Kilpailevien paavien aika

”TEOLOGIT vaativat demokratiaa paavien ja pastorien valintaan.” Näin selosti äskettäin lehdistö Brysseliin Belgiaan kokoontuneiden 200 johtavan roomalaiskatolisen teologin ja oppineen kokousta. Läsnä oli lisäksi 600 roomalaiskatolista pappia. Kokouksen nimenä oli ”Maailmankongressi kirkon tulevaisuudesta”.¹

Ei vielä vuottakaan ollut kulunut siitä, kun piispainsynodi, yli 140 piispan, arkkipiispan ja kardinaalin arvostettu kokous, oli kokoontunut itse paavi Paavali VI:n pyynnöstä. Myös se oli tähdentänyt, että paavi jakaisi valtansa toisten kanssa. Tätä yhteenkokoontumista koskevat selostukset oli otsikoitu: ”Jakaantunut talo”², ”Paavi tulituksen kohteena”³ ja ”Kapinat heikentävät kirkkoa, paavi varoittaa”⁴. Ei ole ihme, että paavi pyytää ”Totelkaa minua”⁵ ja valittaa, että hänen kirkossaan vallitsee ”käytännöllisesti katsoen skismaattinen käymistila”⁶. Hänen pitkäaikainen pappisystävänsä sanoi mietteliäänä: ”Parhaillaan hän [Paavali VI] saattaa olla maailman yksinäisin mies.”⁷

”Skismaattisesta käymistilasta” puhuminen tuo mieleen ajan, jolloin samanaikaisesti kaksi ja jopa kolme paavia vaati itselleen paavinarvoa. Sellainen tilanne vallitsi erityisesti läntisen suuren skisman aikana.

Vuonna 1032 Benedictus IX valittiin paaviksi 14 vuoden ikäisenä.⁸ ”Hän oli häpeäksi Pietarin istuimelle”, sanoo katolinen tietosanakirja The Catholic Encyclopedia.⁹ Toiset selostavat, että hän ”oli yksi irstailevimmista virkaa hallussaan pitäneistä”.¹⁰ Hänen ”kevytmielisen elämänsä”a vuoksi yksi Rooman puolueista karkotti hänet virastaan vuonna 1044 ja valitsi ”mitä suurimman epäjärjestyksen vallitessa” paaviksi Silvester III:n. Mutta Benedictus IX palasi samana vuonna ja onnistui karkottamaan vastavalitun Silvester III:n.⁹ Sitten Benedictus halusi mennä naimisiin, mutta hänen tulevan morsiamensa isä kieltäytyi antamasta suostumustaan ennen kuin hän luopuisi paavin virasta, mihin hän suostui.⁸ Koska tämä olisi kuitenkin jättänyt hänet vaille tuloja, hän myi paavinarvon suuresta rahasummasta kummisedälleen Johannes Gratianukselle, joka valittiin sitten asianmukaisesti ja joka otti itselleen nimen Gregorius VI. Mutta sitten Benedictus, joka loppujen lopuksi ei ilmeisesti saanut morsiantaan, perui kauppansa ja yritti panna viralta Gregorius VI:n, jolle hän oli myynyt paavinviran.¹¹

Tästä tilanteesta The Catholic Encyclopedia toteaa: ”Erityisesti Rooman asema oli valitettava. Pietarinkirkossa, Lateraanikirkossa ja Santa Maria Maggiore -kirkossa istui kolme kilpailijaa, jotka vaativat paavinvirkaa. Kaksi heistä, Benedictus IX ja Silvester III, edustivat Rooman aateliston kilpailevia puolueita. Kolmannen, Gregorius VI:n, asema oli erikoinen” – hän oli vastaanottanut paavinarvon maksamalla siitä korkean hinnan, ja hänet oli jopa valittu paaviksi, ja nyt viran hänelle myynyt halusi sen takaisin.¹²

Tämä tilanne loukkasi Saksan kuningasta, pyhän Rooman valtakunnan keisaria, Henrik III:ta. Hän kieltäytyi hyväksymästä ketään näistä kolmesta kilpailevasta paavista. Hän marssi Roomaan uskonnollisten ja poliittisten arvohenkilöiden suuren saattueen kera ja kutsui koolle synodin, jossa kaksi kilpailevaa paavia pantiin viralta ja kolmas, virkansa ostanut Gregorius VI, taivutettiin eroamaan. Eräästä saksalaisesta piispasta tehtiin sitten paavi, Klemens II. Mutta tuskin keisari oli lähtenyt Roomasta, kun Benedictus IX palasi vaatimaan paavinistuinta. Henrik III kiirehti takaisin, ja Benedictus pakeni koskaan palaamatta.⁹ Pantakoon ohimennen merkille, että noina päivinä maallisilla hallitsijoilla oli usein tärkein osuus paavin valitsemisessa. Saksan kuninkailla oli itse asiassa jonkin aikaa perinteellinen tapa määrätä paavin seuraaja.¹⁰

Muutamia vuosia näiden tapahtumien jälkeen Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi Aleksanteri II:n neuvottelematta ensiksi Saksan hovin ja Rooman aatelisten kanssa. Jälkimmäiset kykenivät yhdessä eräiden lombardialaisten piispojen kanssa taivuttamaan Saksan hovin kutsumaan koolle joukon roomalaiskatolisia prelaatteja Baseliin Sveitsiin. Kokous valitsi paaviksi prelaatti Cadaluksen, joka otti nimen Honorius II. Vuoden 1062 keväällä hän marssi sotavoimien kanssa Roomaan ja valtasi Pietarinkirkon ympäristön.¹⁰ Vaikka Aleksanteri II:lle kuuliainen armeija erotti Honoriuksen ja karkotti hänet pois, hän marssi uudelleen Roomaan ja otti haltuunsa paavin linnoituksen Sant’ Angelon ja uhmasi yli vuoden ajan paavien päämajassa Lateraanissa oleskelevan Aleksanterin valtaa. Honorius II pakeni sitten hiippakuntaansa Parmaan, ja vaikka paavillinen kirkolliskokous oli julistanut hänet pannaan, hän väitti kuolinpäiväänsä saakka olevansa laillinen paavi.¹³

Nykyajan historioitsija Latourette kertoo tästä paavien perimysjärjestystä koskevasta tapauksesta: ”Melkein Aleksanteri II:n koko hallinnon ajan Cadalus oli harmillinen kilpailija. Osa taistelusta käytiin itse Roomassa ja aseita käytettiin molemmilla puolilla. Asiaan oli sotkeutunut kieroa ja monimutkaista diplomatiaa, rahaa käytettiin tuhlaavaisesti molemmin puolin Rooman rahvaan suosion ostamiseksi.”¹⁰

Suuri läntinen skisma

Tätä skismaa nimitetään siten sen erottamiseksi itäisestä skismasta, josta tuli pysyvä vuonna 1054, kun Rooman paavin salaiset lähettiläät erottivat idän ortodoksisen kirkon päämiehen. Itäisen skisman myötä idän ortodoksiset kirkot erottautuivat Roomasta ja kieltäytyivät enää tunnustamasta Rooman paavia pääkseen.¹⁴

Suuri läntinen skisma alkoi vuonna 1378. Lähes 70 vuotta aikaisemmin vuonna 1309 paavi Klemens V oli siirtänyt paavinistuimen Avignoniin, joka on nyt Kaakkois-Ranskaa, mutta oli siihen aikaan Sisilian kuninkaiden vallan alaisuudessa. Erään huomattavan historioitsijan mukaan sieltä käsin hallitsi kaiken kaikkiaan seitsemän paavia, kaikki ranskalaisia.¹⁰ Roomalaiskatoliset historioitsijat viittaavat tähän aikakauteen ”Baabelin vankeutena”.¹⁵ Näyttää siltä, ettei tämä muutto ensiksi tapahtunut syyttä, koska Rooma oli noihin aikoihin suurten levottomuuksien ja kiistojen näyttämönä, joista osa oli itse paavinvallan aiheuttamia.¹⁰

Näistä paaveista seitsemäs ja viimeinen, Gregorius XI, lähti Avignonista vuonna 1377, palasi Roomaan ja asetti sinne paavinistuimen uudelleen. Hänen kuollessaan maaliskuun 27. päivänä 1378 jotkut kardinaalit, papit ja aateliset sekä yleensä Rooman rahvas olivat suuresti kiinnostuneita siitä, että pitäisi valita italialainen paavi, jotta paavinistuin voisi pysyä Roomassa. Kuusitoista kardinaalia kokoontui Roomaan huhtikuun 7. päivänä, ja he valitsivat seuraavana päivänä johtavan italialaisen piispan, joka vaikutti suuresti kunnioitetulta pätevyytensä vuoksi. Tämä tehtiin Rooman kansan samanaikaisesti äänekkäästi vaatiessa italialaista paavia ja tunkeutuessa jopa alueelle, jossa kardinaalit pohtivat valintaa. Saman päivän iltana suurin osa kardinaaleista kokoontui uudelleen ja vahvisti valintansa. Valittu otti sitten nimekseen Urbanus VI.¹⁶

Mutta kardinaalit katuivat valintaansa aivan liian pian. Ensiksikään he eivät kaikki olleet uudistusmielisiä kuten Urbanus. Lisäksi hän osoittautui itsepäiseksi, äkkipikaiseksi ja ylpeäksi. Hänen kokouksissaan kirkon korkeiden virkamiesten kanssa vaihdettiin keskinäisiä solvauksia. Kardinaalit aloittivat näin ollen häntä vastaan äänettömän kampanjan, ja muutamia kuukausia myöhemmin he tapasivat valikoidakseen toisen paavin, sillä he väittivät, että heidän aikaisempi Urbanus VI:n valitsemisensa oli pätemätön, koska Rooman rahvas oli pelotellut heitä.¹⁰ Tuo aikaisempi konklaavi oli todellakin ollut yksi lyhimpiä, mitä koskaan oli pidetty.¹⁶

Sillä verukkeella, että Rooma oli liian kuuma kaupunki, loukatut kardinaalit tapasivat muualla.¹⁶ Heistä valtava enemmistö luokitteli Urbanuksen antikristukseksi ja luopioksi ja vaati häntä eroamaan. Hän tietenkin kieltäytyi. Väittäen, että heillä oli yhtä hyvin valta panna viralta kuin valitakin paavi, he julistivat hänen virkansa avoimeksi ja valitsivat sitten syyskuun 20. päivänä toisen paavin,¹⁶ Klemens VII:n.¹⁰ Tämä sitten merkitsikin suuren läntisen skisman alkua.”

Klemens VII katsoi sopivaksi palauttaa paavinistuimen Avignoniin, koska hän itse oli ranskalainen. Roomalaiskatolinen Eurooppa jakaantui melkein heti kahteen puolueeseen: ”kuuliaisuus Urbanukselle oli lukuisampaa, kuuliaisuus Klemensille mahtavampaa”.¹⁶ Johtavat ”pyhimykset” ja teologit ottivat kantaa samoin kuin Euroopan kansatkin, toisten pitäessä Urbanuksen puolta, toisten Klemensin. Eräs historioitsija sanoikin: ”Kaksi paavia, joilla oli täysin järjestetyt hovinsa, vaati kristikunnan kuuliaisuutta. – – Oli olemassa kaksi runsaan kannatuksen saanutta paavia, joilla oli molemmilla takanaan paavillisen perinteen koko painavuus ja jotka jakoivat seuraajiensa kanssa kristikunnan kyllin pitkäksi aikaa, niin että uskollisille muodostui pakottavia ja itsepintaisia ongelmia.”¹⁷

Eräs paavin sihteeri on kuvaillut noiden päivien paavin hovin tilaa: ”Siellä he puhuvat joka päivä linnoista, maista, kaupungeista, kaikenlaisista sota-aseista ja rahasta; mutta harvoin jos koskaan heidän kuulee puhuvan puhtaudesta, almuista, oikeudesta, uskosta tai pyhästä elämästä. Niin siitä, mikä oli kerran hengellinen kuuria, on tullut maailmallinen, saatanallinen, tyrannimainen kuuria; ja jopa julkisessa elämässään luonteeltaan pahempi kuin mikään toinen maallinen hovi.”¹⁷

Katolisessa kirkossa olevia vilpittömiä ihmisiä oli loukattu törkeästi. Eräs heistä sanoi: ”Likaisen voiton vuoksi ei voi löytää paavia, joka olisi halukas luopumaan asemastaan kirkon rauhan tähden.”¹⁷ Toinen sanoi: ”Toinen paavi julistaa miehen kirkonkiroukseen ja toinen julistaa hänet siitä vapaaksi. Toinen tuomitsee miehen oikeudenmukaisesti, toinen epäoikeudenmukaisesti anomuksesta puhdistaa hänet syystään; siten oikeutta loukataan, kirkon avaimet halvennetaan, ja pyhän Pietarin miekka kadottaa pelottavuutensa.”¹⁷ Lisäksi eräs johtavista roomalaiskatolisista oppineista sanoi pulmaa ratkaisemaan kokoontuneessa kirkolliskokouksessa: ”Laivassa on kaksi kapteenia, jotka välttelevät toisiaan ja ovat keskenään ristiriidassa.”¹⁸ Näissä olosuhteissa Roomassa hallitsi neljä eri paavia, Avignonissa hallitsi kaksi, minkä lisäksi tämän aikakauden loppupuolella kaksi hallitsi Pisan kirkolliskokouksen jälkeen.¹⁸

Konstanzin kirkolliskokous

Kirkolliskokouksia pidettiin tavan takaa Ranskassa ja muualla hajaannuksen lopettamiseksi, mutta kaikki oli turhaa. ”Pahuus jatkui vailla lääkettä tai aselepoa”, The Catholic Encyclopedia sanoo.¹⁸ Vuonna 1409 Pisaan kokoontui suuri kirkolliskokous näennäisesti skisman lopettamisen toivossa. Mutta sen sijaan että tilanne olisi korjaantunut, se vain paheni, sillä se johti siihen, että asetettiin kolmas paavi olemaan laillinen paavi, koska kaksi hallitsevaa paavia kieltäytyivät tunnustamasta tämän kirkolliskokouksen suorittamaa viraltapanemista. Lopulta ”monien konferenssien, suunnitelmien, keskustelujen (usein kiihkeiden), maallisten valtojen väliintulon ja kaikenlaisten suurten onnettomuuksien jälkeen Konstanzin kirkolliskokous”¹⁸ lopetti skisman. Vasta valittu Saksan kuningas Sigismund, joka myöhemmin oli pyhän Rooman valtakunnan keisari, ja paavi Johannes XXIIIb kutsuivat tämän kirkolliskokouksen koolle. Kolmesta hallitsevasta paavista tuli ainoastaan Johannes XXIII suuren saattueen etunenässä mukanaan 1600 hevosta. Kuningas Sigismundilla oli tullessaan vain 1000 hevosta. Johannes toivoi valtaavansa kirkolliskokouksen suurella kannattajajoukollaan, mutta pettyi kirkolliskokouksen päättäessä äänestää kansakunnittain, jolloin jokaiselle maalle annettiin yksi ääni.¹⁹ Nähdessään tapahtumien suunnan hän pakeni muka heikon terveyden vuoksi. Kirkolliskokous syytti häntä suuresta joukosta väärintekoja ja moraalittomuuksia. Moniin niistä hän varmasti olikin syyllinen, ja kirkolliskokous pani hänet viralta niiden perusteella.²⁰

Kirkolliskokous painosti Roomassa asuvaa paavia, heikkoa Gregorius XII:ta luopumaan vallastaan, minkä hän tekikin. Se yritti myös painostaa Benedictus XIII:ta, joka siihen aikaan hallitsi Avignonissa, luopumaan vallastaan. Kun hän kieltäytyi luopumasta, kirkolliskokous pani hänet viralta julistettuaan hänet valapatoksi, kerettiläiseksi ja katolisen kirkon yksimielisyyden esteeksi.¹⁰ Kaksi vuotta myöhemmin, marraskuun 11. päivänä 1417, kirkolliskokous valitsi prelaatin, joka otti nimen Martinus V.¹⁸

Vaikka lännen suuri skisma teknisesti päättyi Martinus V:n valitsemiseen, se jatkui todellisuudessa vuosia sen jälkeen, sillä Benedictus XIII uhmasi viraltapanoaan niin kauan kuin hän eli. Vuonna 1424 hänen seuraajansa Klemens VIII, jonka muutamat Benedictus XIII:lle uskolliset kardinaalit olivat valinneet, väitti samoin Avignonissa olevansa laillinen paavi, ja hän pysyi väitteessään vuoteen 1429 asti, jolloin hän lopulta antautui. Tämän tähden roomalaiskatoliset historioitsijat sanovat suuren läntisen skisman kestäneen 40 vuotta, kun taas jotkut toiset historioitsijat sanovat sen kestäneen 50 vuotta, vuodesta 1378 vuoteen 1429, vuoden 1417 asemesta.¹⁴

Skisman vaikutukset

Katolisessa kirkossa oli aiheuttanut suurta hajaannusta kysymys uudistuksesta sekä ahneiden miesten itsekäs kunnianhimo. Konstanzin kirkolliskokouksessa ei siksi korostettu uudistusta vaan ykseyttä. Sitä on syytettävä mm. böömiläisen uskonpuhdistajan Jan Husin tuomitsemisesta ja polttamisesta.¹⁰ Vaikka se paransi pinnallisesti Rooman kirkossa vallinneen hajaannuksen, vahinko oli tapahtunut. Niinpä eräs historioitsija kuvailee sitä voimakasta vaikutusta, joka tällä suurella skismalla oli etevään englantilaiseen roomalaiskatoliseen oppineeseen ja prelaattiin Wycliffiin, kun se sai hänet vastustamaan voimakkaammin kirkkoaan: ”Wycliffin elämän viimeiset kuusi vuotta ovat erilliset suuren skisman vaikutuksen johdosta.”¹⁷ Lisäksi toinen kirjoitti: ”Kardinaalit laskivat Roomassa vuonna 1378 perustan liikkeelle, joka kohosi huippuunsa 16. vuosisadan uskonnollisessa kapinassa.”¹⁷ Itse asiassa hussilainen liikekin oli suuren läntisen skisman hedelmä, sillä Wycliff vaikutti Husiin.¹⁰

Nykyään Rooman kirkon sisällä on jälleen paljon erimielisyyttä. Sitä kohtaa vaikea pulma: se ei muutu kyllin nopeasti vapaamielisten johtajien miellyttämiseksi, ja vanhoillisten mielestä se etenee liian nopeasti. Ei ole ihme, että paavi Paavali VI valittaa ”skismaattisesta käymistilasta” ja pyytää kuuliaisuutta. Vaikka nykyään ei ole keitään kilpailevia paaveja, jotkut katolilaiset vastustavat niin voimakkaasti tekeillä olevia muutoksia, että he osoittivat niitä vastaan vihaisesti mieltään Rooman kaduilla vuoden 1969 loppupuolella. ”Jotkut uudistetun liturgian katkerista vastustajista ovat jopa menneet niin pitkälle, että nimittävät Paavalia harhaoppiseksi vastapaaviksi.”⁷

Kuinka kaukana paavinvallan mennyt ja nykyinen historia, johon liittyy kilpailevia paaveja ja erimielisyyksiä, onkaan Jeesuksen esimerkistä ja opetuksesta! Hän oli sydämeltään nöyrä ja neuvoi: ”Joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne.” (Matt. 20:27) Lisäksi hän sanoi, että hänen seuraajiensa todettaisiin muodostavan tosi kirkon heidän rakkautensa ja ykseytensä perusteella, ei sen perusteella, että he ovat jakautuneita ja tarttuvat aseisiin. – Joh. 13:34, 35.

Edelleen, kuinka kaukana noiden kilpailevien paavien teot olivatkaan apostoli Paavalin neuvosta: ”Teidän keskuudessanne ei saa olla mitään kilpailua, mitään itserakkautta, vaan jokaisen tulee olla itsensä unohtava. Pitäkää aina toista ihmistä itseänne parempana, niin ettei kukaan ajattele ensiksi omia etujaan, vaan jokainen ajattelee sen sijaan toisten ihmisten etuja.” – Fil. 2:3, 4, The Jerusalem Bible.

Olisiko menneinä päivinä ollut kilpailevia paaveja, jos näitä Jeesuksen ja Paavalin sanoja olisi noudatettu, tai olisiko Rooman kirkossa sitä levottomuutta, joka siellä nykyään on? Sopiiko roomalaiskatolinen kirkko todellakin Raamatun tosi kristityistä antamaan kuvaukseen? Tosiseikat puhuvat puolestaan.

LÄHDEVIITTEET

1. New York Times, 18.9.1970, s. 1.

2. Newsweek-lehti, 27.10.1969, s. 73.

3. Time-lehti, 17.10.1969, s. 90.

4. Houston Post, 18.9.1969, s. 10.

5. Springfield Union, 29.1.1970, s. 6.

6. The Christian Century, 16.4.1969, s. 500.

7. Life-lehti, 20.3.1970, s. 30.

8. Atlantic-lehti, heinäkuu 1969, s. 76.

9. The Catholic Encyclopedia, II osa, s. 429.

10. Latourette, A History of Christianity, s. 466, 464, 469, 489, 625, 627, 630, 631, 666, 667.

11. The Catholic Encyclopedia, VI osa, s. 791, 799.

12. Sama, IV osa, s. 17.

13. Sama, III, osa, s. 128, 129.

14. The New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge, X osa, s. 238.

15. The Catholic Encyclopedia, VII osa, s. 58.

16. Sama, XV osa s. 216, 217.

17. Jordan, The Great Schism, s. 26, 27, 32, 37, 11.

18. The Catholic Encyclopedia, XIII osa, s. 540.

19. The New Schaff-Herzog Encyclopedia of Religious Knowledge, IV osa, s. 545.

20. The Catholic Encyclopedia VIII osa, s. 435.

[Alaviitteet]