Osaavatko afrikkalaiset rummut todella puhua?

Herätkää!-lehden Nigerian-kirjeenvaihtajalta

MATKUSTAESSAAN Kongojokea alas vuosina 1876 ja -⁠77 tutkimusmatkailija Henry Stanleyllä ei ollut juuri mahdollisuutta perehtyä sikäläisen rummutuksen ansioihin. Hänelle ja hänen matkatovereilleen rummut välittivät viestin, joka voitiin tavallisesti tiivistää yhteen sanaan: sota. Heidän korviinsa kantautuva yksitoikkoinen kumina tiesi sitä, että keihäin varustautuneet villit soturit olivat hyökkäämäisillään heidän kimppuunsa.

Vasta myöhemmin, rauhallisempina aikoina, Stanley sai tietää, että rummuilla voitiin kertoa paljon muutakin eikä vain kutsua väkeä aseisiin. Stanley kuvaili erästä Kongon varrella asunutta etnistä ryhmää seuraavasti: ”[He] eivät vielä ole ottaneet käyttöönsä sähköisiä signaaleja, mutta heillä on kylläkin aivan yhtä tehokas viestintäjärjestelmä. Heidän valtavat rumpunsa, joita lyödään eri kohtiin, puhuvat kieltä, joka on sitä tuntevalle yhtä selvää kuin puhe.” Stanley tajusi, että rummuttajien lähettämät viestit olivat paljon monimutkaisempia kuin torven tai sireenin antama merkki: rummut pystyivät välittämään yksityiskohtaisia sanomia.

Tällaisia sanomia voitiin välittää eteenpäin kylästä kylään. Joidenkin rumpujen ääni kuultiin kahdeksasta yhteentoista kilometrin päähän, varsinkin jos niitä soitettiin kelluvalta lautalta tai mäenharjalta illalla. Kaukaiset rummunsoittajat kuuntelivat sanomat, ymmärsivät ne ja välittivät ne edelleen toisille. Englantilainen matkailija A. B. Lloyd kirjoitti vuonna 1899: ”Minulle kerrottiin, että sanoma voitiin lähettää kylästä toiseen yli 150 kilometrin päähän alle kahdessa tunnissa, ja uskoisinpa melkein, että se voitaisiin tehdä paljon lyhyemmässäkin ajassa.”

Hyvän matkaa 1900-luvun puolelle asti rummuilla oli tärkeä osa tietojen välittämisessä. Vuonna 1965 julkaistussa kirjassa Musical Instruments of Africa sanotaan: ”Puhuvia rumpuja käytetään puhelimina ja lennättiminä. Niillä lähetetään kaikenlaisia sanomia: ilmoituksia syntymistä, kuolemantapauksista ja avioliitoista; urheilutapahtumista, tansseista ja vihkimisseremonioista; hallituksen tiedotuksista ja sodasta. Joskus rummut levittävät juoruja tai kertovat vitsejä.”

Miten rummut sitten viestivät? Euroopassa ja muualla sanomia lähetettiin sähköisinä impulsseina pitkin lennätinjohtoja. Jokaiselle aakkoselle oli määrätty oma koodinsa, joten sanat ja lauseet voitiin rakentaa kirjain kirjaimelta. Keski-Afrikan kansoilla ei kuitenkaan ollut kirjoitettua kieltä, joten rummuilla ei esitetty sanoja kirjain kerrallaan. Afrikkalaisilla rummuttajilla oli erilainen järjestelmä.

Rumpukieli

Avain rumpujen välittämien sanomien ymmärtämiseen on afrikkalaisissa kielissä itsessään. Monet Keski- ja Länsi-Afrikan kielet ovat luonteeltaan bitonaalisia kieliä: jokaisen puhutun sanan jokainen tavu lausutaan jommallakummalla kahdesta pääsävelestä, joko korkealla tai matalalla sävelellä. Sävelen vaihtuminen muuttaa sanan merkityksen. Otetaan esimerkiksi sana lisaka, joka esiintyy Zairessa puhuttavassa kelen kielessä. Kun kaikki kolme tavua lausutaan matalalla sävelellä, sana tarkoittaa ’suota’ tai ’rapakkoa’; lausumalla tavut sävelillä matala-matala-korkea se merkitsee ’lupausta’; ja intonaatio matala-korkea-korkea tarkoittaa ’myrkkyä’.

Myös afrikkalaisissa rakorummuissa, joita käytetään sanomien lähettämiseen, on kaksi sävelkorkeutta, matala ja korkea. Samalla tavoin rummuilla, joissa on nahkakalvo, lähetetään sanomia käyttämällä niitä pareittain: toisen säveltaso on korkea ja toisen matala. Siten taitava rummunsoittaja viestii jäljittelemällä puhutun kielen sanojen sävelkulkua. Kirjassa Talking Drums of Africa todetaan: ”Tämä niin sanottu rumpukieli on pohjimmiltaan samanlaista kuin heimon puhuttu kieli.”

Bitonaalisessa kielessä on tietenkin tavallisesti monia sanoja, joissa on yhtä monta tavua ja joiden sävelkulku on samanlainen. Esimerkiksi kelen kielessä on noin 130 substantiivia, joissa on sama sävelkulku (korkea-korkea) kuin sanassa sango (isä). Yli 200 sanassa on sama sävelkulku (matala-korkea) kuin sanassa nyango (äiti). Sekaannuksen välttämiseksi rummunsoittajat sitovat tällaiset sanat lauseyhteyteen liittämällä ne lyhyeen, tunnettuun säkeeseen, joka tekee merkityseron riittävän selväksi, niin että kuulija ymmärtää, mistä puhutaan.

Rakorummut puhuvat

Eräs puhuva rumpu on puinen rakorumpu (ks. kuvaa s. 23). Rakorummut tehdään kovertamalla pätkä puunrunkoa ontoksi. Kummassakaan päässä ei ole nahkakalvoa. Vaikka kuvan rummussa on kaksi rakoa, monissa on vain yksi pitkä rako. Lyömällä raon yhteen reunaan saadaan aikaan korkea ääni, ja lyömällä toiseen reunaan saadaan aikaan matala ääni. Rakorummut ovat yleensä suunnilleen metrin pituisia, mutta ne voivat olla vain puolenkin metrin mittaisia tai peräti kaksimetrisiä. Halkaisija vaihtelee paristakymmenestä senttimetristä jopa metriin.

Rakorumpuja ei käytetty pelkästään sanomien välittämiseen kylästä kylään. Kamerunilainen kirjailija Francis Bebey kuvaili niiden osuutta painiotteluissa. Kun kaksi joukkuetta valmistautui kohtaamaan toisensa kylän aukiolla, soturit tanssivat rakorumpujen ylistyslaulun tahdissa. Toisen puolen rumpu saattoi julistaa: ”Soturi, oletko koskaan kohdannut vertaistasi? Kuka vetää sinulle vertoja, kerro meille kuka? Nämä ressukat – – kuvittelevat, että he voivat lyödä sinut jonkun – – [ressukan] avulla, jota he sanovat soturiksi . . . mutta kukaan ei koskaan voisi lyödä sinua.” Vastapuolen soittajat ymmärtäisivät nämä hyväntahtoiset herjat ja rummuttaisivat heti vastaukseksi sananparren: ”Pikkuinen apina . . . pikkuinen apina . . . se haluaa kiivetä puuhun, mutta kaikki luulevat sen putoavan. Mutta pikkuinen apina on jääräpäinen, se ei putoa puusta, se kiipeää latvaan saakka, tämä pikkuinen apina.” Rummut voivat jatkaa paikalla olijoiden viihdyttämistä koko painiottelun ajan.

Parhaiten puhuvat rummut

Rummut, joiden sävelkorkeutta voidaan muuttaa, menevät askeleen pidemmälle. Oikeanpuoleisessa kuvassa oleva rumpu on dundun, Nigeriassa asuvien jorubojen kuuluisa puhuva rumpu. Tämän tiimalasinmuotoisen rummun molemmissa päissä on ohut, parkittu vuohennahkakalvo. Kalvot on liitetty toisiinsa nahkahihnoilla. Kun hihnoja puristetaan, kalvojen jännitys kasvaa, jolloin rummulla voidaan tuottaa oktaavin tai sitä laajemman äänialueen sävelet. Käyttämällä käyrää rumpupalikkaa sekä muuttamalla äänten korkeutta ja rytmiä taitava rummuttaja pystyy jäljittelemään ihmisäänen nousuja ja laskuja. Siten rummuttajat pystyvät ”keskustelemaan” toisten sellaisten rummuttajien kanssa, jotka osaavat tulkita ja puhua rumpukieltä.

Toukokuussa 1976 erään jorubapäällikön hovisoittajat antoivat merkittävän näytteen rummunsoittajien kyvystä välittää sanomia rummuilla. Yleisön joukosta muutamat vapaaehtoiset kuiskasivat sarjan ohjeita pääsoittajalle, joka puolestaan rummutti ohjeet toiselle soittajalle, joka oli kaukana pihalta. Rummutettujen ohjeiden mukaisesti tämä soittaja siirtyi paikasta toiseen ja teki kaiken, mitä häntä pyydettiin tekemään.

Ei ole helppoa oppia rummuttamaan sanomia. Kirjoittaja I. Laoye huomauttaa: ”Jorubojen rumpujensoitto on monimutkainen ja vaikea taito, joka vaatii vuosien opiskelun. Sen lisäksi että rummunsoittajan täytyy olla erittäin taitava käsistään ja hänellä täytyy olla hyvä rytmitaju, hänen on myös muistettava hyvin runoutta ja paikkakunnan historiaa.”

Viime vuosikymmeninä afrikkalaiset rummut eivät ole puhuneet yhtä paljon kuin ennen, vaikka niillä on edelleenkin tärkeä osa musiikissa. Kirjassa Musical Instruments of Africa sanotaan: ”On erittäin vaikeaa oppia lähettämään sanomia rummuilla, minkä vuoksi tämä taito on nopeasti katoamassa Afrikasta.” Viestintäalan asiantuntija Robert Nicholls jatkaa: ”Entisaikojen valtavat rummut, joiden ääni kantoi kilometrien päähän ja joiden ainoa tarkoitus oli välittää sanomia, on tuomittu häviämään.” Nykyään useimpien mielestä on helpompi tarttua puhelimen luuriin.

[Kuva s. 23]

Rakorumpu

[Kuva s. 23]

Jorubojen puhuva rumpu