Sotasankarista Kristuksen sotilaaksi
KERTONUT LOUIS LOLLIOT
Elokuun 16. päivänä vuonna 1944 olin liittoutuneiden joukoissa, jotka nousivat maihin Etelä-Ranskan rannoille toisen maailmansodan aikana. Kun Välimeren rannikolla oli taisteltu viikon verran, minun panssarivaunuyksikköni tuli Marseillen satamakaupunkiin ja taisteli tien auki ylös kukkulalle kohti Notre-Dame-de-la-Garden katedraalia. Meidän oli määrä vallata siellä olevat saksalaisten linnoitukset.
TAISTELU oli kiihkeää. Ryhmääni kuuluva panssarivaunu sai osuman, ja kolme siinä ollutta toveriani kuoli. Sitten miina räjäytti minun panssaristani toisen telaketjun, jolloin panssari menetti toimintakykynsä. Olimme päättäneet pitää asemamme ja jatkoimme siksi taistelua useita tunteja.
Konekivääri toisessa kädessä ja Ranskan lippu toisessa käytin hyväkseni hetken taukoa taistelussa ja etenin jalan erään vapaisiin ranskalaisiin joukkoihin kuuluvan sotilaan kanssa. Uupuneena ja ruudista mustana pystytin Ranskan lipun katedraalin sisäänkäynnin eteen.
Vapautus
Seuraavina viikkoina etenimme vetäytyvien saksalaisjoukkojen kannoilla pohjoista kohti. Tarkka-ampujat ja tien poikki pään korkeudelle vedetyt vaijerit pakottivat meidät ajamaan luukut suljettuina.
Lokakuussa erillisosastomme saapui Vogeesien vuoristossa Koillis-Ranskassa sijaitsevaan Ramonchampin pikkukaupunkiin. Se näytti autiolta. Seisoessani panssarini tornissa tutkimassa ympäristöä jostain ikkunasta ammuttu raketti lensi yhtäkkiä panssariin ja tappoi räjähtäessään heti kolme miestäni. Minä ja toinen sotilas haavoituimme vakavasti, eikä panssari enää päässyt liikkeelle. Huolimatta 17 sirpaleesta jalassani tartuin panssarivaunun ohjaimiin samalla kun eräs toinen panssari hinasi meitä.
Tämän tapauksen johdosta sain pikasanoman, jossa minulle esitettiin kiitos. Muutaman päivän kuluttua Ranskan 1. armeijan komentaja kenraali de Lattre de Tassigny antoi minulle kunniamerkin siitä, mitä olin tehnyt Marseillessa, ja lausahti samalla: ”Me tapaamme pian uudestaan.”
Ei mennyt kauankaan, kun minut määrättiin kenraalin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Myöhemmin matkustin hänen kanssaan Berliiniin, missä hän edusti Ranskaa Saksan antautuessa 8. toukokuuta 1945. Seuraavat neljä vuotta palvelin häntä valmiina tottelemaan pienintäkin käskyä.
Mutta miten oikein jouduin mukaan näihin toisen maailmansodan tärkeisiin tapahtumiin?
Uskonnollista ja sotilaallista valmennusta
Vartuin kelpo roomalaiskatolilaisena, ja harras toiveeni oli saada palvella Jumalaani ja isänmaatani. 29. elokuuta 1939, vain muutama päivä ennen kuin Ranska liittyi toiseen maailmansotaan, kirjoittauduin panssarijoukkoihin. Olin vasta 18-vuotias. Pariisin sotakorkeakoulun viisikuukautisen koulutuksen jälkeen minut lähetettiin nuorena aliupseerina Ranskan itärintamalle.
Meneillään oli niin sanottu varjosotavaihe, joka sai nimensä siitä, että me vain odotimme muilla rintamilla aktiivisesti toimivia saksalaisia joukkoja. Kun saksalaiset sitten vihdoin hyökkäsivät, jouduin vangiksi kesäkuussa 1940. Kahden kuukauden kuluttua pääsin pakenemaan, ja lopulta liityin Ranskan joukkoihin Pohjois-Afrikassa.
Taistellessamme Tunisiassa Saksan joukkoja vastaan, joita komensi kenraali Erwin Rommel, ”Erämaan kettu”, yli 70 prosenttia ihostani paloi ja olin koomassa yhdeksän päivää. Vietin kolme kuukautta sairaalassa Luoteis-Algeriassa Sidi-bel-Abbèsissa, missä sijaitsi Ranskan muukalaislegioonan päämaja. Pohjois-Afrikassa ollessani sain Croix de Guerre (Sotaristi) -kunniamerkin.
Katoliset kenttäpapit kannustivat meitä täyttämään ”kristillisen” velvollisuutemme. Heidän kehotustensa mukaisesti olin valmis uhraamaan henkeni Ranskan puolesta. Kävin ehtoollisella ennen taistelua aina kun vain suinkin pääsin. Taistelun tuoksinassa rukoilin sitten Jumalaa ja Neitsyt Mariaa.
Tunsin kunnioitusta vihollisen sotilaita kohtaan, joista monet olivat samaten vilpittömiä roomalaiskatolilaisia. Joillakin heistä oli vyö, jonka soljessa luki Gott mit uns (Jumala on kanssamme). Eikö tunnu kummalliselta ajatella, että Jumala vastaisi vastakkaisilla puolilla taistelevien ja samaan uskontoon kuuluvien sotilaiden rukouksiin?
Muutoksia sodan jälkeen
Sodan jälkeen, 10. huhtikuuta 1947, menin naimisiin Reinen kanssa, joka asui kenraali de Lattre de Tassignyn kotikaupungissa Mouilleron-en-Pareds’ssa Vendéessa. Kenraali oli häissä todistajanani. Hänen kuoltuaan tammikuussa 1952 kannoin hänen viiriään hänen valtiollisissa hautajaisissaan.
Sitten eräänä sunnuntaiaamuna loppuvuodesta 1952, kun vaimoni ja minä valmistauduimme lähtemään messuun pienen tyttäremme kanssa, kaksi Jehovan todistajaa soitti ovikelloa. Se mitä he sanoivat Raamatusta, herätti uteliaisuuteni. Vaikka olimme vaimoni kanssa syvästi uskonnollisia, emme juurikaan tunteneet Raamattua, sillä kirkko ei ollut kannustanut lukemaan sitä. Todistaja, joka tarjoutui tutkimaan Raamattua kanssamme, oli Léopold Jontès, Jehovan todistajien Ranskan-haaratoimiston silloinen valvoja. Raamatuntutkistelumme auttoi minua vihdoin löytämään vastauksia, joita olin kaivannut lapsuudestani lähtien.
Minua oli esimerkiksi aina vaivannut Isä meidän -rukous. Katolilaisena uskoin, että kaikki hyvät ihmiset menevät kuoltuaan taivaaseen, joten en voinut ymmärtää, miksi rukoilimme Jumalalta: ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä.” (Matteus 6:9, 10, kursivointi meidän.) Papit, joiden kanssa olin puhunut, joko kiersivät tätä koskevan kysymykseni tai sanoivat, että rukoukseen vastattaisiin, kun kaikki ihmiset olisivat roomalaiskatolilaisia. Vastaus ei kuitenkaan tyydyttänyt minua.
Papeilla ei ollut tyydyttävää vastausta myöskään kysymyksiini kolminaisuudesta. Tämä katolinen opetus kuuluu erään uskontunnustuksen sanoin: ”Isä on Jumala, Poika on Jumala, Pyhä Henki on Jumala. Eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala.” Siksi vaimoni ja minä tunsimme valtavaa iloa, kun tajusimme Raamatun selvän opetuksen, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika eikä itse Kaikkivaltias Jumala (Markus 12:30, 32; Luukas 22:42; Johannes 14:28; Apostolien teot 2:32; 1. Korinttilaisille 11:3).
Meistä molemmista tuntui kuin silmämme olisivat auenneet ensimmäistä kertaa ja olisimme löytäneet mittaamattoman arvokkaan helmen, joka oli kaikkien uhrausten arvoinen (Matteus 13:46). Ymmärsimme, että meidän olisi tehtävä valinta päästäksemme osallisiksi tästä aarteesta. Omaksuimme pian samanlaisen näkemyksen kuin oli apostoli Paavalilla, joka sanoi pitävänsä ”kaikkea tappiona – – Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi”. Siksi teimme elämässämme muutoksia voidaksemme palvella Jumalaa. (Filippiläisille 3:8.)
Asennoidun totuuden puolelle
Huhtikuussa 1953, vain muutama kuukausi sen jälkeen kun aloimme tutkia Raamattua todistajien kanssa, sain määräyksen liittyä Ranskan joukkoihin, joita lähetettiin taistelemaan Indokiinaan. Palvelin tuohon aikaan komentavan upseerin adjutanttina senaatissa Pariisissa. Koska olin jo tässä vaiheessa ymmärtänyt Raamatun puolueettomuusperiaatteen, tajusin, että minun oli tehtävä ratkaisu (Johannes 17:16). Ilmoitin esimiehilleni, etten noudattaisi määräystä taistella Indokiinassa, koska en enää halunnut osallistua sotaan (Jesaja 2:4).
”Ymmärrättekö, että joudutte mustalle listalle ja kaikki ovet sulkeutuvat teiltä?” esimieheni kysyivät. Siitä hetkestä alkaen minusta tuli ikään kuin sivustakatsoja. Se oli kuitenkin suojaksi, sillä minua ei enää kutsuttu sotaharjoituksiin. Monetkaan sukulaiseni ja ystäväni eivät voineet ymmärtää, miten saatoin heittää pois sen, mitä he pitivät etuoikeutettuna yhteiskunnallisena asemana.
Sotilasurani johdosta sain erikoiskohtelua viranomaisilta, jotka kunnioittivat minua uskonkäsityksistäni huolimatta. Seuraavat kaksi vuotta olin pitkällä virkavapaalla terveyssyistä, eikä minun tarvinnut enää jatkaa tehtävissäni. Samalla kävimme vaimoni kanssa Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan kokouksissa ja kerroimme jopa uusista uskonkäsityksistämme muille ihmisille.
Vihdoinkin Kristuksen sotilas!
Lopulta alkuvuodesta 1955 minut vapautettiin kaikista sotilasvelvollisuuksistani. Kaksi viikkoa myöhemmin, 12. maaliskuuta, vaimoni ja minä menimme Versaillesin konventissa vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehova Jumalalle. Koska en voinut jatkaa vanhassa ammatissani, minun oli löydettävä uusi työpaikka voidakseni huolehtia perheestäni. Neljä seuraavaa vuotta olin kantajana Les Halles -kauppahalleilla Pariisissa. Tällaista muutosta ei ollut helppo tehdä, mutta Jehova siunasi ponnistelujani.
Olemme vuosien varrella voineet vaimoni kanssa auttaa monia ihmisiä ottamaan vastaan Raamatun sanoman. Olen saanut tilaisuuden selittää puolueettomuutta koskevaa kristillistä kantaamme eri sotilas- ja siviiliviranomaisille. Entinen sotilasurani on usein osoittautunut hyödylliseksi, kun voitettavana on ollut Jehovan todistajiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Olen sen ansiosta saanut selittää kristillistä puolueettomuuttamme kansakuntien sotiin nähden ja osoittaa, että samanlainen kanta oli Kristuksen varhaisilla seuraajilla. Esimerkiksi professori C. J. Cadoux kirjoitti kirjassaan The Early Church and the World: ”Ainakaan Marcus Aureliuksen hallituskauteen mennessä [v. 161–180] ei kukaan kristitty ryhtynyt sotilaaksi kasteensa jälkeen.”
Vaikeimpia koettelemuksia, mitä olen kokenut, oli vaimoni kuolema vuonna 1977. Hän oli sairastanut vuoden verran ja kertoi rohkeasti uskostaan aina kuolemaansa saakka. Suurenmoinen ylösnousemustoivo on tukenut minua (Johannes 5:28, 29). Suruni voittamisessa minua auttoi myös se, että aloitin vakituisen tienraivauksen, joksi Jehovan todistajien kokoaikaista palvelusta sanotaan. Ryhdyin siihen vuonna 1982 jäätyäni eläkkeelle. Sitten vuonna 1988 olin hyvin onnellinen, kun sain palvella opettajana tienraivaajia valmentavassa koulussa.
Olen vaimoni kuoleman jälkeen joutunut taistelemaan ajoittaista masennusta vastaan. Läheiset, hengellisesti vahvat ystävät ovat kuitenkin auttaneet minut takaisin jaloilleni. Kaikissa näissä koettelemuksissa olen aina tuntenut Jehovan voiman ja rakkaudellisen huomaavaisuuden – hän pitää huolen kaikista niistä, jotka luottavat häneen (Psalmit 18:2). Uskon myös, että koettelemuksemme ovat osa valmennustamme, jonka avulla voimme jatkaa hengellistä sodankäyntiämme (1. Pietarin kirje 1:6, 7). Seurakunnan vanhimpana olen vuorostani voinut auttaa muita masentuneita (1. Tessalonikalaisille 5:14).
Lapsena halusin tulla sotilaaksi, ja tavallaan olen pysynytkin sellaisena tähän asti. Jätin yhden armeijan päästäkseni toiseen, kun minusta tuli ”Kristuksen Jeesuksen sotilas” (2. Timoteukselle 2:3). Heikkenevästä terveydestä huolimatta pyrin nykyään parhaani mukaan jatkamaan taistelua Kristuksen sotilaana siinä ”hyvässä sodankäynnissä”, joka lopulta johtaa voittoon Jumalamme Jehovan kunniaksi ja kirkkaudeksi (1. Timoteukselle 1:18).
Louis Lolliot kuoli 1. maaliskuuta 1998, kun tätä kirjoitusta valmisteltiin julkaistavaksi.
[Kuva s. 13]
Vihkiäisemme, joissa oli läsnä kenraali de Lattre de Tassigny
[Kuva s. 15]
Louis Lolliot vaimonsa Reinen kanssa vuonna 1976