Suojelu vai sukupuutto?
LUONNONSUOJELUN ja sukupuuttoon kuolemisen välinen kamppailu jatkuu. Monet hyväntekeväisyysjärjestöt painostavat hallituksia ottamaan käyttöön tiukempia luonnonsuojelulakeja uhanalaisten lajien suojelemiseksi.
Esimerkiksi eräät ryhmät tapasivat hiljattain Kiinan viranomaisia ja saivat heidät ryhtymään yhteistyöhön sepelkarhujen ansapyynnin lopettamiseksi. Näitä eläimiä oli pyydetty niiden sapen ja sappirakon takia, joita käytetään aasialaisessa kansanlääkinnässä.
Kansainvälinen apu
Se, että jotakin lajia suojellaan jossakin maassa mutta se metsästetään loppuun muualta, ei tiedä hyvää sen säilymiselle. Kansainväliset sopimukset ovatkin siksi osoittautuneet oikeaan aikaan tehdyiksi – ja niitä on paljon. Rio de Janeirossa tehty biologista monimuotoisuutta koskeva kansainvälinen yleissopimus tuli voimaan vuoden 1993 lopulla, ja pian sen jälkeen saatiin Euroopassa aikaan lepakoidensuojelusopimus. Kansainvälinen valaanpyyntikomissio (IWC) teki Eteläisestä jäämerestä valaidensuojelualueen ja liitti sen Intian valtamereen, joka jo ennestään on ollut valaidensuojelualuetta, suurvalaitten ja lahtivalaan suojelemiseksi. Kenties tehokkain tällaisista sopimuksista on kuitenkin uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva sopimus (CITES). (Ks. tekstiruutua.)
Ihmisellä on silti vielä paljon opittavaa eläinten välisistä vuorovaikutussuhteista. Itä-Afrikassa kalastajat, jotka istuttivat niilinahvenia Victorianjärveen ruokakalaksi, antoivat sysäyksen ilmiölle, jota eläintieteilijä Colin Tudge kutsuu ”vuosisatamme pahimmaksi ekologiseksi katastrofiksi”. Järven 300 omasta kalalajista katosi noin 200 lajia. Vaikka lajien välisen tasapainon järkkymisen katsotaankin viimeaikaisten todisteitten perusteella johtuvan eroosiosta, tähän järveen rajoittuvien kolmen maan hallitukset ovat nyt perustaneet organisaation, jonka tehtävänä on selvittää, millaisia kalalajeja järveen voidaan istuttaa aiheuttamatta vaaraa sen omille kalalajeille.
Ihmisen väliintulo
Eräs alue, jolla tiedetään päästyn hyviin tuloksiin, on luonnonvaraisten eläinten tarhakasvatusohjelma, joka on käynnissä monissa eläintarhoissa. ”Jos kaikki maailman eläintarhat pyrkisivät kaikin keinoin edistämään tarhakasvatusta ja jos yleisö antaisi täyden tukensa eläintarhoille, niiden yhteistyöllä voitaisiin pelastaa kaikki selkärankaiset eläinlajit, jotka todennäköisesti ovat tarhakasvatuksen tarpeessa lähitulevaisuudessa.” (Last Animals at the Zoo.)
Englantiin kuuluvalla pienellä Jerseyn saarella oleva eläintarha kasvattaa harvinaisia eläimiä sitä silmällä pitäen, että niitä voitaisiin istuttaa takaisin luontoon. Vuonna 1975 oli Saint Lucialla, eräällä Karibianmeren saarella, jäljellä sen omaa papukaijalajia enää 100 yksilöä. Näistä linnuista vietiin seitsemän yksilöä Jerseyn saarelle. Vuoteen 1989 mennessä niiden määrä oli lisääntynyt Jerseyn eläintarhassa 14 yksilöllä, ja se oli palauttanut osan niistä Saint Lucialle. Nykyään tätä papukaijalajia tiedetään olevan tällä saarella yli 300 yksilöä.
Samanlaiset hankkeet ovat muuallakin tuottaneet toivottua tulosta. National Geographic -aikakauslehden mukaan Pohjois-Amerikan viimeiset 17 punasutta lisääntyivät niin hyvin vankeudessa, että yli 60 yksilöä on jo palautettu takaisin luontoon.
Liian tuloksellista?
Uhanalaisten eläinten uhkana ei aina välttämättä ole sukupuuttoon kuoleminen. Kirjan Endangered Species—Elephants mukaan afrikannorsujen määrä väheni vuosina 1979–89 noin 1,3 miljoonasta yksilöstä 609000 yksilöön – osittain laittoman norsunluun hankkimisen johdosta. Sen jälkeen yleinen painostus norsunluukaupan kieltämiseksi voimistui. Vastustus norsunluukaupan kieltoa kohtaan kuitenkin kasvoi kovaääniseksi. Mikä siihen oli syynä?
Zimbabwessa ja Etelä-Afrikan tasavallassa suojelutoimet onnistuivat niin hyvin, että niiden kansallispuistoissa ja luonnonsuojelualueilla oli jo liikaa norsuja. New Scientist kertoi, että Zimbabwessa oli Hwangen kansallispuiston norsukantaa pakko vähentää 5000 yksilöllä. Painostusryhmät ehdottivat näiden norsujen uudelleen sijoittamista. Puiston virkailijat panivat ylimääräiset norsut myyntiin ja antoivat ymmärtää, että ne länsimaiset tahot, jotka vastustavat norsukannan karsintaa, voisivat ”siirtyä sanoista tekoihin antamalla rahaa, niin että nämä norsut kyettäisiin siirtämään muualle”.
Epävarmoja tulevaisuudennäkymiä
Aika ajoin koetaan kuitenkin myös takaiskuja. Monet ilmaisevat huolestuneisuutensa niiden lajien hädän johdosta, joita on istutettu takaisin luontoon. Siperiantiikeri menestyy hyvin vankeudessa, mutta luonnossa se tarvitsee noin 250 neliökilometriä metsää, jossa ei ole salametsästäjiä. Eikä tässä kaikki. Sanomalehti The Independent on Sunday toteaa: ”Kun eläintarhassa kasvanut tiikeri pannaan suoraan takaisin tällaiseen ympäristöön, se melko varmasti kuolee nälkään.” Ei tosiaankaan mikään valoisa tulevaisuudennäkymä!
Karu tosiasia on, ettei jokaisella lajilla ole apunaan nimenomaan sen auttamiseen erikoistunutta ihmisryhmää. Tilannetta ei pahenna ainoastaan se, ettei käytössä ole riittävästi henkilökuntaa. Olivatpa luonnonsuojelijat sitten miten asialleen omistautuneita tahansa, mitä toivoa heillä kuitenkaan on onnistumisesta, kun viranomaiset saattavat olla korruptoituneita, ahneita ja välinpitämättömiä, kun käynnissä on sotia ja kun he itse saattavat joutua jopa hengenvaaraan? Miten uhanalaisten lajien ongelma sitten on ratkaistavissa? Miten sinä liityt asiaan?
[Tekstiruutu s. 7]
Kansainvälinen ase
Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva sopimus (CITES) on tehokas ase taistelussa uhanalaisten lajien salakauppaa vastaan. Leopardintaljat, norsunluu, tiikerinluut, sarvikuononsarvet ja kilpikonnat ovat nykyään kiellettyjen kauppatavaroitten luettelossa. Sopimuksen piirissä on myös uhanalaisia puu- ja kalalajeja.
Viikkolehti Time varoitti kuitenkin: ”Jos jäsenvaltiot eivät pysty huolehtimaan siitä, että määräyksistä pidetään kiinni, – – ne saattavat havaita, ettei niitä eläimiä, joita ne yrittävät suojella, enää ole.”
[Kuva s. 8]
Ovatko jotkin suojelutoimet onnistuneet liiankin hyvin?
[Lähdemerkintä]
Clive Kihn