Lukijoiden kirjeitä

Sairaan hoitaminen – suuri haaste.  Tämä erinomainen kirjoitussarja (8.2.​1997) rohkaisi minua suuresti. Olen 17-vuotias, ja hoidan sekä halvaantunutta isoisääni että äitiäni, joka sai hermoromahduksen. Oli lohduttavaa lukea, että on normaalia toisinaan hermostua potilaisiin ja kysyä: ”Miksi minulle kävi näin?” Arvostin myös kirjoitusta, jossa käsiteltiin sitä, miten hoitajille voidaan antaa käytännöllistä apua.

P. T., Italia

Kuvauksenne niistä tunteista, joita on sairaita läheisiään hoitavilla ihmisillä, oli paikkansapitävä ja erittäin ymmärtäväinen. Kiitän Jehovaa siitä, että hän sai teidät laatimaan nämä erinomaiset kirjoitukset. Olen varma, että ne auttavat kaikkia meitä, jotka olemme tässä tilanteessa, sopeutumaan siihen ja jatkamaan Jehovan palvelemista iloiten ja innokkaasti.

B. V., Tšekin tasavalta

Olen vastikään eronnut, kahden teini-ikäisen nuoren äiti, ja poikani kärsii vaikeasta tarkkaavaisuus-ylivilkkausoireyhtymästä, ADHD:stä. Tähän taakkaan liittyvä stressi on suunnaton. Hiljattain ilmestyneiden, hoitamista käsitelleiden kirjoitusten avulla olen pystynyt ymmärtämään kiusaantuneisuuden, suuttumuksen, masennuksen ja avuttomuuden tunteitani. Myönteistä on kuitenkin se, että seurakunnan vanhemmat veljet ovat ottaneet poikani siipiensä suojaan. Mikä ilo onkaan nähdä, kuinka rakkautta osoitetaan käytännössä!

C. C., Yhdysvallat

Miehelläni on dementia, ja hän on riippuvainen hoidostani. Pelkäsin, että en selviytyisi. Kirjoituksessa mainittu Jeanny antoi minulle rohkeutta, kun hän neuvoi: ”Sen pelkääminen, mitä saattaisi tapahtua, on usein pahempaa kuin itse todellisuus.”

A. P., Slovakia

Olin aiemmin hoitajana ja kävin läpi monet kirjoituksissa kuvaillut tuntemukset. Useinkaan en kyennyt kertomaan toisille turhautumisestani ja syyllisyydentunteestani. Nämä kirjoitukset ovat auttaneet minua puhumaan tunteistani.

F. F., Nigeria

En ikinä kuvitellut, että tällaisia erityistarpeeseen tarkoitettuja kirjoituksia julkaistaisiin. Äitini on ollut vuoteenomana vuodesta 1989 lähtien. Koska olen ainoa poika eikä minulla ole sisaruksia eikä isää, minun täytyi ottaa hänen hoitamisensa vastuulleni. Olen samaa mieltä kirjoitussarjan viimeisen kappaleen kanssa: Jehova ja hänen Poikansa, Jeesus Kristus, ovat kaikkein myötätuntoisimpia hoitajia. Monta kertaa, kun tilanne on tuntunut epätoivoiselta, enkä ole uskonut kestäväni, olen kääntynyt Jehovan puoleen rukouksessa ja pyytänyt häntä auttamaan minua. Yksinomaan tieto siitä, että hän kuuntelee, on tuonut minulle voimia.

M. A. M., Peru

Mieheni on sairas, ja olen kokenut melkein kaiken sen, mistä lehdessä kerrottiin. Mieleeni tulee monia kertoja, jolloin veljet ja sisaret kyselivät mieheni vointia. Joskus ärsyynnyin ja ajattelin: ”Miksi he aina kysyvät hänestä? Entä minä?” Ymmärrän nyt, että tuollaiset tuntemukset ovat aivan luonnollisia.

M. A. I. I., Espanja

Oppimisvaikeudet.  Olen vaikeasta tarkkaavaisuus-ylivilkkausoireyhtymästä kärsivän 10-vuotiaan pojan äiti. Olen valtavan onnellinen voidessani kertoa, että sen jälkeen kun kirjoitussarja ”Apua lapsille, joilla on oppimisvaikeuksia” (22.2.​1997) julkaistiin, useat ystävät ovat kertoneet minulle, että vaikka he olivat yrittäneet ymmärtää tätä häiriötä ja auttaa minua, he eivät olleet koskaan täysin käsittäneet, miltä pojastani ja minusta tuntui. Useimmat sanoivat, että he haluavat nyt auttaa entistä enemmän. Yksi sisar seurakunnassamme varasi aikaa käydäkseen kirjoituksen läpi poikani kanssa ja rohkaistakseen häntä. Myöhemmin poikani tuli luokseni ja pyysi saada lukea lehden vielä kerran.

L. A. D., Yhdysvallat