Ristiretket – traaginen harhakuva
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ITALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
NOIN yhdeksänsataa vuotta sitten, vuonna 1096, oltiin käynnistämässä ensimmäistä ristiretkeä. Jos olisit asunut tuolloin Länsi-Euroopassa, olisit saattanut nähdä lukuisten ihmisten, rattaiden, hevosten ja laivojen olevan liikkeellä. Ne suuntasivat kulkunsa kohti Jerusalemia, pyhää kaupunkia, joka oli ollut 600-luvulta lähtien muslimien hallussa.
Tästä alkoi ristiretkien sarja. Monet historioitsijat luettelevat kahdeksan suurta ristiretkeä. Nämä sotaretket jättivät jälkensä idän ja lännen välisten suhteiden historiaan. Ristiretkiä seurasivat Jumalan ja Kristuksen nimessä aiheutetut verilöylyt ja julmuudet. Viimeinen suuri ristiretki alkoi 174 vuotta myöhemmin, vuonna 1270. Ne jotka ottivat osaa näihin sotaretkiin, ompelivat vaatteisiinsa ristin, josta nämä retket saivat nimensä.
Ristiretkien syyt
Julkisesti ristiretkien syyksi esitettiin Jerusalemin ja niin sanotun pyhän haudan valtaaminen muslimeilta. Mutta taustalla oli muitakin syitä. Muutamaa välikohtausta lukuun ottamatta Lähi-idässä asuvien kristityiksi tunnustautuvien ja muslimien väliset suhteet olivat olleet melko rauhalliset. Merkittävä ristiretkiin johtanut seikka oli Euroopassa vallinnut levoton poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen ilmapiiri.
Ruoantuotannon lisäämiseksi otettiin 1000-luvulla käyttöön uusia viljelyalueita. Kaupunkialueilla oli uutta eloa. Väestö kasvoi. Mutta kun nälänhätä syöksi suuret määrät talonpoikia köyhyyteen, monet lähtivät kaupunkeihin, missä heitä odotti työttömyys ja kurjuus. Mielenosoituksia puhkesi usein.
Yhteiskunnan arvoasteikon huipulla oli lukuisa joukko suurvasalleja. Nämä harjaantuneet sotapäälliköt halusivat käyttää hyväkseen sitä tyhjiötä, jonka Kaarle Suuren valtakunnan hajoaminen oli jättänyt, ja valloittaa itselleen lisää maa-alueita.
Rooman kirkkokin eli kuohunnan aikaa. Vuonna 1054 se menetti otteensa idän kirkkoon. Lisäksi monia pappeja syytettiin moraalittomuudesta ja politiikkaan sekaantumisesta.
Clermontissa esitetty vetoomus
Tällaisessa ilmapiirissä paavi Urbanus II vaati ensimmäisen ristiretken käynnistämistä. Hänen silmissään Jerusalemin ja Palestiinan uudelleen valtaamiseen tähtäävät sotatoimet palvelisivat monia tarkoitusperiä. Ne lujittaisivat läntisen kristikunnan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vahvistaisivat Rooman kirkon johtoasemaa. Ne tarjoaisivat purkautumistien yläluokkien alituisille kiistoille. Uskonnollisten ja – ennen kaikkea – taloudellisten etujen vastineeksi nämä luokat käyttäisivät sotataitoaan ”jalon” asian hyväksi, ja näin niistä tulisi kirkon aseellinen siipi.
Urbanus esitti vetoomuksensa 27. marraskuuta 1095 kirkolliskokoukselle Clermontissa Ranskassa. Kirkko maalasi synkän kuvan vihollisistaan ja väitti, että nämä ansaitsivat Jumalan koston. Ensimmäiseen ristiretkeen osallistunut pappi Foucher de Chartres sanoi, että sota oli välttämätön, jotta idässä olevia ”kristittyjä” voitaisiin suojella muslimeilta. Niille jotka kuolisivat matkalla tai taistelussa, luvattiin, että he saisivat syntinsä heti anteeksi. Lääninherrat voisivat muuttaa keskinäiset välienselvittelynsä ”pyhäksi” sodaksi ”vääräuskoisia” vastaan. Tuossa kirkolliskokouksessa kaikui huuto, josta tulisi ensimmäisen ristiretken tunnuslause: ”Se on Jumalan tahto!”
Matkaan lähdetään kahdessa otteessa
Kun lähtöpäivä, 15. elokuuta 1096, oli lyöty lukkoon, paavi piti huolen siitä, että hän saisi sotatoimista vastuuseen asetettujen maallisten lääninherrojen tuen. Kirkko takasi sen, että heidän maaomaisuutensa olisi turvassa retken ajan. Vähävaraisempia kannustettiin rahoittamaan retkensä toisilta saaduilla almuilla.
Jotkut lähtivät matkaan kuitenkin ennen sovittua päivämäärää. Kyseessä oli harjaantumaton ja kuriton joukkio, johon sisältyi naisia ja lapsia. Heitä sanottiin ”Kristuksen köyhiksi” (pauperes Christi). Heidän päämääränsä oli Jerusalem. Heidän johtajansa olivat kansankiihottajia, joista ehkä kuuluisin oli munkki Pietari Erakko, joka oli alkanut saarnata kansan keskuudessa vuoden 1095 loppupuolella.
Keskiaikaisen kronikoitsijan Albert Aixilaisen mukaan Pietari oli aiemmin tehnyt matkan Jerusalemiin. Pietarin kerrotaan saaneen eräänä yönä näyn, jossa Kristus kehotti häntä menemään Jerusalemin patriarkan luo, joka antaisi hänelle suosituskirjeen vietäväksi takaisin länteen. Albert kertoi, että uni kävi toteen ja että saatuaan kirjeen Pietari lähti Roomaan, missä hän tapasi paavin. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat keskenään Albertin kertomuksessa, mutta väitetyt unet, näyt ja kirjeet olivat tehokkaita välineitä kansanjoukkojen johtamisessa.
Pietari Erakon ympärille kerääntynyt joukko lähti liikkeelle Kölnistä 20. huhtikuuta 1096. Koska näillä ”Kristuksen köyhillä” ei ollut merimatkaan tarvittavia varoja, heidän oli kuljettava pitkä matka Pyhään maahan jalkaisin tai huonokuntoisilla rattailla. Koska ruoka ja aseet loppuivat heiltä heti alkuunsa, he alkoivat ryöstää matkan varrella paikallista väestöä, jonka tämän ”Kristuksen sotilaiden” kurittoman joukon saapuminen yllätti.
Ensimmäisenä heidän kanssaan joutuivat tekemisiin Euroopan juutalaiset, joita syytettiin rahan lainaamisesta turmeltuneille piispoille. Pietari Erakon seuraajat kohtelivat julmasti esimerkiksi Rouenin ja Kölnin, lähtökaupungin, juutalaisia. Albert Aixilainen kertoo, että kun Mainzin juutalaiset ”näkivät, että kristityt eivät säästäneet edes heidän lapsiaan eivätkä säälineet ketään, he kävivät käsiksi omiin veljiinsä, vaimoihinsa, äiteihinsä ja siskoihinsa ja tappoivat toisiaan. Riipaisevinta oli se, että äidit viilsivät auki pienokaistensa kurkut tai lävistivät nämä kuoliaiksi, sillä heistä oli parempi, että nämä kuolivat heidän omissa käsissään kuin ympärileikkaamattomien käsien kautta.”
Samanlaiset välikohtaukset toistuivat matkalla Balkanille ja sieltä Vähään-Aasiaan. Kun joukkio pääsi Konstantinopoliin, keisari Aleksios I halusi estää tällaisten levottomuuksien toistumisen ja auttoi ”köyhiä” pääsemään Aasian rannikolle. Siellä suuri määrä naisia ja lapsia sekä sairaita ja iäkkäitä teloitettiin muslimijoukkojen toimesta. Vain harvat eloon jääneet onnistuivat palaamaan Konstantinopoliin.
Tällä välin, vuoden 1096 kesällä, matkaan lähti koulutettuja armeijoita. Niiden johdossa oli tuon ajan kuuluisia päälliköitä. Aiemmin matkaan lähteneet kurittomat ”köyhät” olivat aiheuttaneet päänvaivaa paavi Urbanukselle, ja hän teki järjestelyjä itään suuntautuvan virran valvomiseksi. Niiden jotka lähtivät tällä kertaa matkaan, täytyi osoittaa, että heillä oli riittävästi varoja itsestään huolehtimiseen. Tarkoituksena oli rajoittaa naisten, lasten, vanhojen ja köyhien osallistumista.
Valloituksia ja muita verilöylyjä
Kohdattuaan toisensa Konstantinopolissa armeijat, ritarit ja eloon jääneet ”köyhät” lähtivät kohti päämääräänsä. Jälleen matkan varrella syyllistyttiin väkivaltaisuuksiin Jumalan nimessä. Kronikoitsija Petrus Tudebodus kertoo, että kun ristiretkeläiset olivat teurastaneet joukoittain vihollisiaan Antiokian piirityksen aikana, he ”heittivät näiden ruumiit joukkohautaan ja toivat näiden irti hakatut päät – – [leiriinsä] saadakseen selville näiden lukumäärän. Poikkeuksena olivat ne neljä hevoskuormallista päitä, jotka lähetettiin rannikolle Babylonin emiirin lähettiläille.”
Ristiretkeläiset valtasivat Jerusalemin 15. heinäkuuta 1099. Raymond Aguilersilainen kertoo: ”Näkymä oli kauhea. Jotkut onnekkaat [vihollisista] oli mestattu; toisia, joihin oli ammuttu rypäs nuolia, putoili muureilta; monet muut kärventyivät liekkeihin. Kaupungin kaduilla ja aukioilla oli kasapäin irti hakattuja päitä, käsiä ja jalkoja.” Mutta jälleen ristiretkeläiset yrittivät puolustella tällaista väkivaltaa uskonnon nimessä.
Harhakuvasta tulee loppu
Voitto johti roomalaiskatolisen Jerusalemin kuningaskunnan perustamiseen. Tämän valtakunnan olemassaolo oli uhanalainen, sillä asemansa idässä vahvistaneet lääninherrat alkoivat pian kilpailla keskenään. Tällä välin muslimit järjestivät joukkonsa uudestaan. Heillä ei ollut mitään aikomusta menettää alueita Palestiinassa.
Ajan myötä järjestettiin muita ristiretkiä, viimeinen vuonna 1270. Tappioiden vuoksi monet alkoivat kuitenkin epäillä tällaisten uskonnon nimessä toteutettujen hankkeiden oikeellisuutta. He ajattelivat, että jos kerran Jumala hyväksyi nämä ”pyhät” sodat, hän olisi varmasti ollut niiden puolella, jotka väittivät saaneensa teoilleen hänen siunauksensa. Silti 1200-luvulta lähtien kirkon lainoppineet yrittivät puolustella tällaisia uskonnollisia sotia ja pappien osuutta niissä.
Ensimmäisiä ristiretkeläisiä innostanut kiihkomielisyys hiipui. Ennen kaikkea sotien jatkuminen vahingoittaisi lopulta lännen taloudellisia etuja. Niinpä kristikunta valitsi Euroopassa hyökkäystensä kohteiksi omalla alueellaan olevat viholliset: Espanjan arabit, ”kerettiläiset” ja pohjoisen pakanakansat.
Vuonna 1291 muslimit kukistivat viimeisen ristiretkeläisten tukikohdan, Akkon kaupungin. Jerusalem ja ”pyhä hauta” jäivät muslimien haltuun. Kaksi vuosisataa kestäneiden taistelujen ajan uskonnollisia kysymyksiä olivat hallinneet taloudelliset ja poliittiset edut. Italialainen historioitsija Franco Cardini toteaa: ”Tähän mennessä ristiretkistä oli vähitellen kehkeytynyt mutkikasta poliittista ja taloudellista toimintaa, monimutkaista valtapeliä, johon oli kietoutunut piispoja, apotteja, kuninkaita, almujen kerääjiä, pankkiireja. Jeesuksen hauta menetti tässä pelissä – – täysin merkityksensä.” Cardini sanoo myös: ”Kertomus ristiretkistä on kertomus kristikunnan suurimmasta virheestä, monimutkaisimmasta petoksesta, traagisimmasta ja jossain mielessä naurettavimmasta harhakuvasta.”
Opetus jätetty huomioon ottamatta
Ristiretkien ja niiden epäonnistumisen olisi pitänyt opettaa, että taloudellinen ahneus ja huomattavan poliittisen aseman tavoittelu voi johtaa fanaattisuuteen ja joukkoteurastukseen. Tämä opetus on kuitenkin jätetty huomioon ottamatta. Osoituksena tästä ovat ne lukuisat selkkaukset, jotka ovat jatkuvasti tahranneet monia planeettamme osia verellä. Niissä tehdään usein inhottavia asioita uskonnon varjolla.
Tätä ei kuitenkaan jatku enää kauan. Hyvin pian se henki, joka antoi yllykkeen ristiretkille ja joka innoittaa nykypäivän ”pyhiä” sotia, häviää kaikkien väärien uskontojen ja Saatanan hallinnassa olevan järjestelmän mukana (Psalmit 46:8, 9; 1. Johanneksen kirje 5:19; Ilmestys 18:4, 5, 24).
[Kuvan lähdemerkintä s. 12]
The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck
[Kuvat s. 15]
Yllä: juutalaisten hautausmaa Wormsissa Saksassa – muistutus ensimmäisen ristiretken aikaisesta joukkomurhasta
Vasemmalla: erään ristiretkeläisen päätä esittävä kiviveistos
Kauempana vasemmalla: kuuluisan ristiretkeläissuvun vaakunatunnus
[Lähdemerkintä]
Vaakunatunnus ja pääveistos: Israel Antiquities Authority; kuvat: Israel Museum, Jerusalem