Hyödyllinen ja onnellinen sokeudesta huolimatta
Kertonut Polytimi Venetsianos
Olin leikkimässä kolmen sisarukseni ja yhden serkkuni kanssa, kun ikkunasta lensi sisään pieni esine. Se oli kranaatti, ja räjähtäessään se tappoi kaikki kolme sisarustani ja teki minusta täysin sokean.
TÄMÄ tapahtui 16. heinäkuuta 1942 ollessani vasta viisivuotias pikkutyttö. Häilyin päiväkausia tiedottomuuden rajamailla. Kun tulin tajuihini, kysyin veljiäni ja sisartani. Kuultuani heidän kuolleen toivoin, että olisin itsekin kuollut.
Perheeni asui syntymäni aikoihin Salamiin saarella Kreikassa, lähellä Ateenan satamakaupunkia Pireusta. Olimme köyhiä, mutta elämä oli levollista. Kaikki se järkkyi, kun toinen maailmansota alkoi vuonna 1939. Isäni oli merenkulkija Välimerellä. Hän sai usein väistellä niin akselivaltojen kuin liittoutuneidenkin sukellusveneitä, fregatteja, torpedoja ja pommeja. Kreikka eli fasismin ja natsismin ikeen alla.
Minut opetetaan vihaamaan Jumalaa
Sodanaikaisten hirvittävien olosuhteiden takia äidiltä kuoli neljäs lapsi. Hän vaipui syvään masennukseen, sairastui tuberkuloosiin ja synnytettyään kuudennen lapsensa kuoli lopulta elokuussa 1945. Uskonnollismieliset naapurit alkoivat puhua, että Jumala rankaisi meitä. Jotkut ortodoksipapit yrittivät olla rohkaisevia mutta vain pahensivat asioita sanoessaan, että Jumala oli ottanut veljeni ja sisareni taivaaseen pieniksi enkeleiksi.
Isä närkästyi. Miksi Jumala nappaisi neljä pientä lasta köyhästä perheestä, kun hänellä oli itsellään miljoonia enkeleitä? Nämä ortodoksisen kirkon uskomukset herättivät hänessä voimakkaita Jumalan ja uskonnon vastaisia tunteita. Sen jälkeen hän ei halunnut olla missään tekemisissä uskonnon kanssa. Hän opetti minut vihaamaan ja halveksimaan Jumalaa ja korosti, että Jumala oli vastuussa tuskastamme ja ahdingostamme.
Kuin villieläin häkissä
Vähän äidin kuoleman jälkeen vuonna 1945 isäkin sai tuberkuloosin ja joutui parantolaan. Muutaman kuukauden ikäinen sisareni vietiin lastenseimeen. Kun isä myöhemmin pääsi parantolasta ja meni seimeen hakemaan häntä, hänelle sanottiin, että lapsi oli kuollut. Minut pantiin sokeainkouluun, jossa vietin seuraavat kahdeksan vuotta elämästäni. Ensin olin aivan murtunut. Erityisen pahalta tuntuivat vierailupäivät: useimpia sokeita koulutovereitani tuli sentään joku tapaamaan, minua ei kukaan.
Käyttäydyin kuin villieläin häkissä, ja minua sanottiinkin koulun kiusankappaleeksi. Siksi sain selkäsaunoja ja jouduin istumaan ”tuhmien tuolissa”. Ajattelin usein lopettaa elämäni, mutta aikanaan ymmärsin, että minun oli opeteltava selviytymään yksin. Sain iloa sokeiden koulutovereideni auttamisesta, joka oli usein avustamista pukeutumisessa tai sängyn petaamisessa.
Papit sanoivat meille, että Jumala oli tehnyt meistä sokeita jonkin vanhempiemme kauhistuttavan rikkomuksen takia. Tämä vain lisäsi vihaa Jumalaa kohtaan, joka näytti olevan ilkeä ja pahansuopa. Minua pelotti ja suututti se uskonkäsitys, että kuolleiden henget kulkevat ahdistelemassa eläviä. Vaikka siis rakastinkin kuolleita sisaruksiani ja äitiäni, pelkäsin heidän ”henkiään”.
Isä auttaa
Aikanaan isä tuli kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa. Suureksi hämmästyksekseen hän näki Raamatusta, että tuskan ja kuoleman lähde onkin Saatana, ei Jehova (Psalmit 100:3; Jaakobin kirje 1:13, 17; Ilmestys 12:9, 12). Opittuaan ymmärtämään näitä asioita hän alkoi pian käydä Jehovan todistajien kokouksissa, ja otettuaan hengellisiä edistysaskelia hän meni kasteelle vuonna 1947. Hän oli muutamaa kuukautta aiemmin mennyt uusiin naimisiin, ja hänellä oli nyt poika. Myöhemmin hänen uusi vaimonsakin liittyi hänen rinnalleen palvomaan Jehovaa.
Pääsin sokeainkoulusta 16-vuotiaana. Miten lohdullista olikaan tulla kotiin lämpimään kristilliseen perheeseen! Perheellä oli yhteinen raamatuntutkistelu, johon minäkin olin tervetullut. Olin siinä mukana kunnioituksesta ja kohteliaisuudesta, vaikken oikeastaan keskittynyt siihen ollenkaan. Jumalan ja uskonnon vastaiset ajatukseni olivat edelleen voimakkaita.
Perhe oli tutkimassa kirjasta ”Jumalan tie on rakkaus”. En aluksi ollut siitä kiinnostunut, mutta sitten kuulin isän selittävän kuolleiden tilaa. Se vangitsi huomioni. Raamatusta luettiin Saarnaajan 9:5, 10: ”Kuolleet eivät tiedä yhtään mitään – – ei ole työtä eikä suunnittelua eikä tietoa eikä viisautta Šeolissa, paikassa johon olet menossa.”
Minulle alkoi valjeta, että pelkoni oli aiheeton – äitini, veljeni ja sisareni eivät kuolleina voineet vahingoittaa minua. Sitten siirryttiin tarkastelemaan ylösnousemusta. Nyt olin täysin vastaanottotaajuuksilla. Ilo tulvahti sydämeeni, kun kuulin Raamatun lupaavan, että kuolleet palaavat Kristuksen hallituskaudella eloon! (Johannes 5:28, 29; Ilmestys 20:12, 13.) Nyt tutkistelu oli minusta todella kiinnostava. Odotin innokkaasti päivää, jona perhe kokoontui sitä varten yhteen, ja sokeudestani huolimatta valmistauduin siihen hyvin.
Saan hengellisen näön
Raamatun tuntemukseni kasvaessa väärät käsitykset Jumalasta ja hänen tavastaan toimia hälvenivät. Opin ymmärtämään, että Jumala ei ollut tehnyt sokeaksi minua eikä ketään muutakaan, vaan kaiken pahan alku ja juuri on hänen Vastustajansa, Saatana Panettelija. Olin todella pahoillani siitä, että olin silkkaa tietämättömyyttäni syyttänyt Jumalaa. Imin kuin pesusieni lisää Raamatun täsmällistä tuntemusta. Pitkästä matkasta huolimatta kävin kaikissa kristillisissä kokouksissa ja osallistuin niissä aktiivisesti. En antanut näkövammani estää minua lähtemästä saarnaamaankaan.
Olin äärimmäisen onnellinen, kun minut kastettiin 27. heinäkuuta 1958, vähän yli 16 vuotta siitä traagisesta hetkestä, jolloin sokeuduin. Aloitin kaiken alusta ja olin täynnä toivoa ja optimismia. Elämälläni oli nyt tarkoitus: palvelisin rakkaudellista taivaallista Isääni. Tieto hänestä oli vapauttanut minut vääristä opetuksista sekä valanut minuun rohkeutta kohdata sokeuteni siihen liittyvine vaikeuksineen päättäväisesti ja toiveikkaasti. Omistin säännöllisesti vähintään 75 tuntia kuukaudessa loistoisan hyvän uutisen saarnaamiseen toisille.
Avioliitto ajautuu karille
Vuonna 1966 menin naimisiin miehen kanssa, jolla oli elämässä samat päämäärät kuin minulla. Näytti siltä, että avioliittomme olisi onnellinen, sillä meillä molemmilla oli tavoitteena päästä saarnaamaan enemmän. Joinakin kuukausina käytimme kymmeniä tunteja tuohon elämää pelastavaan työhön. Muutimme syrjäiselle alueelle Keski-Kreikkaan Levadian lähelle, ja Kreikkaa hallinneen sortavan sotilasjuntan kaudesta huolimatta pystyimme noina vuosina 1970–72 auttamaan siellä useita ihmisiä oppimaan Raamatun totuuden ja tulemaan kastetuiksi kristityiksi. Alueella oli myös pieni Jehovan todistajien seurakunta, jota saimme tukea.
Myöhemmin mieheni alkoi kuitenkin laiminlyödä Raamatun tutkimista ja kristillisiä kokouksiamme, ja lopulta hän hylkäsi Raamatun opetukset kokonaan. Tämä toi paljon jännitettä avioliittoomme, joka päättyi eroon vuonna 1977. Olin täysin lamaantunut.
Onnellinen ja tuottoisa elämä
Tässä hyvin raskaassa elämänvaiheessa Jehova ja hänen järjestönsä tulivat jälleen apuun. Eräs rakkaudellinen kristitty veli sanoi, että jos antaisin entisen mieheni aiheuttaman tilanteen viedä minulta ilon, niin pohjimmiltani olisin hänen orjansa – hänellä olisi hallussaan onnellisuuteni avain. Näihin aikoihin eräs kristillisen seurakunnan iäkäs sisar pyysi apua voidakseen parantaa saarnaamistaitojaan, ja pian olin uppoutunut siihen, mistä sain kaikkein eniten iloa: sananpalvelukseen!
Sitten eräs toinen kristitty antoi tällaisen ehdotuksen: ”Sinä voit edelleen auttaa paikkakunnilla, joilla sinua eniten tarvitaan. Voit olla majakkana, jota Jehova Jumala käyttää.” Kiehtova ajatus! Jehova käyttäisi sokeaa ihmistä ”majakkana”! (Filippiläisille 2:15.) Muutin Ateenasta viipymättä Amarinthosin kylään Etelä-Euboiaan, missä oli hyvin vähän Raamatun totuuden opettajia. Sikäläisten ystävien avulla rakennutin itselleni talon ja sain hankittua riittävän elatuksen.
Niinpä olen nyt yli 20 vuoden ajan voinut useina kuukausina vuodessa lisätä saarnaamista jossakin muodossa. Jehovan voimalla pystyn osallistumaan kaikkiin palveluksen piirteisiin: käyn esimerkiksi tavoittamassa ihmisiä heidän kotoaan, johdan raamatuntutkisteluja kiinnostuneille ja puhun ihmisille kadulla. Parastaikaa johdan raamatuntutkistelua neljälle Luojastamme kiinnostuneelle ihmiselle. Olen suureksi ilokseni nähnyt, miten 20 vuoden takaisesta pienestä veljien ryhmästä on kasvanut tälle alueelle kolme seurakuntaa.
Kuljen kaksi kertaa viikossa 30 kilometriä yhteen suuntaan kristillisiin kokouksiin, sillä olen päättänyt, etten jää pois yhdestäkään niistä. Kun ajatukseni lähtevät kokouksissa harhailemaan – sen vuoksi etten pysty olemaan puhujaan näköyhteydessä – ja saan itseni siitä kiinni, teen sokeainkirjoituksella lyhyitä muistiinpanoja erityiseen braille-muistiinpanolehtiööni. Tällä tavoin pakotan korvani ja mieleni pysymään tarkkaavaisina. Lisäksi yksi seurakunnan kokouksista pidetään kotonani. Tähän niin sanottuun kirjantutkisteluun tulee ihmisiä lähikylistä. En odota toisten tulevan aina minun luokseni vierailulle, vaan käyn oma-aloitteisesti heidänkin luonaan, jolloin saamme keskinäistä rohkaisua (Roomalaisille 1:12).
Kun nuorena asuin isän luona, hän ei koskaan kohdellut minua sokeana lapsena, vaan käytti kärsivällisesti ja hellittämättömästi paljon aikaa siihen, että hän opetti minua hoitamaan askareita käsilläni. Tämän käytännöllisen valmennuksen ansiosta olen voinut pitää hyvää huolta puutarhastani ja muutamista kotieläimistäni. Työskentelen kotona ahkerasti siivoten ja laittaen ruokaa. Olen oppinut, että voimme nauttia ja saada iloa elämän yksinkertaisista asioista, siitä mitä meillä on. Olen pystynyt tekemään monenlaista neljän toimivan aistini avulla – kuuntelemalla, haistamalla, maistamalla ja tunnustelemalla – ja se on antanut minulle mittaamattoman suurta tyydytystä. Se on ollut myös suurenmoinen todistus ulkopuolisille.
Jumalani on tukenut minua
Monet ihmettelevät, miten olen rajoituksistani huolimatta pysynyt myönteisenä ja voinut huolehtia itsestäni. Kunnia siitä kuuluu ennen kaikkea Jehovalle, ”kaiken lohdutuksen Jumalalle” (2. Korinttilaisille 1:3). Näön menettämisen jälkeen ajattelin usein itsemurhaa, ja siksi luulen, etten olisi tänään elossa ilman Jehovaa ja Raamatun totuutta. Olen oppinut, että Luojamme on antanut meille monta lahjaa, ei vain näköä, ja että jos käytämme niitä, voimme olla onnellisia. Kun todistajat kerran saarnasivat kotikylässäni, eräs nainen sanoi heille minusta: ”Kaikkeen tähän hän pystyy sen Jumalan avulla, jota hän palvoo!”
Kaikki koettelemukseni ovat lähentäneet minua Jumalaan. Tämä on vahvistanut uskoani hyvin paljon. Minua muistutetaan siitä, että apostoli Paavalikin kärsi ”piikistä lihassa”, kuten hän sanoi ja tarkoitti mahdollisesti jotain vikaa silmissään (2. Korinttilaisille 12:7; Galatalaisille 4:13). Se ei estänyt häntä ’ahertamasta’ hyvän uutisen parissa. Hänen tavallaan voin sanoa: ”Sen tähden ylpeilen erittäin mielelläni ennemmin heikkouksistani – –. Sillä kun olen heikko, silloin olen voimallinen.” (Apostolien teot 18:5; 2. Korinttilaisille 12:9, 10.)
Myönteisesti ja hyödyllisesti minuun on ehdottomasti vaikuttanut ennen kaikkea se Raamattuun perustuva toivo, että saan omin silmin nähdä ylösnousemuksessa äitini, sisareni ja veljeni, jotka olivat minulle niin rakkaita. Raamatussa luvataan, että silloin ”avautuvat sokeiden silmät” ja ”tulee olemaan ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden” (Jesaja 35:5; Apostolien teot 24:15). Tällaiset odotteet täyttävät minut optimismilla ja saavat minut odottamaan innokaasti loistoisaa tulevaisuutta Jumalan valtakunnan alaisuudessa!
[Kuva s. 15]
Isäni, joka tutki kanssani Raamattua
[Kuva s. 15]
Kotona keittiössä
[Kuva s. 15]
Kenttäpalveluksessa ystävän kanssa