Elämäni sotilaana kahdenlaisessa sodankäynnissä
Kertonut Charles A. Randall
MARRASKUUN 11. päivän 11. tuntina vuonna 1918 oli ensimmäisen maailmansodan kaikkien vihollisuuksien määrä loppua. Siihen mennessä olin tavallisena sotamiehenä Uuden-Seelannin eräässä pataljoonassa länsirintamalla lähellä Monsia Belgiassa nähnyt loppuiäkseni tarpeeksi sotaa.
Olin viettänyt monta päivää taisteluhaudoissa lumi- ja vesisateessa. Olin selviytynyt hengissä luodeista, kranaateista ja myrkkykaasusta. Mutta monet ystävistäni eivät olleet yhtä onnekkaita, ja minusta oli ollut tuskallista haudata tovereitteni verisiä ruumiita. Pelko, kuolema ja tuho syövyttivät mieleeni muistoja, jotka painoivat minua vuosikausia ja jotka voin helposti muistaa vielä nytkin 84-vuotiaana.
Ennen sodan alkua maailmassa vallitsi yleinen rauha. Tuona rauhallisena aikana, jolloin matkustin kotimaastani Englannista Uuteen-Seelantiin, eräät parhaat ystäväni olivat saksalaisia merimiehiä. Mutta ensimmäinen maailmansota teki meistä vihollisia. Kuinka turhalta sota mielestäni tuntuikaan! Ihmisen ongelmien ratkaisemiseen täytyi varmasti olla jokin muu keino. Vaikka olin saanut ankaran protestanttisen kasvatuksen enkä ollut koskaan menettänyt kunnioitustani Raamattua kohtaan, luottamukseni yleensä uskontoon kävi hyvin vähäiseksi. Kun olin nähnyt sotapappimme marssittavan meitä etulinjoille revolveri kupeellaan ja kuullut hänen rukoilevan Jumalan siunausta, ennen kuin hän lähetti meidät tappamaan, niin se vaikutti perin ulkokultaiselta, koska hänen oletettiin edustavan ”Rauhanruhtinasta”. – Jes. 9:5.
Mutta vuonna 1917 olin nähnyt täysin erilaisen suhtautumistavan. 1 700 aseellisen sotilaan joukossa joukkojenkuljetusaluksellamme (”Waimana”) oli seitsemän aseetonta miestä siviilivaatteissa. He olivat siellä vastoin tahtoaan. Oli hätkähdyttävää katsella, kun heitä vietiin laivaan roikottamalla käsistä ja jaloista kasvot alaspäin. He kieltäytyivät pukeutumasta sotilasunivormuun, käsittelemästä mitään aseita tai käyttämästä edes armeijan suojavarusteita. Nämä aseistakieltäytyjät kuuluivat ryhmään, joka tunnettiin Kansainvälisinä raamatuntutkijoina. Nuoret miehet pakotettiin matkustamaan kanssamme etulinjoille ja pysymään kanssamme ne kaksi vuotta, jotka olimme ulkomailla. Vaikka arvostin heidän vilpittömyyttään ja nuhteettomuuttaan, kesti vuosia, ennen kuin todella ymmärsin, miksi he olivat omaksuneet sellaisen kannan.
TAKAISIN SIVIILIELÄMÄÄN
Lähdettyäni armeijasta vuonna 1919 minun oli erittäin vaikea palata takaisin normaaliin arkielämään. Untani häiritsivät pahoin alituisesti mieleen tulevat sotanäkymät. Joskus hyppäsin ylös vuoteesta ja aloin kiivetä ulos ikkunasta, ennen kuin tajusin missä olin. Ja mieltäni askarrutti alituisesti kysymys: ”Miksi minä säilyin hengissä, kun niin monet muut kuolivat? Elämälläni täytyy varmasti olla jokin tarkoitus.”
Terveyteni alkoi heiketä enkä kyennyt selviytymään työstäni rintamamiestilalla. Niinpä sain työtä useiden höyrykaivureiden lämmittäjänä ja kuljettajana erään rautatien rakentajien ryhmän mukana. Lomani vietin erään ystäväni ja hänen perheensä luona heidän maatilallaan. Ollessani kerran ystäväni luona hänen kaksi kouluikäistä poikaansa kertoi palatessaan kotiin iltapäivällä, että ”hullut Belcherit” olivat tulossa laaksoon seuraavana päivänä. Ystäväni vaimo selitti, että Belcherin perhe oli uskonnollismielistä väkeä ja että heillä oli tapana pysähtyä juttelemaan ja jättää jokin pieni kirja luettavaksi. Sanoin hänelle, että menisin tapaamaan heitä portille ja estäisin heitä tulemasta ylös mäelle taloon.
Seuraavana iltapäivänä juuri kun aioin lähteä hakemaan lehmiä lypsettäväksi, pojat juoksivat ilmoittamaan minulle, että ”hullut Belcherit” olivat saapuneet. Niinpä menin ulos ja tapasin noin 16-vuotiaan nuorukaisen. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän sanoi: ”Nimeni on Allan Belcher ja minulla on teille sanoma. Se on sanoma Jumalan valtakunnasta ja kun kuulette sen, sydämenne ilostuu.” Juttelimme hetken ja sitten hän jätti minulle kirjasen nimeltä ”Viimeinen sota”. Samana iltana hain kirjasen Sota vai rauha, kumpi?, jonka sama perhe oli jättänyt erääseen toiseen maataloon. Sota-asioista kiinnostuneena luin kirjasen lävitse samana iltana ja päästyäni sen loppuun huudahdin: ”Siinä on totuus!” Siinä oli sanoma, jonka mukaan ihmisten ongelmien ratkaiseminen ei riippunut ihmisten käymistä sodista vaan Jumalan väliintulosta pahuutta vastaan käytävässä viimeisessä sodassa. – Ilm. 16:14, 16.
Pian tämän vuonna 1932 saamani ensi kosketuksen jälkeen aloin käydä polkupyörällä kahdeksantoista kilometrin päässä Jehovan todistajien raamatuntutkistelukokouksissa. Kävin myös mielelläni naapuritaloissa kertomassa ihmisille Jumalan valtakunnasta, siitä ainoasta hallituksesta, joka toisi tosi rauhan maan päälle. – Ps. 37:11; Dan. 2:44; Matt. 6:9, 10.
ERILAINEN SOTA ALKAA
Melko pian tajusin, että myös Jehovan todistajana olemiseen sisältyi sodankäyntiä. Mutta ”meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia. Sillä me kukistamme järkeilyt ja kaiken korkean, mikä kohotetaan Jumalan tuntemusta vastaan.” (2. Kor. 10:4, 5) Tämä on hengellistä sodankäyntiä, taistelemista vääriä uskonnollisia ajatuksia ja opetuksia vastaan. Se on sodankäyntiä, joka pelastaa ihmishenkiä eikä tuhoa niitä.
Mutta ensimmäiseksi minun täytyi taistella itseni kanssa. Olin kova tupakoitsija. Käsitin kuitenkin pian selvästi, ettei ihminen tällaisessa epäpuhtaassa tilassa voisi olla otollinen Jumalalle. Eräs nuori kristitty sanoi minulle siitä kerran kokouksen jälkeen: ”Älä luule, että olen kiihkoilija, mutta kun todella opit tuntemaan totuuden, luovut tuosta tavasta.” Vähensin aika lailla tupakointia, mutta poltin vielä silloin tällöin, varsinkin jutellessani toisten nuorten miesten kanssa vain osoittaakseni heille, etten ollut kiihkoilija. Mutta pian ymmärsin, että oli parempi omaksua luja asenne, ja Jehovan avulla pääsin täysin eroon tästä saastaisesta tavasta. – 2. Kor. 7:1.
Yhtä innokkaana kuin olin pestautunut armeijaan vuonna 1916, halusin nyt täysin määrin päästä mukaan tähän hengelliseen sodankäyntiin. Niinpä aloitin kokoajan saarnaamistyön ja jätin ystävieni kodin, kun suuntasin kulkuni kohti Aucklandia Uudessa-Seelannissa. He ajattelivat, että minäkin olin ”hullu”, kun hylkäsin kodin turvallisuuden ja mukavuuden, vaikkei minulla ollut edes rahavaroja tukenani. Vaikken silloin saanutkaan osakseni paljon ymmärtämystä yrittäessäni selittää heille Jumalan palvelemista koskevia tunteitani, oli sykähdyttävää saada vuosia myöhemmin tietää, että talon emäntä ja yksi pojista hyväksyi ajan mittaan totuuden.
Minut kastettiin pian Aucklandiin muuttamisen jälkeen ja olin siellä ”tienraivaajana” vuoteen 1934, jolloin nousin Sydneyyn Australiaan menevään laivaan matkallani lähetystyöhön Uusille-Hebrideille. Kun laiva, jota meidän piti käyttää käydessämme näillä saarilla, haaksirikkoutui, sain kutsun työskennellä Beetel-kodissa Sydneyssä, josta käsin Valtakunnan saarnaamistyötä Australiassa johdettiin. Pian sinne saavuttuani havaitsin kiinnostavan seikan. Aseistakieltäytyjät joukkojenkuljetusaluksella olivat olleet Jehovan todistajia, vaikkei sitä nimeä siihen aikaan käytettykään.
JÄLLEEN MAAILMANSOTA
Vuonna 1939 siirryin takaisin maanviljelyksen pariin, kun minut kutsuttiin valvomaan niin sanottua Valtakunnan maatilaa. Siellä tuotettiin ravintoaineita Beetel-kodissa oleville kokoajan työntekijöille. Mikä vastakohta entisiin maanviljelysponnisteluihini verrattuna! Jumalan tarkoitusten tuntemus oli saanut aikaan jyrkän muutoksen ruumiillisessa ja tunneperäisessä hyvinvoinnissani. Se oli ollut parasta ”vahvistavaa lääkettä”, ja tunsin nyt vakiintuneeni elämässäni, kun minulla oli erinomaista työtä suoritettavana.
Pian sen jälkeen puhkesi toinen maailmansota. Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota kaikkien sotien lopettamiseksi. Kuinka petolliseksi toivoksi se olikaan osoittautunut!
Tällä kertaa asemani oli erilainen. Koska jo olin sotilas yhdessä armeijassa, en aikonut karata liittyäkseni johonkin toiseen armeijaan. (2. Tim. 2:3) Olin päättänyt pysyä ehdottoman puolueettomana, jotten olisi ”osa maailmasta” enkä sen sotilaallisista yhteenotoista. – Joh. 15:19; Jes. 2:4.
Ennen pitkää Jehovan todistajat kiellettiin Australiassa puolueettomuutensa takia. Minun siitä tietämättä pian annettiin minua varten vangitsemismääräys. Vaikka viranomaiset tiesivät minun olevan Valtakunnan maatilalla, he eivät koskaan pidättäneet minua, vaikka siellä usein kävi turvallisuusjoukkoja. Lopulta kuitenkin järki pääsi voitolle uskonnollisesta ennakkoluulosta ja sotahysteriasta, ja kielto poistettiin vuonna 1943.
Olin Valtakunnan maatilalla vuoteen 1950, jolloin jouduin sairaalaan saatuani allergisen reaktion eräästä paikallisesta rikkaruohosta. Ihoni oli muuttunut melkein mustaksi ja olin täynnä tavattomasti kutiavaa ihottumaa. Myöhemmin sain tietää, että samanlainen ihottuma oli saanut erään miehen tekemään itsemurhan. Toivuttuani palasin jälleen Beetel-kotiin, missä olen jatkanut palvelustani.
SODANKÄYNTIMENETELMÄT
Ihminen on kaiken aikaa parantanut sota-aseitaan, kunnes hänellä nyt on ydinaseita, jotka ovat uhkana elämän jatkumiselle maan päällä. Hengellisessä sodankäynnissämmekin on tapahtunut jatkuvasti edistystä kautta vuosien.
Vahvistinlaitteilla varustettujen ääniautojen käyttö oli jännittävä palvelusmuoto 1930-luvulla. Ihmisten huomion kiinnittämiseksi soitimme ensin musiikkilevyn ja sitten äänitetyn sanoman. Myöhemmin käytimme kannettavia gramofoneja ja raahasimme näitä raskaita koneita ovelta ovelle ja kehotimme ovenavaajaa kuuntelemaan lyhyen levytetyn raamatullisen puheen. Tai teimme sopimuksen keskustellaksemme lisää Raamatusta ja esittääksemme pitempiä levytettyjä luentoja.
Joskus marssimme ryhmänä pitkin katua ja kannoimme kilpiä, joissa oli seuraavanlaisia iskulauseita: ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä” ja ”Palvele Jumalaa ja Kuningas Kristusta”. Myös radiolähetysten välityksellä sanoma saavutti monet kodit. Kaikki nämä menettelyt jakoivat ihmiset. Toiset olivat vastaan, toiset kiinnostuivat.
Minulle on tuottanut suurta tyydytystä tutkia henkilökohtaisesti Raamattua yksilöitten ja perheitten kanssa ja nähdä heidän liittyvän kanssani hengelliseen sodankäyntiin. Aikaisempina vuosina matkustimme joskus ryhmänä maaseutualueelle viikonlopuksi, nukuimme saniaisten päällä metsässä yöllä ja julistimme ”hyvää uutista” tai tutkimme Raamattua paikallisten asukkaitten kanssa päivällä. Vaihdoimme kirjallisuutta ruokaan saadaksemme tarpeellisen ravinnon, kunnes palasimme kotiin. Nykyään noilla samoilla alueilla on paljon Jehovan todistajien seurakuntia.
Koska saatavissa on ollut monia hyviä kristillisiä julkaisuja ja erinomaista valmennusta ”hengen miekan”, Jumalan sanan, käsittelemisessä, niin hengellisen sodankäyntimme laatu on jatkuvasti parantunut. (Ef. 6:17) Seuraukset ovat myös olleet innostavia, sillä joukko on kasvanut 41 000 saarnaajasta kautta maailman vuonna 1934 yli kahteen miljoonaan nykyään! Mikä ilo olikaan olla läsnä vuonna 1958 konventissa New Yorkin kaupungissa, minne heitä oli kokoontunut yli 250 000!
ELÄMINEN HENGELLISENÄ SOTILAANA
Apostoli Paavali kirjoitti: ”Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu elämän kaupallisiin toimiin, jotta hän saisi sen hyväksynnän, joka pestasi hänet sotilaaksi.” (2. Tim. 2:4) Yksinkertainen elämä, jota ei tämän maailman materialismi ole häirinnyt, on auttanut minua keskittymään Jumalan sanan tutkimiseen ja hänen palvelemiseensa. Se on puolestaan aikaansaanut suurta tyytyväisyyttä. Minulle on aina tuottanut murhetta, kun olen nähnyt joidenkuiden muiden hidastavan Jehovan palveluksessa tai jopa luopuvan hengellisestä sodankäynnistään. – 2. Tim. 4:10.
Mitä hyvänä sotilaana olemiseen sisältyy? Itsekuria, halukkuutta taistella rohkeasti ja kestää joskus vaikeuksia sekä päättäväisyyttä pysyä annetussa tehtävässä, kuinka pieni se sitten lieneekin. (Luuk. 16:10) Monet miehet ovat tehneet tämän ihmispäälliköitten vuoksi. Mutta minusta on suurenmoinen etu ’taistella uskon hyvä taistelu’, kun saa olla kuningasten Kuninkaan, Jeesuksen Kristuksen, ja hänen Jumalansa ja Isänsä Jehovan palveluksessa. – Jes. 55:4; 1. Tim. 6:12; Joh. 20:17; Ilm. 19:16.
[Kuva Charles A. Randallista s. 5]