Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa
15. osa: vuosina 1095–1453: Miekkaan turvautuminen
”Ihmiset riitelevät uskonnon puolesta, kirjoittavat sen puolesta, taistelevat sen puolesta, kuolevat sen puolesta; tekevät mitä tahansa paitsi elävät sen puolesta.” – Charles Caleb Colton, 1800-luvulla elänyt englantilainen pappi
KRISTILLISYYDEN alkuaikoina sitä siunattiin uskovilla, jotka elivät uskontonsa mukaisesti. Uskonsa puolustamiseksi he käyttivät innokkaasti ”hengen miekkaa, se on Jumalan sanaa”. (Efesolaisille 6:17) Mutta myöhemmin, kuten vuosina 1095–1453 sattuneista tapahtumista käy ilmi, nimikristityt jotka eivät eläneet tosi kristillisyyden mukaan, turvautuivat toisenlaisiin miekkoihin.
500-luvulla Länsi-Rooman keisarikuntaa ei enää ollut. Sen itäinen vastine, Bysantin keisarikunta, jonka pääkaupunkina oli Konstantinopoli, oli syrjäyttänyt sen. Mutta näiden valtakuntien kirkot, joiden yhteydenpito oli lähes katkennut, huomasivat pian, että niitä uhkasi yhteinen vihollinen: nopeasti leviävä islamilainen valtakunta.
Idän kirkko tajusi tämän viimeistään silloin, kun muslimit 600-luvulla valloittivat Egyptin ja muut Pohjois-Afrikassa sijainneet Bysantin keisarikunnan alueet.
Vajaat sata vuotta myöhemmin lännen kirkko järkyttyi nähdessään islamilaisuuden tunkeutuvan Espanjan kautta Ranskaan, ja vain runsaan 150 kilometrin päähän Pariisista. Monet Espanjan katolilaisista kääntyivät islaminuskoon, samalla kun toiset omaksuivat muslimien tapoja ja ottivat vastaan sen kulttuurin. Kirja Early Islam sanoo: ”Katkerana tappioistaan kirkko työskenteli taukoamatta espanjalaisten lastensa parissa lietsoakseen koston liekkejä.”
Muutamia satoja vuosia myöhemmin, kun Espanjan katolilaiset olivat saaneet suurimman osan maastaan takaisin haltuunsa, he ”kääntyivät muslimialamaisiaan vastaan ja vainosivat heitä armotta. He pakottivat heidät luopumaan uskostaan, ajoivat heidät maasta ja ryhtyivät rajuihin toimiin juuriakseen pois kaikki espanjalais-islamilaisen kulttuurin jäljet.”
Valmiita käymään toistensa kimppuun
Vuonna 1095 paavi Urbanus II vetosi Euroopan katolilaisiin, että nämä tarttuisivat kirjaimelliseen miekkaan. Islam oli ajettava pois Lähi-idän pyhistä maista, joihin kristikunnalla oli mielestään yksinoikeus.
”Oikeutetun” sodan ajatus ei ollut uusi. Siihen oli vedottu esimerkiksi taisteltaessa muslimeja vastaan Espanjassa ja Sisiliassa. Ja ainakin kymmenen vuotta ennen Urbanuksen vetoomusta paavi Gregorius VII ”kuvitteli mielessään Kristuksen sotajoukot (militia Christi), jotka taistelisivat kaikkia Jumalan vihollisia vastaan, ja harkitsi jo armeijan lähettämistä itään”, sanoo Karlfried Froehlich Princetonin yliopiston teologisesta seminaarista.
Urbanuksen toiminta oli osittain vastaus Bysantin keisarin Aleksios I Komnenoksen avunpyyntöön. Mutta koska kristikunnan itäisen ja läntisen osan väliset suhteet näyttivät olevan parantumaan päin, paavilla on myös voinut olla mielessään tämän tilanteen suoma mahdollisuus yhdistää nuo kaksi riitelevää sisarkirkkoa. Joka tapauksessa hän kutsui kokoon Clermontin kirkolliskokouksen, joka julisti, että niille, jotka haluavat ottaa osaa tähän ”pyhään” hankkeeseen, myönnetään täysiane (vapautus kaikista synnin vuoksi tehtävistä katumusharjoituksista). Tämä sai odottamattoman runsasta vastakaikua. Huuto ”Deus volt” (”Jumala niin tahtoo”) kokosi ihmisiä yhteen niin idässä kuin lännessäkin.
Niin alkoi sotaretkien sarja, joka kesti lähes kaksisataa vuotta. (Ks. sivun 24 kehystettyä tekstiä.) Aluksi muslimit luulivat maahantunkeutujien olevan bysanttilaisia. Mutta tajuttuaan heidän todellisen lähtöpaikkansa he kutsuivat heitä frankeiksi. Tuon germaanikansan mukaan Ranska myöhemmin sai nimensä. Vastatakseen näiden eurooppalaisten ”barbaarien” haasteeseen muslimit kehittivät pyhän sodan, džihadin, käsitteen.
Englantilainen professori Desmond Stewart huomauttaa: ”Jokaista islamilaisen sivistyksen siemeniä niin ohjeiden kuin esimerkinkin välityksellä kylvänyttä oppinutta tai kauppiasta kohti oli olemassa sotilas, jolle islam merkitsi kutsua taisteluun.” 1100-luvun loppupuolelle tultaessa muslimijohtaja Nureddin oli luonut tehokkaan armeijan yhdistämällä Pohjois-Syyrian ja Ylä-Mesopotamian muslimit. Niinpä ”aivan kuten keskiajan kristityt tarttuivat aseisiin viedäkseen eteenpäin Kristuksen uskontoa, muslimitkin tarttuivat aseisiin viedäkseen eteenpäin Profeetan uskontoa”, jatkaa Stewart.
Uskonnon tarkoitusperien edistäminen ei tietenkään aina ollut ainoa liikkeelle paneva voima. Kirjassa The Birth of Europe mainitaan, että useimmille eurooppalaisille ristiretket ”tarjosivat vastustamattoman tilaisuuden saada mainetta, koota saalista, hankkia itselleen uusia maaomaisuuksia tai hallita kokonaisia maita – tai vain paeta yksitoikkoisuutta loistoisiin seikkailuihin”. Italialaiset kauppiaat näkivät myös tilaisuuden perustaa kauppa-asemia Välimeren itäosan maihin. Mutta olipa vaikutin mikä tahansa, kaikki olivat selvästi halukkaita kuolemaan uskontonsa puolesta – niin kristikunnan ”oikeutetussa” sodassa kuin muslimien pyhässä sodassakin.
Miekankäyttö saa aikaan odottamattomia tuloksia
”Vaikka ristiretket suunnattiin idän muslimeja vastaan”, kertoo kirja The Encyclopedia of Religion, ”ristiretkeläisten into kohdistui myös niissä maissa asuneisiin juutalaisiin, joista uusia ristiretkeläisiä värvättiin, toisin sanoen Euroopan juutalaisiin. Ristiretkeläisten keskuudessa sai laajalti kannatusta ajatus Jeesuksen kuoleman kostamisesta, ja juutalaisista tuli pääasiallisia uhreja. Juutalaisia vainottiin Rouenissa vuonna 1096, ja pian sen jälkeen heitä teurastettiin joukoittain Wormsissa, Mainzissa ja Kölnissä.” Tämä asenne vain edelsi natsi-Saksan hirmutekojen aikaan vallinnutta juutalaisvastaista henkeä.
Ristiretket lisäsivät myös idän ja lännen välistä jännitystä, joka oli voimistunut vuodesta 1054, jolloin idän kirkon patriarkka Mikael Kerularios ja lännen kirkon kardinaali Humbertus julistivat kumpikin toisensa pannaan. Kun ristiretkeläiset korvasivat valtaamissaan kaupungeissa kreikkalaiset papit roomalaisilla piispoilla, idän ja lännen välinen hajaannus alkoi koskettaa tavallista kansaa.
Näiden kahden kirkon välit menivät täysin poikki neljännen ristiretken aikaan, jolloin paavi Innocentius III pelasi entisen Canterburyn anglikaanisen kaniikin Herbert Waddamsin sanojen mukaan ”kaksinaamaista peliä”. Toisaalta paavi oli närkästynyt Konstantinopolin ryöstämisestä. (Ks. sivun 24 kehystettyä tekstiä.) Hän kirjoitti: ”Miten kreikkalaisten kirkon voidaan odottaa palaavan osoittamaan antaumusta paavinistuinta kohtaan, kun se on nähnyt roomalaisten antavan esimerkin pahuudesta ja tekevän paholaisen työtä, niin että jo nyt, ja hyvästä syystä, kreikkalaiset vihaavat heitä enemmän kuin koiria.” Toisaalta hän käytti kärkkäästi hyväkseen tilanteen perustamalla sinne latinalaisen keisarikunnan lännen patriarkan alaisuuteen.
Taisteltuaan kaksisataa vuotta lähes tauotta Bysantin keisarikunta oli tullut niin heikoksi, ettei se pystynyt kestämään osmaniturkkilaisten ankaria hyökkäyksiä, ja lopulta nämä valloittivatkin Konstantinopolin 29. toukokuuta 1453. Keisarikunta ei kaatunut pelkästään islamilaiseen miekkaan, vaan myös miekkaan, jota käytteli sen sisarkirkko Roomassa. Jakautunut kristikunta oli antanut islamille sopivan tukikohdan Eurooppaan siirtymistä varten.
Politiikan ja vainon miekat
Ristiretket vahvistivat paavin asemaa uskonnollisena ja poliittisena johtajana. Ne ”antoivat paaveille tilaisuuden valvoa eurooppalaista diplomatiaa”, kirjoittaa historioitsija John H. Mundy. Ennen pitkää ”kirkko oli Euroopan suurin hallitus – –, [joka pystyi] käyttämään suurempaa poliittista valtaa kuin mikään länsimaisista hallituksista”.
Tämä vallannousu oli tullut mahdolliseksi, kun Länsi-Rooman keisarikunta sortui. Kirkko jäi lännessä ainoaksi yhdistäväksi voimaksi, ja sen vuoksi sillä oli aktiivisempi poliittinen rooli yhteiskunnassa kuin idän kirkolla, joka tuohon aikaan oli yhä vahvan maallisen hallitsijan, Bysantin keisarin, alaisuudessa. Tämä lännen kirkolla ollut korkea poliittinen asema tuki sen väitettä paavin ylimmästä vallasta, jonka väitteen idän kirkko hylkäsi. Idän kirkko tunnusti, että paavi ansaitsi kunnioituksen, mutta se ei ollut samaa mieltä siitä, että hänellä oli ylin valta opillisissa asioissa tai tuomioiden langettamisessa.
Poliittisen vallan ja väärän uskonnollisen vakaumuksen ajamana roomalaiskatolinen kirkko tarttui miekkaan tukahduttaakseen vastustuksen. Harhaoppisten kiinniottamisesta tuli yksi sen tehtävistä. Historian professorit Miroslav Hroch ja Anna Skýbová Karlin yliopistosta Prahasta Tšekkoslovakiasta kuvailevat sitä, miten inkvisitio, erityinen harhaoppien käsittelyä varten suunniteltu tuomioistuin, toimi: ”Vastoin yleistä käytäntöä ilmiantajien nimiä – – ei tarvinnut paljastaa.” Paavi Innocentius IV julkaisi vuonna 1252 bullan ”Ad extirpanda”, joka salli kiduttamisen. ”Roviolla polttamisella, joka 1200-luvulla oli yleinen tapa surmata harhaoppiset, – – oli oma symbolinen merkityksensä: antamalla tällaisen rangaistuksen kirkko ei syyllistynyt verenvuodatukseen.”
Inkvisiittorit rankaisivat kymmeniätuhansia ihmisiä. Tuhansia lisäksi poltettiin roviolla, mikä sai historioitsija Will Durantin huomauttamaan: ”Kun otamme huomioon kaikki ne lieventävät asianhaarat, jotka historioitsijan edellytetään panevan merkille ja jotka kristitty voi hyväksyä, niin inkvisitio on luettava – – ihmiskunnan historian synkimpien häpeäpilkkujen joukkoon, ja se paljastaa sellaisen julmuuden, jota ei tiedetä olevan missään eläimessä.”
Inkvisition aikaiset tapahtumat palauttavat mieleen 1600-luvulla eläneen ranskalaisen filosofin ja tiedemiehen Blaise Pascalin sanat, kun hän kirjoitti: ”Ihmiset eivät tee pahaa koskaan niin antaumuksellisesti ja riemullisesti kuin tehdessään sitä uskonnollisesta vakaumuksesta.” Tosiasiassa vainon miekan heiluttaminen sellaisia ihmisiä vastaan, joilla on erilainen uskonnollinen vakaumus, on ollut luonteenomaista väärälle uskonnolle aina siitä lähtien, kun Kain löi Aabelin kuoliaaksi. – 1. Mooseksen kirja 4:8.
Eripuraisuuden miekka aikaansaa hajaannuksen
Kansallismielinen erimielisyys ja poliittinen taktikointi johtivat vuonna 1309 siihen, että paavin asuinpaikka muutettiin Roomasta Avignoniin. Vaikka se siirrettiinkin takaisin Roomaan vuonna 1377, pian sen jälkeen syntyi jälleen kiistoja uutta paavia, Urbanus VI:ta, valittaessa. Sama kardinaalien ryhmä, joka valitsi hänet, valitsi myös kilpailevan paavin Klemens VII:n, joka asettui Avignoniin. Tilanne kävi vieläkin sekavammaksi 1400-luvun alussa, jolloin lyhyen aikaa kolme paavia hallitsi samanaikaisesti.
Tämä tilanne, joka tunnetaan länsimaisena tai suurena skismana (hajaannuksena), päättyi Konstanzin kirkolliskokouksessa. Siellä hyväksyttiin konsiliaristinen periaate, teoria jonka mukaan ylin kirkollinen valta on yleisillä kirkolliskokouksilla eikä paavilla. Niinpä vuoden 1417 kirkolliskokous onnistui valitsemaan Martinus V:n uudeksi paaviksi. Vaikka kirkko olikin taas yhdistetty, se oli heikentynyt vakavasti. Näkyvistä arvista huolimatta paavit kuitenkin kieltäytyivät tunnustamasta mitään tarvetta uudistuksiin. Pyhän Vladimirin ortodoksisessa teologisessa seminaarissa toimivan John L. Boojamran mukaan tämä virhe ”laski perustan 1500-luvun uskonpuhdistukselle”.
Elivätkö he uskontonsa mukaisesti?
Kristillisyyden Perustaja opetti seuraajiaan tekemään opetuslapsia, mutta hän ei käskenyt heitä käyttämään siinä fyysisiä voimakeinoja. Itse asiassa hän nimenomaan varoitti seuraajiaan, että ”kaikki jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat”. Hän ei myöskään opettanut seuraajiaan pahoinpitelemään ketään, joka ei suhtautunut sanomaan suopeasti. Tuli noudattaa seuraavaa kristillistä periaatetta: ”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään, sellainen joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia.” – Matteus 26:52; 2. Timoteukselle 2:24, 25.
Turvautumalla kirjaimelliseen sodan miekkaan sekä kuvaannollisiin politiikan ja vainon miekkoihin kristikunta ei selvästikään noudattanut Hänen johtoaan, jonka se tunnustaa Perustajakseen. Se oli jo joutunut haaksirikkoon eripuraisuuden vuoksi, ja sitä uhkasi täydellinen luhistuminen. Roomalaiskatolisuus oli ”Uudistusta kipeästi kaipaava uskonto”. Mutta tulisiko uudistus? Jos tulisi, niin milloin? Mistä lähteestä se tulisi? Lehtemme elokuun 22. päivän numerossa kerrotaan siitä lähemmin.
[Tekstiruutu/Kuva s. 24]
Hyvää kristillistä sodankäyntiäkö?
Olivatko ristiretket sitä hyvää kristillistä sodankäyntiä, johon kristittyjä neuvottiin osallistumaan? – 2. Korinttolaisille 10:3, 4; 1. Timoteukselle 1:18.
Ensimmäinen ristiretki (1096–1099) johti Jerusalemin takaisinvaltaukseen ja sen tuloksena oli neljän roomalaisen valtion, Jerusalemin kuningaskunnan, Edessan kreivikunnan, Antiokian ruhtinaskunnan ja Tripolin kreivikunnan, perustaminen itään. Historioitsija H. G. Wellsin lainaama lähde kertoo Jerusalemin valtauksesta: ”Verilöyly oli hirmuinen; voitettujen veri virtasi kaduilla, kunnes se punasi ratsujen kaviot. Illan pimetessä ristiretkeilijät tulivat pyhälle haudalle riehuttuaan kuin raivopäiset ja ristivät veriset kätensä ’ilon kyyneliä vuodattaen’.”
Toinen ristiretki (1147–1149) pantiin alulle siitä syystä, että Edessan kreivikunta oli menetetty Syyrian muslimeille vuonna 1144; se päättyi kun muslimit torjuivat kristikunnan ”vääräuskoiset”.
Kolmannella ristiretkellä (1189–1192), jolle lähdettiin sen jälkeen kun muslimit olivat jälleen vallanneet Jerusalemin, oli yhtenä johtajana englantilainen Richard I ”Leijonamieli”. Teos The Encyclopedia of Religion kertoo sen ’kuivuneen kokoon’ varsin pian ”uupumuksen, riitelemisen ja yhteistyön puutteen takia”.
Neljäs ristiretki (1202–1204) suunnattiin varojen puutteen vuoksi Egyptin sijasta Konstantinopoliin; aineellista tukea luvattiin Aleksioksen, maanpaossa olevan bysanttilaisen kruununtavoittelijan, auttamisesta pääsemään valtaistuimelle. ”Ristiretkeläisten [tästä syystä] suorittamaa Konstantinopolin ryöstöä ei ortodoksinen itä ole koskaan unohtanut tai antanut anteeksi”, sanotaan teoksessa The Encyclopedia of Religion ja lisätään: ”Jos on mainittava jokin nimenomainen kiistan alkuajankohta, sopivin – ainakin psykologiselta näkökannalta – on vuosi 1204.”
Lasten ristiretkellä (1212) kuoli tuhansia saksalaisia ja ranskalaisia lapsia ennen kuin he edes saavuttivat määränpäänsä.
Viides ristiretki (1217–1221), joka oli viimeinen paavien ohjaamista retkistä, epäonnistui puutteellisen johdon ja papiston ristiriitojen vuoksi.
Kuudetta ristiretkeä (1228–1229) johti Hohenstaufeihin kuulunut keisari Fredrik II, jonka paavi Gregorius IX oli aiemmin julistanut pannaan.
Seitsemättä ja kahdeksatta ristiretkeä (1248–1254 ja 1270–1272) johti Ranskan Ludvig IX, mutta hanke meni myttyyn hänen Pohjois-Afrikassa sattuneen kuolemansa jälkeen.
[Kuva s. 23]
Juutalainen hautausmaa Wormsissa Saksassa – muistutus ensimmäisestä ristiretkestä