Kasvatimme lapsemme kovina aikoina Afrikassa

KERTONUT CARMEN MCLUCKIE

Oli vuosi 1941. Toinen maailmansota raivosi. Olin Australiassa syntynyt 23-vuotias perheenäiti, mutta nyt olin vankilassa viisikuukautisen lapseni kanssa Gwelossa Etelä-Rhodesiassa (nykyisin Gweru Zimbabwessa). Mieheni virui vankilassa Salisburyssa (nykyisin Harare). Kaksi muuta lastamme, kaksi- ja kolmivuotiaat, olivat kahden teini-ikäisen lapsipuoleni hoivissa. Antakaahan kun kerron, miten jouduin tällaiseen tilanteeseen.

ASUIN äitini ja isäni kanssa Australiassa Port Kemblassa, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Sydneystä etelään. Vuonna 1924 Clare Honisett -niminen nainen kävi äitini luona ja sai hänet kiinnostumaan Raamatun opetuksista kysymällä, ymmärsikö hän Isä meidän -rukouksen merkityksen. Clare selitti, mitä Jumalan nimen pyhittäminen merkitsee, ja sitten hän kertoi, miten Valtakunta toteuttaisi Jumalan tahdon maan päällä. (Matteus 6:9, 10.) Äiti oli ihmeissään. Isän vastustuksesta huolimatta äiti alkoi perehtyä syvällisemmin tällaisiin Raamatun totuuksiin.

Hieman sen jälkeen muutimme eräälle Sydneyn esikaupunkialueelle. Sieltä äiti ja minä tapasimme kävellä viiden kilometrin matkan päästäksemme raamatuntutkijoiden, silloisten Jehovan todistajien, kokouksiin. Vaikka isästä ei koskaan tullut Jehovan todistajaa, hän antoi luvan pitää raamatuntutkisteluja kodissamme. Hänen kahdesta veljestään, Max ja Oscar Seidelistä, sekä joistakin Maxin perheenjäsenistä tuli Jehovan todistajia, kuten myös pikkuveljestäni Terrystä ja pikkusiskostani Myldasta.

Vuonna 1930 Vartiotorni-seura hankki 16-metrisen purjeveneen, jolle myöhemmin annettiin nimi Lightbearer (Valonkantaja). Se ankkuroitiin kahden vuoden ajaksi tonttimme laidalle Georgejoelle. Siellä se kunnostettiin, ja niin Jehovan todistajat pystyivät käyttämään sitä saarnaamistyössä Indonesian saaristossa. Siskoni Coral ja minä puhdistimme silloin tällöin veneen hytin ja kannen, ja meillä oli tapana lainata sen mastovaloa, kun pyydystimme katkarapuja.

Muutto Afrikkaan ja avioliitto

Australia joutui 1930-luvun puolivälissä talouslaman kouriin, ja äiti ja minä matkustimme Etelä-Afrikkaan katsomaan, voisiko perheemme muuttaa sinne. Australian haaratoimistosta oli lähetetty suosituskirje meistä George Phillipsille, joka valvoi tuolloin saarnaamistyötä Afrikan eteläosissa. George oli Kapkaupungin satamassa laivaamme vastassa. Hänellä oli kainalossaan Vartiotorni-seuran kirja Rikkaudet, jotta tunnistaisimme hänet. Samana päivänä, 6. kesäkuuta 1936, hän esitteli meidät viidelle haaratoimiston jäsenelle, mukaan lukien Robert A. McLuckie.a Ennen kuin vuosi oli kulunut loppuun, Bertie, kuten me kaikki häntä kutsuimme, ja minä olimme naimisissa.

Bertien isoisän isä William McLuckie muutti Afrikkaan vuonna 1817 Paisleystä Skotlannista. Varhaisilla matkoillaan William tutustui Robert Moffatiin, joka kehitti tswanan kielelle kirjallisen muodon ja käänsi Raamatun tälle kielelle.b Tuohon aikaan William ja hänen toverinsa Robert Schoon olivat ainoat valkoiset miehet, joihin kuuluisan zulu-päällikön Shakan armeijan huomattava soturi Mzilikazi luotti. Niinpä William ja Robert olivat ainoat valkoiset, joiden sallittiin mennä Mzilikazin kylään, jonka paikalla Etelä-Afrikassa sijaitsee nykyään Pretorian kaupunki. Myöhemmin Mzilikazista tuli valtiomies, ja 1800-luvun puolivälissä hän yhdisti monia heimoja keskitetyksi afrikkalaiseksi valtakunnaksi.

Tavatessani Bertien hän oli leski ja 12-vuotiaan Lyall-tyttären ja 11-vuotiaan Donovan-pojan isä. Bertie kuuli ensi kerran Raamatun totuuksista vuonna 1927, muutama kuukausi sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Edna oli kuollut. Seuraavien yhdeksän vuoden ajan hän saarnasi hyvää uutista Jumalan valtakunnasta kahdella saarella, Mauritiuksessa ja Madagaskarissa, sekä kautta Njassamaan (nykyinen Malawi), Portugalin Itä-Afrikan (nykyinen Mosambik) ja Etelä-Afrikan.

Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Bertie ja minä olimme avioituneet, muutimme Lyallin ja Donovanin kanssa Johannesburgiin, missä Bertien oli helpompi löytää työtä. Palvelin jonkin aikaa tienraivaajana, joiksi Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita sanotaan. Sitten aloin odottaa lastamme Peteriä.

Muutamme Etelä-Rhodesiaan

Aikanaan Bertien veli Jack kutsui meidät mukaan kullankaivuuyritykseen lähelle Filabusia Etelä-Rhodesiaan. Bertie ja minä matkustimme sinne vuoden vanhan Peterin kanssa. Tällä välin äitini huolehti tilapäisesti Lyallista ja Donovanista. Oli tulva-aika, kun saavuimme Mzingwanijoelle, ja meidän täytyi ylittää se laatikossa, jota vedettiin eteenpäin joen poikki jännitetyn kaapelin varassa. Olin kuudetta kuukautta raskaana, odotin nimittäin Paulinea, ja minun täytyi vielä puristaa Peteriä tiukasti rintaani vasten! Kyllä minua pelotti, varsinkin kun kaapeli miltei kosketti vettä joen puolivälissä. Kaiken lisäksi oli keskiyö ja satoi vettä! Päästyämme joen yli meidän täytyi kävellä suunnilleen kaksi kilometriä erään sukulaisen talolle.

Myöhemmin vuokrasimme vanhan termiittien syömän maatalon. Meillä oli niukka kalustus – osan kalusteista kyhäsimme vanhoista dynamiitin ja sytyttimien säilytyslaatikoista. Pauline sairasti toistuvasti kuristustautia, eikä meillä ollut varaa ostaa lääkettä. Olin murheen murtama, mutta olimme kiitollisia siitä, että joka kerta Pauline selviytyi.

Bertie ja minut vangitaan

Matkustimme kerran kuussa 80 kilometrin päähän Bulawayon kaupunkiin myymään kultamme pankkiin. Menimme samalla Gwandaan, lähempänä Filabusia sijainneeseen pikkukaupunkiin, jossa hankimme ruokatarvikkeita ja osallistuimme kenttäpalvelukseen. Vuonna 1940, seuraavana vuonna toisen maailmansodan alkamisesta, saarnaamistyömme kiellettiin Etelä-Rhodesiassa.

Ei mennyt kauankaan, kun minut pidätettiin saarnatessani Gwandassa. Odotin tuolloin kolmatta lastamme Estrellaa. Samaan aikaan, kun valitustani käsiteltiin, Bertie pidätettiin saarnaamisen vuoksi ja vietiin vankilaan Salisburyyn, noin 300 kilometrin päähän asuinpaikastamme.

Tuohon aikaan tilanteemme oli seuraava: Peter oli kurkkumädän vuoksi sairaalassa Bulawayossa, ja oli epävarmaa, selviäisikö hän. Minä olin juuri synnyttänyt Estrellan, ja eräs ystävä oli kuljettanut minut sairaalasta vankilaan näyttämään Bertielle hänen vastasyntynyttä tytärtään. Kun valitukseni myöhemmin hylättiin, muuan varakas intialainen kauppias maksoi ystävällisesti takuurahat puolestani. Jonkin ajan kuluttua kolme poliisia tuli kaivokselle vangitsemaan minua. He antoivat minun valita: saisin ottaa viisikuukautisen lapseni vankilaan tai jättää hänet kahden teini-ikäisen lapsemme, Lyallin ja Donovanin, hoiviin. Päätin ottaa hänet mukaan.

Minut määrättiin korjaamaan vaatteita ja siivoamaan. Sain avukseni lastenhoitajan huolehtimaan Estrellasta. Hän oli nuori vanki nimeltään Matossi, joka kärsi elinkautista aviomiehensä surmaamisesta. Matossi itki, kun minut vapautettiin, koska hän ei saanut enää hoitaa Estrellaa. Muuan vankilan naisvartija vei minut kotiinsa aterialle ja laittoi minut junaan päästäkseni tapaamaan Bertietä Salisburyn vankilaan.

Sillä välin kun Bertie ja minä olimme vankilassa, Lyall ja Donovan huolehtivat pikku Peteristä ja Paulinesta. Vaikka Donovan oli vasta kuudentoista, hän jatkoi töitä kaivoksellamme. Kun Bertie vapautettiin vankilasta, päätimme muuttaa Bulawayoon, sillä kaivos ei ollut kovin tuottoisa. Bertie sai työpaikan rautateiltä, ja minä täydensin tulojamme hyödyntämällä uusia taitojani ompelijattarena.

Bertien työtä rautateillä niittaajana pidettiin niin tärkeänä, että hänet vapautettiin sotapalveluksesta. Noiden sotavuosien aikana Bulawayon kymmenkunta valkoista todistajaa piti kokouksia pienessä kaksiossamme, ja muutama musta veli ja sisar kokoontui muualla kaupungissa. Tätä nykyä Bulawayossa on ainakin 46 Jehovan todistajien seurakuntaa, joissa mustat ja valkoiset kokoontuvat yhdessä!

Sodanjälkeinen palveluksemme

Sodan jälkeen Bertie pyysi rautateiltä siirtoa Umtaliin (nykyinen Mutare), kauniiseen rajakaupunkiin Mosambikiin. Halusimme palvella siellä, missä tarvittiin enemmän Valtakunnan julistajia, ja Umtali vaikutti täydelliseltä paikalta, koska siellä ei ollut yhtään todistajaa. Lyhyen siellä olomme aikana Holtshauzenin perheestä, johon kuului viisi poikaa, tuli todistajia. Nyt kaupungissa on 13 seurakuntaa!

Vuonna 1947 keskustelimme perheenä siitä, voisiko Bertie aloittaa uudestaan tienraivauspalveluksen. Lyall, joka oli palannut kotiin palveltuaan tienraivaajana Etelä-Afrikassa, kannatti ajatusta. Donovan palveli tuohon aikaan tienraivaajana Etelä-Afrikassa. Kun Kapkaupungin haaratoimistossa kuultiin Bertien halusta palvella jälleen tienraivaajana, häntä pyydettiin sen sijaan avaamaan kirjallisuusvarasto Bulawayoon. Niinpä Bertie jätti työpaikkansa rautateillä, ja muutimme sinne. Pian sen jälkeen ensimmäiset Etelä-Rhodesiaan määrätyt lähetystyöntekijät, muun muassa Eric Cooke, George ja Ruby Bradley, Phyllis Kite ja Myrtle Taylor, saapuivat Bulawayoon.

Vuonna 1948 Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran kolmas presidentti, ja hänen sihteerinsä Milton G. Henschel vierailivat Bulawayossa ja järjestivät niin, että kirjavarastosta tuli haaratoimisto ja veli Cookesta sen valvoja. Seuraavana vuonna syntyi tyttäremme Lindsay. Sitten vuonna 1950 haaratoimisto siirrettiin Salisburyyn, Etelä-Rhodesian pääkaupunkiin, ja mekin muutimme sinne. Ostimme sieltä suuren talon, jossa asuimme monia vuosia. Luonamme kävi jatkuvasti tienraivaajia ja muita vieraita, joten kotiamme alettiin kutsua McLuckien hotelliksi.

Vuonna 1953 Bertie ja minä osallistuimme New Yorkin Yankee-stadionilla pidettyyn Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin. Se tapahtuma jäi hyvin mieleen! Viisi vuotta myöhemmin Lyall, Estrella, Lindsay ja vuoden ja neljän kuukauden ikäinen Jeremy olivat kanssamme kaikki kahdeksan päivää vuoden 1958 suuressa kansainvälisessä konventissa, joka pidettiin Yankee-stadionilla ja läheisellä Polo Grounds -kentällä. Ennätysmäinen määrä ihmisiä, yli neljännes miljoona, oli läsnä viimeisen päivän esitelmässä!

Uuteen maahan saarnaamaan

Bertie palveli 14 vuotta kotoa käsin Salisburyn haaratoimistossa, mutta sitten päätimme muuttaa Seychelleille, missä tarve oli suurempi. Myimme kotimme ja huonekalumme ja pakkasimme jäljelle jääneen omaisuuden Opel-merkkiseen farmariautoomme. Matkustimme 12-vuotiaan Lindsayn ja 5-vuotiaan Jeremyn kanssa noin 3000 kilometriä todella kuoppaisia sorateitä Pohjois-Rhodesian (nykyinen Sambia), Tanganjikan (nykyisin osa Tansaniaa) ja Kenian läpi, kunnes lopulta saavuimme Mombasan satamakaupunkiin.

Mombasassa oli tuskallisen kuuma, mutta oli siellä myös kauniita hiekkarantoja. Jätimme automme eräälle paikalliselle todistajalle ja aloitimme kolmen päivän laivamatkan Seychelleille. Sinne saavuttuamme tapasimme Norman Gardnerin, joka oli oppinut Raamatun perustotuudet eräältä todistajalta Dar es Salaamissa Tanganjikassa. Hänen avullaan saimme vuokrattua Sans Soucin solasta talon. Se oli rakennettu erästä poliisia varten, joka vartioi Kyproksesta vuonna 1956 karkotettua ortodoksisen kirkon arkkipiispaa Makariosta.

Koska talomme oli niin syrjässä, muutimme kuukauden kuluttua rannan tuntumaan Beau Valloniin. Siellä kutsuimme ihmisiä kuuntelemaan puheita, joita Bertie piti verannallamme. Aloitimme raamatuntutkistelun Bindschedlereille, ja muutamia kuukausia myöhemmin Bertie kastoi tämän pariskunnan ja heidän ottotyttärensä sekä Norman Gardnerin ja hänen vaimonsa. Lisäksi matkustimme Normanin kanssa hänen veneellään Cerfin saarelle, missä Bertie piti raamatullisia puheita venevajassa.

Kun olimme olleet Seychelleillä kutakuinkin neljä kuukautta, poliisipäällikkö sanoi meille, että meidän oli lopetettava saarnaaminen tai meidät karkotetaan. Rahamme olivat vähissä, ja minä olin jälleen raskaana. Päätimme edelleen saarnata julkisesti. Tiesimme, että joutuisimme joka tapauksessa piakkoin lähtemään. Niinpä kun seuraava laiva saapui Intiasta kuukautta myöhemmin, meidät karkotettiin.

Vaarallinen kotimatka

Saavuttuamme Mombasaan haimme automme ja jatkoimme etelään rantaa pitkin kulkevaa hiekkatietä. Kun pääsimme Tangaan, automme moottori leikkasi kiinni. Rahamme olivat melkein loppuneet, mutta muuan sukulaisemme ja eräs toinen todistaja auttoivat meitä selviytymään tilanteesta. Ollessamme Mombasassa muuan veli tarjoutui tukemaan meitä taloudellisesti, jos olisimme menneet saarnaamaan pohjoisessa sijaitsevaan Somaliaan. Minä olin kuitenkin huonossa kunnossa, joten halusimme vain mennä takaisin kotiin Etelä-Rhodesiaan.

Matkustimme Tanganjikan läpi Njassamaahan, mistä jatkoimme matkaa Njassajärven eli nykyisen Malawijärven länsipuolta. Tulin niin sairaaksi, että pyysin Bertietä jättämään minut tienposkeen kuolemaan! Olimme lähellä Lilongwen kaupunkia, joten hän vei minut siellä sairaalaan. Morfiiniruiskeet hieman helpottivat oloani. Koska en voinut jatkaa matkaa autolla, Bertie ja lapset ajoivat noin 400 kilometrin matkan Blantyreen. Eräs sukulaisemme järjesti niin, että saatoin muutaman päivän kuluttua tulla lentäen perässä. Blantyresta lensin takaisin Salisburyyn, ja Bertie ja lapset tulivat loppukotimatkan autolla.

Miten helpottuneita olimmekaan, kun saavuimme Salisburyyn tyttäremme Paulinen ja hänen miehensä luo! Vuonna 1963 viimeinen lapsemme Andrew syntyi. Koska hänen keuhkonsa olivat painuneet kokoon, hänen ei odotettu elävän, mutta kaikeksi onneksi hän eli. Aikanaan muutimme Etelä-Afrikkaan ja lopulta asetuimme asumaan Pietermaritzburgiin.

Minua on siunattu rakkaudellisella perheellä

Vuonna 1995 Bertie nukahti rauhallisesti kuolemaan 94-vuotiaana, ja siitä pitäen olen asunut yksikseni kodissamme. En kuitenkaan ole ollenkaan yksinäinen! Lyall ja Pauline palvelevat Jehovaa perheineen täällä Etelä-Afrikassa, ja osa heidän perheistään asuu täällä Pietermaritzburgissa. Lindsay on perheineen Californiassa Yhdysvalloissa, missä he kaikki ovat aktiivisia todistajia. Kaksi nuorinta lastamme, Jeremy ja Andrew, muuttivat Australiaan, missä he molemmat ovat onnellisesti naimisissa ja palvelevat vanhimpina omissa seurakunnissaan.

Kaikki kahdeksan lastamme ovat osallistuneet jolloinkin elämänsä aikana tienraivaukseen, ja kuusi heistä on palvellut Vartiotorni-seuran haaratoimistoissa. Donovan valmistui Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 16. kurssilta helmikuussa 1951 ja palveli matkavalvojana Yhdysvalloissa, ennen kuin hän palasi työskentelemään Etelä-Afrikan haaratoimistoon. Nykyään hän on kristitty vanhin Klerksdorpissa noin 700 kilometrin päässä Pietermaritzburgista. Estrella asuu aviomiehensä Jack Jonesin kanssa Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.

Esikoiseni Peter oli joitakin vuosia kokoaikaisessa palveluksessa, sekä tienraivaustyössä että Jehovan todistajien haaratoimistossa Rhodesiassa. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin surukseni jätti kristillisen seurakunnan.

Kun katson elämässä taaksepäin, voin sanoa olevani todella onnellinen sen johdosta, että lähdin teini-ikäisenä Afrikkaan äitini kanssa. Elämä ei tosin aina ole ollut helppoa, mutta minun iloni on ollut saada tukea miestäni ja kasvattaa perhe, joka on auttanut Jumalan valtakunnasta kertovan hyvän uutisen eteenpäin viemisessä Etelä-Afrikassa.

[Alaviitteet]

[Kartta s. 22, 23]

(Ks. painettu julkaisu)

ETELÄ-AFRIKKA

Kapkaupunki

Pietermaritzburg

Klerksdorp

Johannesburg

Pretoria

ZIMBABWE

Gwanda

Bulawayo

Filabusi

Gweru

Mutare

Harare

SAMBIA

MOSAMBIK

MALAWI

Blantyre

Lilongwe

TANSANIA

Dar es Salaam

Tanga

KENIA

Mombasa

SEYCHELLIT

SOMALIA

[Kuva s. 20]

Peterin, Paulinen ja Estrellan kanssa, ennen kuin jouduin vankilaan, jonne otin Estrellan mukaan

[Kuva s. 21]

Lyall ja Donovan maatalomme edessä Filabusissa

[Kuva s. 23]

Bertie, Lyall, Pauline, Peter, Donovan ja minä vuonna 1940

[Kuvat s. 24]

Carmen ja viisi hänen lapsistaan (myötäpäivään alkaen vasemmalta): Donovan ollessaan Gileadissa vuonna 1951 sekä Jeremy, Lindsay, Estrella ja Andrew nykyään