Puritaanit ja heidän taistelunsa vapauden puolesta

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ALANKOMAIDEN-KIRJEENVAIHTAJALTA

VUONNA 1620 joukko englantilaisia puritaaneja, jotka olivat lähteneet purjehtimaan Delfshavenista, läheltä Alankomaissa sijaitsevaa Rotterdamia, perustivat Uuteen-Englantiin ensimmäisen pysyvän eurooppalaisen siirtokunnan – Plymouthin siirtokunnan – joka sijaitsi nykyisen Massachusettsin kaakkoisosassa. Mikä sai nämä hartaan uskonnolliset ihmiset uskaltautumaan niin pitkälle ja uuvuttavalle matkalle arvaamattoman vaarallisen Atlantin valtameren yli pienellä Mayflower-laivalla? Mitä he ensinnäkin tekivät Alankomaissa? Miksi he lähtivät sieltä?

Uskonnollinen tilanne Englannissa

Uskonpuhdistus ravisteli roomalaiskatolista kirkkoa 1500-luvulla. Protestanttisia kirkkoja syntyi kaikkialla Euroopassa, myös Englannissa. Englannin ja Rooman välit rikkoutuivat lopullisesti sen jälkeen, kun paavi ei suostunut kuningas Henrik VIII:n pyyntöön saada tämän ensimmäinen avioliitto puretuksi. Englannin kirkko erosi Roomasta, ja vuonna 1534 Englannin parlamentti tunnusti virallisesti Henrikin ”Englannin kirkon päämieheksi maan päällä, heti Jumalasta seuraavaksi”. Hänen tyttärensä Elisabet, joka syntyi vuonna 1533, kasvatettiin protestantiksi, ja tultuaan kuningatar Elisabet I:ksi hän antoi anglikaaniselle kirkolle voimakkaan protestanttisen leiman. Oli kuitenkin pienempiä protestanttisia ryhmiä, jotka eivät olleet samaa mieltä vallitsevan anglikaanisen kirkon kanssa. Monet näistä ryhmistä tulivat tunnetuiksi puritaaneina eli puhdasoppisuuden kannattajina, koska he halusivat puhdistaa anglikaanisen kirkon roomalaiskatolisuuden rippeistäkin. Yhtä puritaanien ryhmää pidettiin erityisen radikaalina, sillä se hylkäsi kirkon hierarkian piispoineen ja pappeineen. Se katsoi seurakuntansa toimivan täysin itsenäisesti ryhmän omien vanhinten johdon alaisuudessa.

Kuningatar Elisabet pelkäsi menettävänsä otteensa kansaan, jos puritaaneja ei pidettäisi aisoissa. Hän sääti siksi ankaria lakeja heitä vastaan. Tästä huolimatta monet puritaaniryhmät kokoontuivat edelleen, vaikkakin salaa yksityiskodeissa. Puritaanit levittivät myös monia uskonnollisia lehtisiä, joissa selitettiin heidän uskonkäsityksiään. Lontoon puritaanit asettivat oman vanhimmista koostuvan elimensä, johon kuului pääasiassa riippumattomia anglikaanipappeja. Ryhmiä, jotka luopuivat anglikaanisen kirkon uudistamisesta ja erosivat siitä, sanottiin separatisteiksi.

Kuningas Jaakko I, kuningatar Elisabetin seuraaja, jatkoi Elisabetin uskontopolitiikkaa ja uhkasi ”hätistää [puritaanit] – – maasta”. Samanaikaisesti hän antoi tehtäväksi laatia uuden englanninkielisen raamatunkäännöksen – Kuningas Jaakon käännöksen, joka valmistui vuonna 1611. Tämä uusi käännös sai monet ihmiset tutkimaan Raamattua. Mitä tästä seurasi? Yhä useammat ihmiset alkoivat olla eri mieltä valtionkirkon kanssa. Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit elänyt tuolloin? Luuletko, että vainotuksi joutumisen uhka olisi saanut sinut tinkimään uskonnollisista näkemyksistäsi? Olisitko pitänyt lujasti kiinni vakaumuksestasi mihin hintaan hyvänsä? Monet puritaanit toimivat näin eivätkä suostuneet antamaan periksi.

Pako Hollantiin

Pienessä englantilaisessa Scroobyn kaupungissa toimi yksi separatistiryhmä, joka ei tehnyt myönnytyksiä. Se kokoontui siellä salaa postimestari William Brewsterin, heidän niin sanotun johtavan vanhimpansa, kodissa. Ryhmään kuului myös John Robinson, entinen anglikaanipappi. Sen lisäksi että Scroobyssa toimiva ryhmä halusi kirkon johtoon vanhimpia – ei pappeja eikä piispoja – se myös hylkäsi papinpuvun ja monet anglikaanisen kirkon jumalanpalvelusten rituaalit, vaikka laki niitä vaatikin.

Painostuksen kasvaessa tämä pieni ryhmä päätti paeta Alankomaihin, joka oli tuolloin Euroopassa ainoa paikka, missä heidän käsityksiään ja tapojaan suvaittaisiin. Maastamuutto oli kuitenkin laitonta. Sen vuoksi he myivät mahdollisimman vähin äänin kotinsa ja kaiken muun, mitä he eivät voineet ottaa mukaansa, ja lähtivät Amsterdamiin laivalla vuonna 1608. Alankomaissa separatistit alkoivat pitää itseään ”pyhiinvaeltajina”.

Puritaanipyhiinvaeltajat siirtyivät Leideniin vuosi saapumisensa jälkeen, samana vuonna jona aselepo keskeytti Espanjan ja Alankomaiden välillä riehuvan sodan. Aselevon ansiosta ilmapiiri muuttui puritaanien kannalta rauhallisemmaksi. Pikkuhiljaa Englannista saapui lisää pakolaisia, ja ryhmän lukumäärä kasvoi noin 300 henkeen. Lopulta he ostivat suuren talon, missä John Robinson ja hänen perheensä asuivat ja missä he saattoivat myös pitää kokouksia.

Vietettyään kymmenkunta vuotta Leidenissa pyhiinvaeltajat alkoivat tuntea levottomuutta. Välirauha Espanjan kanssa oli rikkoutumassa, ja he pelkäsivät, että jos Espanjan inkvisitio saisi valtaa Alankomaissa, heidän asemansa olisi vieläkin huonompi kuin kuningas Jaakon alaisuudessa. Lisäksi he olivat oppikysymyksissä eri mieltä vapaamielisempien hollantilaisten naapureidensa kanssa, ja heitä huolestutti se, että heidän lapsensa seurustelivat hollantilaisnuorten kanssa, joita he pitivät huikentelevaisina. Mitä heidän pitäisi tehdä? He suunnittelivat toista erittäin suurta muuttoa – tällä kertaa Amerikkaan!

Mayflower lähtee matkaan!

Heidän suurimpana haasteenaan oli pitkän merimatkan rahoittaminen. Toinen huomattava ongelma oli se, että retkelle täytyi saada lupa Englannin kuninkaalta – samalta kuninkaalta, jota he olivat paenneet etsiessään turvaa Alankomaista! Pyhiinvaeltajat taivuttivat kuningas Jaakkoa anomuksillaan, kunnes hän viimein antoi suostumuksensa. Lopulta joukko lontoolaisia kauppiaita rahoitti hankkeen.

Viimein koitti lähtöhetki! Ne Leidenin pyhiinvaeltajakirkkoon kuuluvat, jotka päättivät muuttaa, nousivat Speedwell-laivaan ja lähtivät 22. heinäkuuta 1620 Delfshavenista Englantiin, missä heidän mukaansa oli määrä liittyä vielä muita kirkon jäseniä. Pyhiinvaeltajat lähtivät matkaan kahdella laivalla, Speedwellilla ja Mayflowerilla. Speedwellin runko vuoti kuitenkin pahasti, ja laivojen oli käännyttävä takaisin Englantiin, missä Mayflower otti mukaansa Speedwellin matkustajat sekä muonan ja varusteet. Viimein 6. syyskuuta pieni 27-metrinen Mayflower lähti Plymouthista Englannista yksikseen merelle mukanaan 24 perhettä – kaikkiaan 102 matkustajaa – ja 25-henkinen miehistö. Noilta kokemattomilta matkustajilta vaadittiin melkoista rohkeutta lähteä 5000 kilometrin pituiselle valtameripurjehdukselle! Laiva oli täpötäynnä, ja sen täytyi taistella vaarallista Pohjois-Atlantin säätä vastaan. Kuvittelehan, miltä laivalla olijoista on tuntunut, kun he valtamerellä viettämiensä yhdeksän pitkän viikon jälkeen saivat maata näkyviinsä!

Siirtokunta perustetaan

Ennen kuin pyhiinvaeltajat nousivat maihin, he solmivat uuden siirtokunnan tulevaa hallintoa koskevan yhteisen sopimuksen. Tällä sopimuksella, jonka 41 ryhmään kuuluvaa miestä allekirjoitti, puritaanit järjestäytyivät ”siviilivaltioksi” ja ottivat kantaakseen vastuun laatia – ja noudattaa – sääntöjä, joiden avulla valvottaisiin kaikkia heidän asioitaan. Vaikka jotkut historioitsijat ovatkin sanoneet tätä asiakirjaa Amerikan ensimmäiseksi perustuslaiksi, tietosanakirjassa Grote Winkler Prins Encyclopedie osoitetaan, että sen laatineilla puritaaneilla ”oli mielessään luonteeltaan uskonnollisen vallan voimaan saattaminen”. Sen tarkoituksena oli velvoittaa kaikki siirtokunnan jäsenet pysymään yhdessä sekä fyysisesti että uskonnollisesti.

Tutustuttuaan rannikkoon ja tehtyään tutkimusmatkoja sisämaahan ryhmä asettui kylmässä joulukuussa asumaan paikkaan, jonka he nimesivät Uudeksi-Plymouthiksi ja jota alettiin myöhemmin sanoa Plymouthin siirtokunnaksi. He löysivät peltoja, joita intiaanit olivat viljelleet. Tutkimusmatkailijat olivat tavanneet siellä vain muutamaa vuotta aikaisemmin valtavan intiaaniväestön, mutta sen keskuudessa olivat aiheuttaneet tuhoa tutkimusmatkailijoiden sairaudet, muun muassa isorokko ja tuhkarokko. Muutoin intiaanit olisivat ehkä vastustaneet pyhiinvaeltajien yrityksiä perustaa siirtokunta.

Pyhiinvaeltajat rakensivat aluksi yhdyskuntatalon ja useita yksityiskoteja. Alku oli hankalaa, sillä he saapuivat talvella eikä heidän laivansa muonavaroista ollut jäänyt jäljelle riittävästi ruokaa. Tuona ensimmäisenä talvena tauteihin kuoli 52 henkeä, muun muassa 13 ryhmän 24 aviomiehestä ja peräti 14 naista 18 vaimosta. Kuolonuhrien joukossa oli heidän ensimmäinen kuvernöörinsä John Carver. Eloon jääneet päättivät kuitenkin jäädä Uuteen-Plymouthiin. Seuraava kuvernööri, innokas William Bradford, piti tarkasti kirjaa nuoren siirtokunnan vaiheista, ja siksi häntä on pidetty Amerikan ensimmäisenä historioitsijana.

Pyhiinvaeltajat ja intiaanit

Ensimmäiset Uuteen-Plymouthiin saapuneet puritaanit solmivat molemminpuolisen rauhansopimuksen Massasoitin, sikäläisen wampanoag-intiaaniheimon ylimmän päällikön, kanssa. Sopimuksessa puritaanit ja wampanoagit lupasivat olla vahingoittamatta toinen toistaan, ja he vannoivat suojelevansa toisiaan, jos ulkopuoliset aloittaisivat sodan. Ilman Massasoitin ystävyyttä yksikään puritaani ei varmaankaan olisi säilynyt hengissä. Intiaanit antoivat uudisasukkaille maissia syötäväksi ja viljeltäväksi, ja heidän kanssaan solmitun liiton ansiosta puritaanit eivät tuhoutuneet muiden heimojen käsissä.

Uudisasukkaat saivat alkuaikoina paljon apua intiaaneilta. Kuvernööri William Bradfordin sanojen mukaan intiaani nimeltä Tisquantum (Squanto) opetti uudisasukkaille, ”miten istuttaa maissia, mistä pyytää kalaa ja hankkia muita hyödykkeitä, ja toimi myös heidän oppaanaan vieden heitä tuntemattomiin paikkoihin heidän hyödykseen”. Ensimmäinen maissisato oli hyvä, ja riistalintujen pyytäminen luonnistui pyhiinvaeltajilta hyvin. He olivat kiitollisia Jumalalle ja päättivät viettää kolmipäiväisen sadonkorjuujuhlan. Massasoit ja 90 hänen sotureistaan tulivat myös pitoihin ja toivat mukanaan viisi peuraa.

Kuten itse siirtokunta, juhlakin oli lujasti sidoksissa uskontoon. Vaikka puritaanit eivät viettäneetkään juhlaa seuraavana vuonna, koska sadot olivat huonot, kiitospäivästä tuli myöhemmin vuosittainen kansallinen ja uskonnollinen pyhäpäivä Yhdysvalloissa, Kanadassa ja joissakin muissa maissa. Nykyään Pohjois-Amerikassa vietettävä kiitospäivä on yleensä perhejuhla, jossa nautitaan kalkkunaa, karpalososetta ja kurpitsapiirakkaa – periaatteessa se on kuitenkin yhä ”vakavamielisen uskonnollisen pohdinnan, jumalanpalveluksessa käymisen ja rukoilemisen aikaa” (The World Book Encyclopedia, 1994).a

Myöhemmät vaiheet

Vuonna 1622 Leidenista ja Englannista tuli lisää puritaaneja. Myöhemmin Euroopasta saapui muita laivoja, jotka toivat mukanaan uskontovereita. Vuonna 1630 siirtokuntaan saapui Leidenista viimeinen pyhiinvaeltajien joukko, niin että heidän lukumääränsä nousi noin 300:aan. Siirtokunta sulautui lopulta paljon suurempaan Massachusettsinlahden siirtokuntaan, joka sijaitsi vähän matkan päässä pohjoisessa. Nämäkin uudisasukkaat pitivät kiinni puritaanien uskonkäsityksistä. Tällä välin uudisasukkaiden ja heidän intiaaninaapuriensa välit kuitenkin kiristyivät. Puritaanit, jotka uskoivat Jumalan määränneen ennalta, että he hallitsisivat uutta maata, tulivat yhä röyhkeämmiksi. Nähdessään tämän intiaanit alkoivat tuntea aina vain suurempaa närkästystä heitä kohtaan. Valitettavasti vain 55 vuotta wampanoagien kanssa solmitun sopimuksen jälkeen Plymouthin siirtokunta yhdessä kolmen muun englantilaisen siirtokunnan ja joidenkin muiden intiaanien kanssa ryhtyi sotimaan Massasoitin poikaa vastaan. Tämä sekä kolmisentuhatta intiaanimiestä, -⁠naista ja -⁠lasta sai surmansa, ja puritaanit myivät satoja muita orjiksi. Wampanoagit kuolivat sukupuuttoon.

Pyhiinvaeltajien jättämä perintö

Alankomaissa voi yhä käydä siinä osassa Leidenia, missä pyhiinvaeltajat asuivat, ja Delfshavenissa voi samoin nähdä sataman, josta he lähtivät Amerikkaan. Nykyisessä Plymouthin kaupungissa Massachusettsissa voi käydä katsomassa Plymouthin siirtokuntaa, alkuperäisen puritaanien rakentaman kylän jäljitelmää. Plymouthissa voi käydä myös pyhiinvaeltajamuseossa sekä nähdä Mayflower-laivan jäljennöksen. Kylässä näyttelijät esittävät alkuperäisiä asukkaita. He kertovat kävijöille, että Jumalan nimi on Jehova ja että ”kirkko” ei ole kivirakennus vaan koostuu ihmisistä. Kun heiltä kysytään, kuinka monta vanhinta heidän kirkossaan on, he vastaavat: ”Vanhimpia ovat kaikki ne, jotka täyttävät Raamatun vaatimukset.”

Puritaanit yrittivät tehdä yhteisöstään ”mahdollisimman tarkasti Mooseksen johtamien Israelin kahdentoista sukukunnan” mallin mukaisen, sanotaan kirjassa The Puritan Heritage—America’s Roots in the Bible. Aika ajoin puritaanit kuitenkin menivät äärimmäisyyksiin. Esimerkiksi heidän maineensa ahkerina työntekijöinä johtui osaksi siitä heidän käsityksestään, että aineellinen vauraus oli osoitus Jumalan suosiosta. Ja vaikka he rakastivatkin lapsiaan aidosti, monet varhaiset puritaanit uskoivat, että heidän tulisi ”peittää – – äärimmäisen hellät tunteensa”. Näin ”puritaanisuus” on alettu liittää kovuuteen, ankaruuteen ja äärimmäiseen tiukkuuteen. Puutteistaan huolimatta puritaaneilla oli kuitenkin moraalista rohkeutta, he olivat hartaita ja he yrittivät elää Raamatun mukaisesti. Nämä olivat selvästikin ominaisuuksia, jotka pitivät pyhiinvaeltajat yhdessä ja auttoivat heitä selviytymään monista koettelemuksistaan.

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Wampanoag-intiaanit auttoivat puritaaneja

[Lähdemerkintä]

Harper’s Encyclopædia of United States History

[Kuvan lähdemerkintä s. 24]

Ylhäällä: Model van de Mayflower