erittäin vaikuttava koneisto
Pääklaviatuurin yläosasta lähtee lankoja seuraavalle tasanteelle, ja jokainen kosketin tässä neljän ja puolen oktaavin koskettimistossa on yhdistetty erilliseen metallilankaan, joka on säädetty sille kuuluvaan kireyteen. Jotta näkisimme, mihin nämä kaikki langat johtavat, nousemme hissillä seuraavaan kerrokseen. Siellä riippuu kaksi massiivista, kunnioitusta herättävää kelloa, jotka painavat kuutisen tonnia kumpikin. Katsoessamme ylös niiden väliin näemme vielä 51 kelloa, jotka riippuvat toistensa yläpuolella suurimmasta kellosta pienimpään kelloon, joka painaa vain seitsemän kiloa.
Kaikki kellot on sijoitettu siten, ettei synny mitään akustisia häiriöitä, joita voisi toisinaan aiheutua esimerkiksi joidenkin kellojen voimakkaista yläsävelistä. Kutakin kelloa ja sen sisäpuolella olevaa pehmeää metallikieltä liikutetaan erillisillä metallilangoilla, jotka on liitetty alhaalla olevan klaviatuurin jokaiseen koskettimeen. Lankojen kireys säädetään tarkoin vastaamaan jokaisen soittajan kosketusta sekä vallitsevia sääoloja.
Joitakin kiinnostavia tietoja
Canberran kellopelin kellot on valmistanut englantilainen John Taylor and Company -niminen valimo, ja ne ovat erinomaisia, 1900-luvulla valmistettuja esimerkkejä vanhan ajan taiteesta. Kellojen soittamat kappaleet kuuluvat yli järven sekä viereisiin puutarhoihin ja puistoihin.
Tämä ei ole maailman suurin kellopeli, mutta 53 kellollaan se nousee listan kärkipäähän, sillä useimmissa kellopeleissä on 23–48 kelloa. Suurin kellopeli on kuitenkin New Yorkissa. Siinä on 74 kelloa, muun muassa maailman suurin viritetty kello. Se painaa yli 18 tonnia, ja se saa aikaan matalan C-sävelen, kun taas Canberran kellopelin matalin sävel on korotettu F.
Nautitaanpa siis nyt kellopelin soittajan konsertista. Istuisimmeko vaikkapa alhaalla olevassa puutarhassa? Sen lisäksi että kuulemme täällä ”laulavasta tornista” lähtevän suurenmoisen musiikin, voimme samaan aikaan ihailla ympäröivän luomakunnan ihmeitä. Illan tyyneys ja vaikuttavan korkealla kajahtelevat kellot saavat yhdessä musiikin kuulostamaan eteeriseltä, ja se saa meidät kiittämään sydämestämme Jumalaa hänen antamastaan musiikin lahjasta.
[Kuva s. 25]
Tornin kellot