Täysipainoista elämää raajavammaisena

”KIIPEILIJÄ on palannut huipulle.” Näin todettiin eräässä lehdessä, kun Tom Whittaker oli päässyt Mount Everestin huipulle. Moni oli noussut tämän mahtavan vuoren laelle ennen häntä, mutta ei yksikään amputoitu! Whittaker menetti toisen jalkansa liikenneonnettomuudessa. Mutta tekojalan eli proteesin ansiosta hän saattoi jatkaa urheiluharrastustaan. Vastaavanlaisten välineiden ansiosta tuhannet muut amputoidut voivat elää täysipainoisempaa elämää. Enää ei olekaan epätavallista nähdä tällaisen ihmisen juoksevan, pelaavan koripalloa tai ajavan pyörällä.

Ensimmäiset tekojalat ja -kädet olivat alkeellisia puujalkoja ja rautakoukkuja. Parannuksia saatiin kuitenkin aikaan sen jälkeen, kun tuhannet rampautuivat sodissa. Ei ihme, että kunnia ensimmäisten todellisten proteesien kehittämisestä kuuluu eräälle armeijan kirurgille, 1500-luvulla eläneelle ranskalaiselle Ambroise Parélle. Nykypäivän proteeseissa hyödynnetään hydrauliikkaa, pitkälle kehitettyjä polviniveliä, joustavia hiilikuitujalkoja, silikonia, muovia ja muita huipputekniikalla valmistettuja tuotteita, joiden ansiosta monet voivat kävellä ja liikuttaa itseään luonnollisemmin ja mukavammin kuin aiemmin osattiin uneksiakaan. Edistyksellisen mikroelektroniikan ansiosta tekokäsivarsia ja -käsiä voidaan käyttää entistä luonnollisemmin. Myös proteesien ulkonäkö on kohentunut. Nykyaikaisissa tekoraajoissa on sormet ja varpaat, ja jotkin niistä näyttävät siltä, että niissä olisi suoniakin. Eräälle syövän vuoksi jalkansa menettäneelle naismallille valmistettiin niin luonnolliselta näyttävä proteesi, että hän pystyi jatkamaan mallin uraansa.

Asenne on tärkeä

Mielenterveysalan asiantuntija Ellen Winchell kuitenkin varoittaa: ”Kun ihminen käy läpi jonkin henkilökohtaisen kriisin, esimerkiksi amputoinnin vuoksi, hän joutuu perusteelliseen kokeeseen jokaisella olemassaolon tasolla – fyysisesti, tunneperäisesti, henkisesti ja hengellisesti.” Otetaan esimerkiksi William, joka menetti jalan onnettomuudesta johtuneen kuolion vuoksi. Hän sanoo: ”Yksi avain minkä tahansa haastavan elämäntilanteen voittamiseen on asenne. En ole koskaan pitänyt vammaisuuttani haittana. Sen sijaan olen säilyttänyt myönteisen asenteen aina kun olen tuon onnettomuuden jälkeen kohdannut vastoinkäymisiä.” Ellen Winchell, joka itsekin on amputoitu, on samaa mieltä, ja hän sanoo, että myönteiset ihmiset sopeutuvat paremmin raajanpuutokseen kuin pessimistit. Raamatussa sanotaankin, että ”iloinen sydän tekee hyvää parantajana” (Sananlaskut 17:22).

Herätkää! haastatteli useita sellaisia kristittyjä, jotka ovat sopeutuneet hyvin raajanpuutokseen. Useimmat heistä olivat sitä mieltä, että tällaisen ihmisen on parasta välttää olemasta liian vaivautunut ja salamyhkäinen vammaisuutensa suhteen. ”Minusta olisi kiusallisempaa, jos muista tuntuisi, että tämä on niitä asioita, joista ei saa puhua”, sanoi Dell, joka on menettänyt vasemman jalkansa polven alapuolelta. ”Olen sitä mieltä, että se saa vain jokaisen tuntemaan itsensä vaivautuneeksi.” Jotkut asiantuntijat suosittelevat, että jos sinulta puuttuu oikea käsi ja sinut esitellään jollekulle, sinun pitäisi aloittaa kättely tarjoamalla vasenta kättäsi. Ja jos joku kysyy proteesistasi jotain, kerro hänelle siitä. Luontevuutesi auttaa muita rentoutumaan. Tavallisesti keskustelu kääntyy pian muihin aiheisiin.

On ”aika nauraa” (Saarnaaja 3:4b). Muuan toisen kätensä menettänyt nainen sanoo, että tulisi ennen kaikkea säilyttää huumorintaju! Hän kehottaa meitä pitämään aina mielessämme, että maailma suhtautuu meihin pitkälti sen mukaan, miten me itse suhtaudumme itseemme.

”Aika itkeä”

Kun Dell menetti jalkansa, hänen ensireaktionsa oli: ”Tässä sitä ollaan. Minun elämäni on ohi.” Angolassa Florindosta ja Florianosta tuli raajavammaisia, kun he astuivat miinaan. Florindo sanoo itkeneensä kolme päivää ja yötä. Floriano kävi samanlaista taistelua tunteittensa kanssa. ”Olin vasta 25-vuotias”, hän kirjoittaa. ”Yhtenä päivänä saatoin tehdä kaikkea, ja seuraavana päivänä en kyennyt edes seisomaan. Olin masentunut ja lannistunut.”

On ”aika itkeä” (Saarnaaja 3:4a). On aivan luonnollista surra jonkin aikaa sen jälkeen, kun on kärsinyt vakavan menetyksen (vrt. Tuomarit 11:37; Saarnaaja 7:1–3). ”Surusta pääsee yli käymällä sen läpi”, kirjoittaa Ellen Winchell. Tunteistaan puhumisesta myötätuntoiselle kuuntelijalle on tavallisesti paljon apua (Sananlaskut 12:25). Sureminen ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Traumaattisen raajanmenetyksen vuoksi joistakuista voi tulla tilapäisesti oikukkaampia, kriittisempiä, ahdistuneempia tai sulkeutuneempia. Yleensä tällaiset tunteet kuitenkin asettuvat. Jos näin ei käy, kyse voi olla kliinisestä depressiosta, sairaudesta joka tavallisesti vaatii lääkärinhoitoa. Perheenjäsenten ja ystävien tulee olla valppaita, jotta he voisivat havaita tällaisesta avuntarpeesta kertovat merkit heille läheisessä ihmisessä.a

Molemmista jaloistaan halvaantunut W. Mitchell kirjoittaa: ”Me kaikki tarvitsemme ihmisiä, jotka välittävät meistä. Ihminen voi kestää melkein mitä tahansa, jos häntä ympäröi ystävien ja omaisten verkko, kun taas pienikin takaisku voi suistaa raiteiltaan sellaisen, joka yrittää selviytyä elämän läpi yksinään. Eivätkä ystävyyssuhteet synny itsestään, vaan niiden solmiminen vaatii aktiivisuutta samoin kuin niiden ylläpitäminen, muuten ne kuihtuvat.” (Vrt. Sananlaskut 18:24.)

Täysipainoista elämää raajavammaisena

Vammaisuudestaan huolimatta monet sellaiset, joilta puuttuu jokin raaja, ovat voineet elää täysipainoista elämää. Esimerkiksi Russellilla oli syntyessään vasemman jalan kohdalla pelkkä tynkä. Nyt kun hän on 78-vuotias, hän harrastaa edelleen säännöllisesti liikuntaa ja elää rikasta elämää, vaikka hän nykyään käyttääkin kävelykeppiä. Luonteeltaan hyväntuulinen Russell myöntää, että hänestä on käytetty pitkään lempinimeä Iloinen.

Douglas, joka menetti jalan toisessa maailmansodassa, kävelee nykyaikaisen proteesin avulla. Jehovan todistajana hän on voinut ilokseen palvella kuusi vuotta vakituisena tienraivaajana eli kokoaikaisena evankelistana. Entä muistatko vielä Dellin, joka toisen jalkansa menetettyään ajatteli, että hänen elämänsä oli ohi? Hänkin elää tyydytystä tuottavaa elämää tienraivaajana, ja hän kykenee myös elättämään itsensä.

Entä miten raajavammaiset tulevat toimeen köyhissä tai sodan repimissä maissa? Maailman terveysjärjestö sanoo: ”Nykypäivän todellisuutta on se, että vain pieni osa vammaisista saa apua.” Monien on turvauduttava kävelykeppeihin tai alkeellisiin kainalosauvoihin päästäkseen liikkeelle. Toisinaan apua on kuitenkin saatavissa. Kansainvälinen Punainen Risti ja Sveitsin hallitus järjestivät proteesin sekä Florianolle että Florindolle, angolalaisille maamiinojen uhreille. Floriano on onnellinen avustava palvelija paikkakuntansa Jehovan todistajien seurakunnassa, ja Florindo palvelee vanhimpana ja kokoaikaisena evankelistana.

Muuan vammaisista huolehtiva yhdistys sanoo osuvasti: ”Ainoita vammaisia ovat ne, jotka ovat menettäneet rohkeutensa!” Kiinnostavaa kyllä, Raamatulla on ollut merkittävä osa rohkeuden antamisessa vammaisille. ”Minua auttoi toipumisaikana valtavasti se, että opin Raamatun totuuden”, sanoo Dell. Russell sanoo samansuuntaisesti: ”Raamattuun perustuva toivoni on aina auttanut minut vaikeuksien läpi.” Millaista toivoa Raamattu sitten antaa vammaisille?

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 8]

Aavesärky

Aaveraajalla tarkoitetaan sitä hyvin todellista tuntemusta, että puuttuva raaja on edelleen paikallaan. Tavallisesti amputoiduilla on tällainen tunne leikkauksen jälkeen, ja se on niin todellinen, että eräässä amputoiduille tarkoitetussa kirjasessa sanotaan: ”Varo aaveraajaa, kun nouset sängystä tai tuolilta ilman proteesia. Katso aina alaspäin muistuttaaksesi itseäsi siitä, että jalkasi on poissa.” Muuan potilas, joka oli menettänyt molemmat jalkansa, yritti nousta seisomaan kätelläkseen lääkäriään mutta putosikin lattialle!

Ongelmana voi olla myös aavesärky. Se on poistetun raajan kohdalla tuntuvaa todellista kipua. Aavesäryn voimakkuus, luonne ja kesto vaihtelee eri ihmisillä. Onneksi sekä aaveraajatuntemus että aavesärky yleensä heikkenevät ajan myötä.

[Kuva s. 6]

Nykyaikaisten proteesien ansiosta monet vammaiset voivat nauttia elämästään paljon enemmän

[Lähdemerkintä]

Valokuva: RGP Prosthetics

[Kuva s. 7]

Suru on normaali reaktio vakavaan menetykseen

[Kuva s. 8]

Monet vammaiset elävät täysipainoista elämää