Keisarin sotilaasta Kristuksen sotilaaksi
VUOSISADAN vaihteen aikoihin eräässä Lounais-Venäjällä sijaitsevassa saksalaisessa siirtokunnassa ihmiset seisoivat sunnuntaiaamuisin kärsivällisesti kahdessa rivissä vaatimattoman kirkon ulkopuolella. Vasta kun parrakas vanhahko herrasmies ja hänen vaimonsa olivat kävelleet ihmisrivien välitse kirkkoon, toisetkin menivät sisään.
Tuo vanhahko mies ja vaimo olivat isovanhempani. He saivat seurakunnan viikoittaisen kunnianosoituksen siksi, että heidän uskonnollinen antaumuksensa oli ollut niin suuri, että se oli saanut heidät rakentamaan kirkon omilla varoillaan. Isäni oli heidän vanhin poikansa, ja hän vuorostaan teki voitavansa juurruttaakseen saman antaumuksen seitsemään lapseensa.
Varhainen uskonnollinen kasvatukseni
Joka aamu ennen kuin maatyöt alkoivat, isä kutsui koko perheen ja kaikki maatyöläiset suuren pöytämme ääreen Raamatun lukemista varten. Päivä aloitettiin pyytämällä nöyrästi Jumalan siunausta ja ilmaisemalla arvostusta uudesta päivästä ja Luojan rakkaudellisesta huolenpidosta.
Sellainen oli lapsuuteni ilmapiiri – ehkä ei aivan sellainen, minkä saattaisit odottaa olleen miehellä, joka oli viettävä suurimman osan elämästään sotilaana.
Kun lapset tulivat kouluikään, isä muutti takaisin Saksaan, niin että meidät voitaisiin kouluttaa siellä. Nautin oppimisesta, en kuitenkaan uskonnonopetuksesta. Voisi ehkä sanoa, että en oikein tajunnut, mistä koko uskonnossa oli kysymys.
Minulta ei kuitenkaan puuttunut kokonaan usko Jumalaan; mutta tapa, jolla meille opetettiin Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan, käänsi minut pois uskonnosta. Luterilaisen kirkon rippikoulukin oli minusta ikävystyttävä. Pappi tuntui vain tekevän velvollisuutensa. Se, ymmärsimmekö me lapset vai emme, ei näyttänyt kiinnostavan häntä. Vaikka minut konfirmoitiin kirkon jäseneksi, en koskaan käynyt jumalanpalveluksissa. Mutta säilytin sydämessäni sen, mitä isäni oli opettanut minulle.
Ensimmäinen maailmansota
Noina huolettomina vuosina tapahtui muutos, joka siirsi minut sotilasuralleni. Kun olin yksitoistavuotias, Saksa ryhtyi sotimaan. Miten jännittävää meistä pojista olikaan nähdä ensimmäisten sotilaitten marssivan kukitettuine kivääreineen!
Isästä tuli pian sotilas, ja hän jätti äidin huolehtimaan seitsemästä pienestä lapsesta. Äidin terveys ei ollut vahva, joten suuri osa raskaasta työstä lankesi minulle, vanhimmalle pojalle.
Vuosi toisensa jälkeen kului, eikä isä vieläkään palannut armeijasta. Jäin usein pois koulusta auttaakseni perhettä. Kysyin jatkuvasti itseltäni: mitä voin tehdä helpottaakseni ahdinkoamme?
Menin sotilaspiirin neuvojan luo ja pyysin saada palvella sotilaana isäni tilalla. Neuvoja hylkäsi pyyntöni, koska olin vain 15-vuotias. Halusin kuitenkin niin kiihkeästi vapauttaa isäni, että kirjoitin Saksan keisarille Wilhelm II:lle ja esitin hänelle pyyntöni. Miten onnellinen olinkaan, kun lupa myönnettiin! Ja niin vuoden 1918 keväällä minusta tuli Saksan armeijan nuorin sotilas.
Kun sota päättyi tuon vuoden marraskuussa, olin vielä liian nuori arvioidakseni sen aiheuttaman vahingon suuruuden tai käsittääkseni selvästi haavat, jotka se iski niin moniin perheisiin. Minun kohdallani nuo muutamat sotilaana viettämäni kuukaudet tekivät lapsesta miehen. Se oli sotilasurani alku.
Jatkan sotilasuralla
Sota hävittiin, ja armeija hajotettiin. Aloin opiskella konemestariksi ja päätin tulla taitavaksi tuossa ammatissa. Sodanjälkeisten vuosien vaikeat ajat tekivät tuon päämäärän saavuttamisen kuitenkin vaikeaksi. Sitten tuli uutinen, että Saksan sallittaisiin pitää 100000 miehen armeijaa. Siinä minulla oli tilaisuus päämääräni saavuttamiseksi: saatoin jatkaa ammattikoulutustani ja olla samanaikaisesti sotilas.
Jälleen kerran liityin jalkaväkeen. Pidin järjestyksestä ja kurista, mutta en pakollisesta kirkossakäynnistä sunnuntaisin. Miten naurettavalta tuntuikaan, että sotilaina olimme yhdistyneet sunnuntaihin asti, jolloin meidät erotettiin, katolilaiset sinne ja protestantit tänne!
Eikö meillä ollut sama Jumala? Emmekö lukeneet samaa Raamattua? Miksi meidän pitäisi erota tietyksi tunniksi jumalanpalveluksen tähden? Muotomenotkin tuntuivat minusta lapsellisilta, eivätkä saarnat olleet minkään arvoisia.
Sotilasura keskeytyy
Polveen saamani vamma pakotti minut keskeyttämään sotilasurani. Sen sijaan että olisin kääntynyt kirkon puoleen, sain tuona aikana kaksi kokemusta, jotka vieraannuttivat minut siitä vielä kauemmaksi.
Vaimoni ja minä menetimme ensimmäisen lapsemme erittäin surullisissa olosuhteissa sen ollessa kuuden kuukauden ikäinen. Pappi kysyi, pitäisikö hän 20 vai 25 markan hautajaispuheen. Hän selitti, että viidestä ylimääräisestä markasta hän soitattaisi kirkonkelloja ja esittäisi paremman saarnan. ”Rahaa te siis haluatte”, ajattelin. Miten surullista!
Tämä johtopäätös vahvistui toisen kokemuksen kautta, joka liittyi naapuriini. Hän oli suuressa puutteessa maassa vallitsevan ankaran työttömyyden tähden. Vaikka hän yritti miten kovasti tahansa, hän ei pystynyt maksamaan kirkollisverojaan. Hän vetosi papin ymmärtämykseen, mutta siitä huolimatta hänen huonekalunsa ulosmitattiin verojen maksamiseksi. Se oli minulle liikaa. Menin heti oikeuteen katkaistakseni laillisesti kaikki siteet kirkkoon. Tämä oli välttämätön askel Saksassa, missä kirkko ja valtio ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Tämä tapahtui vuonna 1931.
Jälleen sotilaana
Vuonna 1934 minut hyväksyttiin jälleen armeijaan jatkamaan sotilasuraani. Lyhyen ajan kuluttua minusta tuli upseeri. Vasta kun vuonna 1936 minut siirrettiin Espanjaan sisällissodan puhjettua siellä, jouduin jälleen kosketuksiin kristikunnan uskonnon kanssa: Espanjan luostareista oli tullut linnoituksia ja asevarastoja!
Kun toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, sain vastuulleni tarkastaa lentokoneet, jotka luovutettiin Saksan ilmavoimille. Eräänä päivänä sodan alussa eräälle sotilaslentokentälle pystytettiin suuri koristeltu lava. Liput liehuivat, lentokoneet ja aseet oli tuotu näytteille, ja kokonainen pataljoona osallistui paraatiin. Suuri umpiauto toi kunniavieraat – katolisen ja protestanttisen papin!
Miten vaikuttavia heidän puheensa olivatkaan! Meille vakuutettiin, että taistelimme oikean asian puolesta. Seremonian päätteeksi he siunasivat kaikki aseet.
Toinen maailmansota päättyy
Kuusi pitkää vuotta kului, ennen kuin sota päättyi. Se Jumala, jota nuo papit olivat rukoilleet, ei ilmeisesti ollut kuunnellut, sillä hävisimme jälleen. Jouduin tovereitteni kanssa sotavangiksi.
Vapautumiseni jälkeen suuntasin katseeni kotimaahan, joka oli saanut elämäni parhaimmat vuodet. Kun kysyin työtä, minut työnnettiin syrjään ikäni tähden, vaikka olin kohonnut sotilasarvoltani majuriksi. Omaisuuteni oli tuhoutunut, ja aviopuolisoni oli kuollut. Koska minulla ei ollut paikkaa, missä olisin asunut, päätin matkustaa Ranskaan etsimään työtä.
Ranskassa ollessani työskentelin kaupungissa, jossa oli kirjasto saksalaisia sotavankeja ja keitä tahansa muita varten, jotka halusivat käyttää sitä. Eräänä päivänä silmäni harhailivat hyllyltä toiselle, kunnes ne pysähtyivät erääseen nurkkaukseen, missä oli muutama Raamattu. Tungin yhden työpuseroni alle ja menin kotiin, sillä en halunnut kenenkään näkevän sitä ja nauravan minulle.
Useita päiviä luin sitä yhä uudelleen ymmärtämättä yhtään mitään. Työtuntien aikana havaitsin jonakin hetkenä rukoilevani ja seuraavana kiroilevani. En ollut koskaan menettänyt uskoa Jumalaan, mutta nyt etsin tietoa, jota en voinut löytää.
Opin Raamatun totuuden
Kolmen yksinäisen vuoden jälkeen menin uudelleen naimisiin ja muutin takaisin Saksaan. Eräänä kauniina sunnuntaiaamuna vaimoni ja minä huomasimme pienen ryhmän miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet naapurikaupungista polkupyörillään. Pian ovellemme koputettiin, ja kutsuimme nuoren miehen sisään.
Hänellä oli Raamattu, ja hän puhui asioista, joista emme olleet koskaan aikaisemmin kuulleet, ei edes vaimoni, joka oli ollut uskollinen kirkossakävijä. Meillä oli monia kysymyksiä, ja nuori mies vastasi niihin kaikkiin Raamatusta. Hän tarjosi meille kirjaa, jonka hän sanoi auttavan meitä ymmärtämään Jumalan sanaa. Torjuimme hänen tarjouksensa, mutta se, mitä olimme kuulleet, vaikutti meihin niin, ettemme koskaan unohtaneet hänen käyntiään.
Talvi meni menojaan. Eräänä päivänä minulla oli joitakin asioita hoidettavana samassa kaupungissa, mistä tuo nuorukainen oli tullut käymään luonamme edellisenä kesänä. Oli jo keskipäivä, kun lähdin kotia kohden polkupyörälläni. Ajaessani tietä pitkin havaitsin erään miehen seisovan aukiolla ja pitävän näkyvissä kahta lehteä. Käännyin ympäri ikään kuin joku olisi ohjannut minua.
Lehdet olivat Vartiotorni ja Herätkää! En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niitä. Ne maksoivat 25 penniä, juuri sen verran kuin minulla oli mukanani. Hankin molemmat lehdet mieheltä, joka oli niin hämmästynyt päättäväisyydestäni, että tarjoutui tulemaan käymään luonani. Kaksi tuntia myöhemmin hän saapui kotiimme.
Ennen hänen tuloaan vaimoni ja minä ehdimme ainoastaan syödä kevyen aterian ja hieman siistiä pientä huonettamme. Vaimoni oli vasta lukenut toisen lehden nimen – ”Vartiotorni, Jehovan valtakunnan julistaja” – kun mies koputti ovellemme.
Vaimoni melkein kaatoi hänet kysymyksillään: ”Kuka on Jehova? Eikö hän ole juutalaisten Jumala?”
Sen sijaan että vieraamme olisi esittänyt pitkän selityksen, hän otti esiin kirjan laukustaan. Sehän oli sama kirja, jota olimme kieltäytyneet ottamasta edellisenä kesänä – ”Olkoon Jumala totinen”, jonka oli julkaissut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura!
Istuuduimme pöydän ääreen ja luimme yhdessä luvun aiheesta ”Kuka on Jehova?” Opimme, että Hän on Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan.
Joka viikko tuo mies palasi tutkimaan kanssamme Raamattua ja käytimme oppaanamme kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”. Tutkistelumme edistyessä meistä alkoi tuntua siltä, kuin meille olisi käynyt samoin kuin apostoli Paavalille, kun sokeuden suomukset putosivat hänen silmistään. (Apt. 9:17–19) Hengellisen sokeuden suomukset putosivat myös meidän silmistämme.
Tulen toisenlaiseksi sotilaaksi
Opettajastamme tuli rakas ystävä. Hän oli aineellisesti köyhä, ehkä vielä köyhempi kuin me olimme, mutta hän oli hengellisesti rikas Jumalan sanan hyvistä asioista, joita hän jakeli meille auliisti. Hän oli ollut Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kokoajanjulistaja ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien ja elätti itsensä osapäivätyöllä. Mutta kun me olimme edistyneet niin pitkälle, että antauduimme Jehova Jumalalle, hän antoi meille ystävällisesti kymmenen markkaa voidaksemme matkustaa Jehovan todistajien konventtiin, missä me vertauskuvasimme antautumisemme vesikasteella.
Niinpä minusta tuli jälleen sotilas, mutta tällä kertaa Kristuksen sotilas, kuten 2. Tim. 2:3:ssa kuvaillaan. Siitä pitäen olen omistautunut koko sydämestäni käymään ’jaloa taistelua’ hengellistä pimeyttä vastaan ja auttamaan kaikkia, jotka etsivät Jehovaa ja haluavat palvella häntä. Eläkkeelle jäämiseni jälkeen muutimme Kanadaan, ja täällä vaimoni ja tyttäreni jatkavat ”tienraivausta” saarnaamalla ja opettamalla toisille koko ajallaan lähitulevaisuudessa toteutuvaa paratiisimaata koskevia Jehovan suurenmoisia tarkoituksia.
Vaikka terveyteni ei enää ole yhtä hyvä kuin ennen, teen jatkuvasti Jehovan palveluksessa sen minkä voin. Ollessani keisarin ja hänen seuraajiensa sotilas palvelin kokosydämisesti ja uhrasin paljon. Pitäisikö tilanteen olla erilainen nyt?
Ollessani kirjaimellinen sotilas ajattelin oppineeni paljon ja tulleeni mieheksi. Mutta löysin tosi viisauden vasta tutkittuani Jumalan sanaa Raamattua. Nyt palvelen silmämääränä todellinen palkinto: iankaikkinen elämä Jumalan vanhurskaassa uudessa järjestyksessä. – Lähetetty.