Uskonnonvapaus – siunaus vai kirous?

Uskonnonvapauden käsite syntyi kristikunnassa suurella kivulla. Se oli taistelua dogmaattisuutta, ennakkoluuloisuutta ja suvaitsemattomuutta vastaan. Se maksoi tuhansia ihmishenkiä verisissä uskonnollisissa konflikteissa. Mitä tämä raskas historia opettaa meille?

”VAINO on ollut pysyvä piirre kristillisyyden historiassa”, kirjoittaa Robin Lane Fox kirjassaan Pagans and Christians. Varhaiskristittyjä kutsuttiin lahkoksi, ja heitä syytettiin yleisen järjestyksen häiritsemisestä (Apostolien teot 16:20, 21; 24:5, 14; 28:22). Sen vuoksi joitakin heistä kidutettiin ja annettiin villieläinten tapettavaksi roomalaisilla areenoilla. Tällaisen katkeran vainon edessä jotkut, esimerkiksi teologi Tertullianus (ks. kuvaa s. 8), puhuivat uskonnollisen vapauden puolesta. Hän kirjoitti vuonna 212: ”Palvominen oman vakaumuksensa mukaisesti on jokaisen ihmisen perusoikeus, luonnonoikeus.”

Roomalainen maailma lakkasi vainoamasta kristittyjä Konstantinuksen aikana vuonna 313, kun Milanon edikti soi yhtäläisen uskonnonvapauden kristityille ja pakanoille. Tämä ”kristillisyyden” laillistaminen Rooman imperiumissa muutti tilanteen. Mutta vuoden 340 tienoilla muuan kristityksi tunnustautuva kirjoittaja vaati julkisesti, että oli ryhdyttävä vainoamaan pakanoita. Lopulta vuonna 392 keisari Theodosius I kielsi Konstantinopolin ediktillä pakanauskonnon valtakunnassaan, ja uskonnonvapaus koki ennenaikaisen kuoleman. Kun roomalaisesta ”kristillisyydestä” tuli valtionuskonto, kirkko ja valtio käynnistivät vainoamiskampanjan, joka kesti satoja vuosia. Se saavutti huippunsa 1000–1200-luvun verisissä ristiretkissä ja inkvisitiolaitosten julmuuksissa, jotka alkoivat 1100-luvulla. Ne jotka rohkenivat kyseenalaistaa vakiintuneen oikeaoppisuuden, leimattiin harhaoppisiksi, ja heidät etsittiin käsiin tuon ajan noitavainoille otollisessa ilmapiirissä. Mitä tällaisen toiminnan takana oli?

Uskonnollinen suvaitsemattomuus hyväksyttiin sillä verukkeella, että uskonnollinen ykseys muodosti kaikkein lujimman pohjan valtiolle ja uskonnolliset erot uhkasivat yleistä järjestystä. Englannissa eräs kuningatar Elisabetin ministereistä väitti vuonna 1602: ”Valtio ei ole koskaan turvallinen, mikäli siinä suvaitaan kahta uskontoa.” Tosiasiassa oli paljon helpompaa kieltää uskonnollisten toisinajattelijoiden toiminta kuin ottaa selville, olivatko he todellinen uhka valtiolle tai vakiintuneelle uskonnolle. Tietosanakirjassa The Catholic Encyclopedia huomautetaan: ”Maalliset ja kirkolliset viranomaiset eivät kummatkaan tehneet mitään eroa vaarallisten ja vaarattomien harhaoppisten välillä.” Tähän oli kuitenkin pian tulossa muutos.

Suvaitsevuuden kivulias synty

Muutos lähti Euroopassa käyntiin protestanttisuuden nostattamasta kuohunnasta; tämä lahkolaisliike kieltäytyi vetäytymästä näyttämöltä. Protestanttinen uskonpuhdistus jakoi Euroopan hämmästyttävällä vauhdilla uskonnollisiin leireihin ja nosti esiin ajatuksen omantunnon vapaudesta. Esimerkiksi Martti Luther perusteli näkemyksiään vuonna 1521 seuraavasti: ”Omatuntoni on uskollinen Jumalan sanalle.” Jakautuminen tuotti myös kolmikymmenvuotisen sodan (1618–48), sarjan julmia uskonsotia Euroopassa.

Keskellä sodankäyntiä monet kuitenkin tajusivat, ettei taisteleminen vienyt eteenpäin. Siksi sodan repimässä Euroopassa yritettiin tuloksetta saada aikaan rauhaa useiden ediktien avulla, joista yksi oli Nantesin edikti Ranskassa (1598). Juuri näiden ediktien pohjalta nykyajan suvaitsevuuden käsite hiljalleen muotoutui. Aluksi ”suvaitsevuuteen” liittyi kielteinen sävy. ”Jos joutuisimme jossain tilanteessa suvaitsemaan lahkoja – – se olisi epäilemättä paha asia – jopa erittäin paha asia – muttei yhtä paha kuin sota”, kirjoitti kuuluisa humanisti Erasmus Rotterdamilainen vuonna 1530. Tämän kielteisen merkityksen takia jotkut, kuten ranskalainen Paul de Foix vuonna 1561, puhuivatkin mieluummin ”uskonnollisesta vapaudesta” kuin ”suvaitsevuudesta”.

Ajan myötä suvaitsevuus alettiin kuitenkin ymmärtää vapauksien suojaksi eikä kahdesta pahasta vähemmän pahaksi vaihtoehdoksi. Se ei enää ollut myönnytys heikkoudelle, vaan tae. Kun katsomusten moniarvoisuutta ja oikeutta ajatella eri tavalla alettiin pitää modernin yhteiskunnan arvokkaana perustana, fanaattisuuden oli pakko väistyä tieltä.

1700-luvun lopulla suvaitsevuus yhdistettiin jo vapauteen ja tasavertaisuuteen. Tämä ilmaistiin lakeina ja julistuksina, joista esimerkkinä mainittakoon Ranskan ihmisoikeuksien julistus (1789) sekä Yhdysvaltain Bill of Rights (1791). Kun nämä asiakirjat alkoivat vaikuttaa vapaamieliseen ajatteluun 1800-luvulta eteenpäin, suvaitsevuutta ja siten myös vapautta ei enää pidetty kirouksena vaan siunauksena.

Suhteellinen vapaus

Niin arvokas asia kuin vapaus onkin, se on vain suhteellista. Sen nimessä, että kaikilla olisi enemmän vapautta, valtio säätää lakeja, jotka rajoittavat joitakin yksilön vapauksia. Tässä muutamia vapauteen liittyviä kysymyksiä, joista parhaillaan kiistellään monissa Euroopan maissa: Missä määrin valtionlainsäädäntö saa vaikuttaa yksilön elämään? Miten tehokas se on? Miten se vaikuttaa vapauteen?

Yleisiä ja yksityisiä vapauksia koskevan kiistan ovat nostaneet esiin tiedotusvälineet. Joitakin uskonnollisia ryhmiä on syytetty aivopesusta, rahankiristyksestä, lasten hyväksikäytöstä ja lukemattomista muista vakavista rikoksista, usein ilman kouriintuntuvia todisteita. Vähemmistöuskontoihin liittyviä uutisia on käsitelty laajasti lehdistössä. ”Kultista”, ”lahkosta” ja muista leimaavista nimityksistä on tullut jokapäiväistä kieltä. Yleisen mielipiteen painostuksesta hallitukset ovat peräti laatineet listoja niin sanotuista vaarallisista lahkoista.

Ranska on ollut ylpeä suvaitsevuuden perinteistään sekä siitä, että uskonto ja valtio on siellä erotettu toisistaan. Se on ylpeästi julistanut olevansa ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” maa. Silti tuossa maassa on edellä mainitun uskonnonvapausraportin mukaan suositeltu ”kouluihin opetuskampanjaa, jolla edistettäisiin uusien uskonnollisten liikkeiden torjumista” (Freedom of Religion and Belief—A World Report). Monien ihmisten mielestä tämäntyyppinen toiminta on kuitenkin uhka uskonnonvapaudelle. Millä tavalla?

Uskonnonvapautta uhkaavia tekijöitä

Todellinen uskonnonvapaus vallitsee vasta silloin, kun kaikki lakia kunnioittavat ja sitä noudattavat uskonnolliset ryhmät saavat valtiolta tasavertaisen kohtelun. Tämä vapaus lakkaa siinä vaiheessa, kun valtio päättää mielivaltaisesti, mikä uskonnollisista ryhmistä ei olekaan uskonto, ja kieltää siltä siten uskonnoille myönnettävät etuudet. ”Uskonnonvapauden ylevä ajatus jää ontoksi, kun valtio omii itselleen oikeuden vahvistaa uskonnot samaan tapaan kuin se myöntää ajokortteja”, huomautti Time-lehti vuonna 1997. Eräs ranskalainen muutoksenhakutuomioistuin julisti taannoin, että tällainen menettely ”johtaa totalitarismiin, tajuttiinpa se tai ei”.

Perusvapaudet ovat uhattuina myös silloin, kun yhdellä ryhmällä on monopoliasema tiedotusvälineissä. Valitettavasti näin on yhä useammissa maissa. Esimerkiksi pyrkiessään määrittelemään, mikä on uskonnon alueella oikein, ovat lahkojen vastaiset järjestöt tehneet itsestään syyttäjiä, tuomareita ja valamiehistöjä ja yrittäneet sitten tarjota yleisölle väkisin puolueellisia näkemyksiään tiedotusvälineiden kautta. Mutta näin toimiessaan, kuten ranskalainen sanomalehti Le Monde sanoi, nämä järjestöt ilmaisevat joskus ”samanlaista lahkolaisuutta kuin mitä vastaan niiden oletetaan taistelevan ja uhkaavat luoda noitavainoille otollisen ilmapiirin”. Lehdessä kysyttiin: ”Eikö vähemmistöuskontojen yhteiskunnallinen leimaaminen – – uhkaa perusvapauksia?” Martin Kriele sanoi eräässä uskontopsykologiaan erikoistuneessa lehdessä: ”Lahkoihin kohdistuva noitavaino herättää enemmän huolta kuin suuri enemmistö noista ’niin sanotuista lahkoista ja psykologisista ryhmistä’. Yksinkertaisesti sanottuna: Lainkuuliaiset kansalaiset tulisi jättää rauhaan. Uskonnon ja ideologian tulisi olla vapaita ja pysyä sellaisina, myös Saksassa.” (Zeitschrift für Religionspsychologie.) Otetaanpa tästä yksi esimerkki.

”Mallikansalaiset” leimataan vaarallisiksi

Mikä uskonnollinen ryhmä oli ”kaikista lahkoista vaarallisin” katolisten asiantuntijoiden mielestä, joita lainattiin laajalevikkisessä espanjalaisessa ABC-lehdessä? Saatat yllättyä siitä, että lehti puhui Jehovan todistajista. Onko heitä vastaan esitetyillä syytöksillä puolueeton, objektiivinen pohja? Huomaa, mitä eräät muut lähteet ovat sanoneet:

”Todistajat opettavat ihmisiä maksamaan veronsa rehellisesti, kieltäytymään osallistumasta sotiin tai sotavalmisteluihin, olemaan varastamatta ja yleensäkin elämään sellaisella tavalla, että jos muutkin eläisivät siten, ihmisten olisi parempi elää yhdessä.” (Sergio Albesano, Talento, marras–joulukuu 1996.)

”Vastoin joissakin tilanteissa levitettyjä vihjauksia – – [Jehovan todistajat] eivät minusta näytä edustavan vähäisintäkään vaaraa valtion laitoksille. He ovat kansalaisina rauhaa rakastavia, tunnollisia ja kunnioittavia viranomaisia kohtaan.” (Belgian parlamentin jäsen.)

”Jehovan todistajat ovat tunnistettavasti liittotasavallan rehellisimpiä ihmisiä.” (Saksalainen lehti Sindelfinger Zeitung.)

”[Jehovan todistajia] voitaisiin pitää mallikansalaisina. He maksavat tunnollisesti veronsa, pitävät huolta sairaista ja taistelevat lukutaidottomuutta vastaan.” (Amerikkalainen lehti San Francisco Examiner.)

”Jehovan todistajat onnistuvat muiden lahkojen jäseniä paremmin vakaiden avioliittojen säilyttämisessä.” (American Ethnologist.)

”Jehovan todistajat kuuluvat Afrikan maitten rehdeimpiin ja ahkerimpiin kansalaisiin.” (Tri Bryan Wilson, Oxfordin yliopisto.)

”Tämän uskontokunnan jäsenet ovat vuosikymmenien kuluessa suuresti myötävaikuttaneet omantunnonvapauden lisääntymiseen.” (Nat Hentoff, Free Speech for Me—But Not for Thee.)

”He ovat – – auttaneet ratkaisevasti eräiden demokratiamme kalleimpien asioiden säilymistä.” (Professori C. S. Braden, These Also Believe.)

Kuten näistä lainauksista ilmenee, Jehovan todistajat tunnustetaan kautta maailman esimerkillisiksi kansalaisiksi. Heidät tunnetaan myös ilmaisesta raamatullisesta opetustyöstään ja perhearvojen edistämisestä. Heidän järjestämänsä lukutaitokoulut ovat auttaneet satojatuhansia ihmisiä, ja vuosikymmenien varrella ovat tuhannet puolestaan hyötyneet heidän humanitaarisesta työstään etenkin Afrikassa.

Objektiivisuuden tärkeys

Yhteiskunta on täynnä häikäilemättömiä ihmisiä, jotka saalistavat viattomia uhreja. Siksi on ehdottoman tärkeää olla valppaana, kun aletaan esittää väitteitä uskonnosta. Mutta miten objektiivista ja uskonnonvapautta edistävää oikein on se, että jotkut toimittajat hankkivat aineistonsa objektiivisten asiantuntijoiden sijasta kirkoilta, jotka huomaavat jäsentensä kaikkoavan piiristään, tai lahkojen vastaisilta järjestöiltä, joiden objektiivisuus on erittäin kyseenalaista? Esimerkiksi tuo lehti, joka kutsui Jehovan todistajia ”kaikista lahkoista vaarallisimmaksi”, myönsi arvioidensa olevan peräisin katolisen ”kirkon asiantuntijoilta”. Lisäksi eräs ranskalainen lehti huomautti, että suurin osa oletettuja lahkoja koskevista kirjoituksista juonsi juurensa lahkojen vastaisista järjestöistä. Kuulostaako tämä sinusta puolueettomimmalta keinolta saada objektiivista informaatiota?

Ihmisoikeuksista kiinnostuneet kansainväliset tuomioistuimet ja järjestöt, kuten YK, sanovat, että ”uskonnon ja lahkon välinen ero on liian keinotekoinen ollakseen hyväksyttävä”. Miksi sitten jotkut sinnikkäästi käyttävät halventavaa sanaa ”lahko”? Se on lisätodiste siitä, että uskonnonvapaus on uhattuna. Miten tätä perusvapautta voidaan suojella?

[Tekstiruutu/Kuvat s. 8]

Uskonnonvapauden puolustajia

Äänekkäät vaatimukset uskonnonvapauden puolesta nousivat niistä verisistä uskonnollisista konflikteista, jotka runtelivat Eurooppaa 1500-luvulla. Näillä vetoomuksilla on yhä merkitystä keskustelussa uskonnonvapaudesta.

Sébastien Chateillon (1515–63): ”Mikä on harhaoppinen? En keksi siihen muuta vastausta kuin että pidämme harhaoppisina kaikkia niitä, jotka eivät ole samaa mieltä kuin me. – – jos jotakuta pidetään tässä kaupungissa tai tällä seudulla tosi uskovaisena, niin seuraavassa häntä pidetään harhaoppisena.” Chateillon, tunnettu ranskalainen raamatunkääntäjä ja suvaitsevuuden energinen puolustaja, kosketteli erästä avainkysymystä uskonnonvapaudesta käytävässä väittelyssä: kuka määrää, kuka on harhaoppinen?

Dirck Volckertszoon Coornhert (1522–90): ”Voimme lukea siitä, miten ennen muinoin – – jopa itse Kristus Jerusalemissa ja myöhemmin monet marttyyrit Euroopassa – – herättivät totuuden sanoillaan levottomuutta [yhteiskunnassa] – –. Ilmauksen ’herättää levottomuutta’ merkitys on määriteltävä selvästi ja täsmällisesti.” Coornhert osoitti, että uskonnollista eroavuutta ei saanut samaistaa yleisen järjestyksen häiritsemiseen. Hän kysyi: ovatko lakia tunnollisesti noudattavat ja kunnioittavat ihmiset todellakin uhka yleiselle järjestykselle?

Pierre de Belloy (1540–1611): Osoittaa ”tietämättömyyttä uskoa, että uskontojen erilaisuus aiheuttaa ja ruokkii kuohuntaa valtiossa”. Belloy, ranskalainen asianajaja uskonsotien ajalta (1562–98), väitti, että valtion sopusointuisuus ei perustu uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen, paitsi tietysti jos hallitus alistuu uskonnolliseen painostukseen.

Thomas Helwys (noin v. 1550–1616): ”Jos hänen [kuninkaan] alamaisensa ovat kuuliaisia ja uskollisia kaikille hänen ihmislaeilleen, hänellä ei ole heiltä muuta pyydettävää.” Englannin baptistikirkon perustajiin kuulunut Helwys kirjoitti kirkon ja valtion eron puolesta ja kehotti kuningasta suomaan uskonnonvapauden kaikille kirkoille ja lahkoille sekä tyytymään maalliseen valtaan kansan ja omaisuuden suhteen. Hänen kirjoituksissaan korostui ajankohtainen kysymys: miten pitkälle valtio saa ohjata hengellistä elämää?

Tuntematon kirjoittaja (1564): ”Omantunnonvapauden syntymiseen ei riitä, että saa pidättyä sellaisen uskonnon harjoittamisesta, jota ei hyväksy, jos vastaavasti sitä uskontoa, jonka hyväksyy, ei saa harjoittaa vapaasti.”

[Kuvat]

Tertullianus

Chateillon

De Belloy

[Lähdemerkintä]

Kaikki kuvat: © Cliché Bibliothèque Nationale de France, Paris