Olen nähnyt kasvua Etelä-Afrikassa
Kertonut Robert Albert McLuckie
VALTAKUNNAN saarnaamistoiminta jatkuu Etelä-Afrikassa erinomaisesti. 1920-luvun lopulla saarnaamassa oli noin 100 henkeä; nykyisin noin 45 000 julistaa hyvää uutista Etelä-Afrikassa. Lisäksi suunnilleen 150 000 saarnaa muissa maissa, jotka olivat aiemmin Etelä-Afrikan haaratoimiston valvonnassa.
Minulla on ollut etu seurata tätä Etelä-Afrikassa tapahtunutta suurenmoista kasvua kuluneiden 60 vuoden aikana. Annahan, kun kerron lyhyesti siitä sekä edusta, joka perheelläni ja minulla on ollut osallistua siihen.
Ensin murhenäytelmä
Rakas vaimoni Edna kuoli 22. kesäkuuta 1927 jättäen jälkeensä kolmivuotiaan tyttäremme Lyallin ja kaksivuotiaan poikamme Donovanin. Minä olin vasta 26-vuotias. Olin hänen kuolemansa jälkeen surun murtama ja hyvin hämmentynyt. Missä hän oli? Koska en uskonut, että hän oli helvetissä, sain hieman lohtua yöllä uneksimalla, että hän oli taivaassa.
Tuon vuoden heinäkuussa pikku Donovan ojensi minulle vihkosen, joka oli osoitettu jollekulle muulle, mutta joka oli jotenkin sotkeutunut meidän postimme joukkoon. Siinä oli Joseph Rutherfordin, Vartiotorni-seuran toisen presidentin, puhe. Sisältö kiinnosti minua niin paljon, että tilasin heti kaikki luetellut julkaisut. Enpä silloin aavistanut, että tämä muuttaisi elämäni.
Saapuneiden kirjasten joukosta silmiini sattui kirjanen, jonka otsikkona oli Helvetti – Mikä se on? Ketkä ovat siellä? Voivatko he päästä sieltä pois?. Olin ylen riemuissani nähdessäni tuon kirjasen! Luettuani vain pari kolme sivua suorastaan hykertelin mielihyvästä.
Innokkaana kertomaan siitä, mitä olin oppinut, joko kirjoitin tai puhuin vanhemmilleni ja muille perheenjäsenille. Niinpä neljä veljeäni, Jack, Percy, William ja Sydney, kiinnostuivat pian ja alkoivat saarnata muille. Vuosia myöhemmin myös isäni, äitini ja kaksi sisartani, Connie ja Grace, ottivat totuuden vastaan.
En pystynyt löytämään ketään muuta raamatuntutkijaa – nimi, jolla Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin – siitä osasta Etelä-Afrikkaa, jossa asuimme. Muutin Etelä-Rhodesiaan, nykyiseen Zimbabween, ja työskentelin vuoden verran karjatilalla veljeni Jackin kanssa. Luettuani Vartiotorni-seuran kirjallisuutta ei kestänyt kauankaan, kun tunsin pakottavaa halua astua kokoajanpalvelukseen.
En ollut vieläkään tavannut ketään toista uskovaa, lukuun ottamatta niitä, joille olin todistanut. Niinpä matkustin junalla 2 300 kilometriä Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa sijaitsevaan Seuran haaratoimistoon. George Phillips, joka oli vastuussa Afrikan eteläosissa tehtävästä työstä, otti minut todella lämpimästi vastaan. Minut kastettiin 10. tammikuuta 1930.
Tienraivauksen varhaiset vuodet
Vaikka olin puhunut sadoille ihmisille Raamatusta menneiden kolmen vuoden aikana, en ollut ollut mukana talosta-taloon-palveluksessa. Minut kuitenkin luetteloitiin tienraivaajana kokoajanpalvelukseen. Tuolloin ei ollut mitään valmennusohjelmaa. Julistajilla oli itse asiassa harvoin tapana mennä yhdessä samaan kotiin. Koska meitä julistajia oli niin vähän, sen tekeminen ei vaikuttanut oikein käytännölliseltä.
Olin luonnollisesti huolissani lasteni hyvinvoinnista. Isovanhemmat hoitivat Lyallia ja Donovania. Koska heistä pidettiin hyvää huolta, minusta tuntui siihen aikaan sopivalta kuluttaa itseäni Valtakunnan sanoman levittämisessä toisille. Juuri niin teinkin.
Seuraavien kolmen vuoden kuluessa, jotka olin tienraivaajana, minulla oli viisi toveria, veljeni Syd mukaan luettuna. Myöhemmin hän sai lavantaudin tienraivaustyössä ollessaan ja kuoli. Tienraivaus ei ollut helppoa noina varhaisina päivinä. Käytimme entistä kauppatavaroiden kuljetukseen tarkoitettua pakettiautoa, jonka sisään kummallekin sivulle oli rakennettu kokoontaittuvat sängyt. Näin pystyimme nukkumaan, istumaan, laittamaan ruokaa ja syömään sisällä autossa.
Varhaisten tienraivausaikojeni huomattavin tapahtuma oli se, kun vuonna 1931 saimme uuden nimemme, Jehovan todistajat, sekä kirjasen Valtakunta, maailman toivo. Muistan selvästi, kuinka tunsin pelonsekaista kunnioitusta ajatellessani tuon loistavan nimen käyttämistä ja ihmettelin, pystyisinkö käyttämään sitä kyllin arvokkaasti.
Toinen ikimuistettava tapahtuma noina varhaisina vuosina oli veljeni Jackin ja hänen vaimonsa Dorrellin kastaminen krokotiilejä kuhisevassa Nuanetsijoessa Etelä-Rhodesiassa. Heitimme muutamia kiviä jokeen ennen kastetapahtumaa säikytelläksemme pois kaikki väijyksissä olevat krokotiilit. Myöhemmin 1950-luvulla kastoin äitini kylpyammeessa.
Muissa maissa
Vuonna 1933 viides toverini, Robert Nisbet, ja minut määrättiin uudelle, koskemattomalle alueelle – Afrikan kaakkoisrannikolla sijaitseville Mauritiuksen ja Madagaskarin saarille. Vietimme noin neljä kuukautta noilla kahdella saarella ja istutimme Raamatun totuuden siemeniä. Mikä ilo onkaan nyt todeta, että Mauritiuksessa on noin 800 Valtakunnan julistajaa ja Madagaskarissa suunnilleen 3 000! Sen jälkeen kun Robert ja minä olimme palanneet Etelä-Afrikkaan, meidän tiemme erkanivat. Myöhemmin hän toimi tienraivaajana veljeni Sydin kanssa ja palveli sen jälkeen haaratoimistonvalvojana Mauritiuksessa.
Ennen Etelä-Afrikkaan paluutamme järjestin tapaamisen Lyallin ja Donovanin kanssa isäni kotona. Vierailtuani heidän luonaan meidän oli pakostakin erottava, kyynelsilmin. Matkustin tapaamaan haaratoimistonvalvojaa, veli Phillipsiä, saadakseni seuraavan aluemääräykseni. Se oli Njassamaa, nykyinen Malawi. Käyttööni ostettiin vuoden 1929 mallia oleva Chevrolet.
Niinpä vuonna 1934 lähdin 1 900 kilometrin pituiselle matkalle, pääasiassa hiekkateitä pitkin, Johannesburgista Etelä-Afrikasta Zombaan, Njassamaan pääkaupunkiin. Lopulta pääsin perille Richard Kalinde -nimisen afrikkalaisen veljen kotiin. Hänestä tuli läheinen toverini ja tulkkini Njassamaassa oleskeluni aikana. Aikanaan onnistuin saamaan kaksi huonetta eräästä vanhasta hotellista, joka ei ollut enää käytössä. Toista huonetta käytin varastona sekä toimistona ja toista asuntona.
Njassamaassa tehtäväni oli erityisesti palauttaa järjestys niin kutsuttuja ”Vartiotorni-liikkeitä” seuranneisiin sekasortoisiin oloihin. Vuosia aiemmin muuan Vartiotorni-seuran ensimmäisen presidentin Charles Taze Russellin kirjoituksiin tutustunut afrikkalainen oli ollut vastuussa näiden liikkeiden kehityksestä, vaikkakaan hänestä itsestään ei koskaan tullut Jehovan todistajaa. – Ks. vuoden 1976 englanninkielistä Jehovan todistajain vuosikirjaa, s. 71–74.
Vierailin seurakunnissa, joissa käytettiin Vartiotorni-seuran kirjallisuutta ja luettiin uutta nimeämme, Jehovan todistajat, koskeva päätös. Kaikkia niitä, jotka kannattivat päätöstä, pyydettiin ilmaisemaan tämä nostamalla kätensä. Vaikka enemmistö tekikin niin, monet eivät täysin ymmärtäneet, mitä tähän todellisuudessa sisältyi. Niinpä vuosien varrella jotkut eivät edistyneet hengellisesti, kun taas toiset lakkasivat tukemasta ihmistä, jota he olivat pitäneet johtajanaan, ja heistä todella tuli Jehovan todistajia.
Oltuani puolisen vuotta Njassamaassa siirryin Mosambikiin, missä Valtakunnan sanomaa ei ollut vielä julistettu. Tapasin siellä nuoren portugalilaisen upseerin, johon Robert Nisbet ja minä olimme tutustuneet laivamatkalla Mauritiukseen. Hän kutsui minut aterialle, ja saatoin keskustella lisää hänen kanssaan.
Erään toisen kerran ollessani Pohjois-Mosambikissa sijaitsevassa kylässä muuan auto pysähtyi viereeni. Kävi ilmi, että autossa oli tuon alueen kuvernööri. Hän tiedusteli, voisiko hän olla avuksi, ja kutsui minut kotiinsa, missä hän otti useita Vartiotorni-seuran julkaisuja. Vaikka saarnaamistyö on nyt kielletty Mosambikissa ja Njassamaassa (Malawissa), minusta on sykähdyttävää tietää, että monet uskolliset veljet ja sisaret ovat toimeliaita siellä.
Palvelusedut Beetelissä
Palattuani Njassamaahan sain kokea yllätyksen! Minut kutsuttiin toimistotyöhön Kapkaupungissa sijaitsevaan Etelä-Afrikan haaratoimistoon, ja nuorempi veljeni William lähetettiin tilalleni Njassamaahan. Niinpä lähdin 3 500 kilometrin matkalle Chevroletillani. Matkalla kävin Donovanin ja Lyallin luona. He olivat nyt 11- ja 12-vuotiaita, ja vierähtäisi taas vuosi, ennen kuin näkisin heidät jälleen.
Sain tehtäväkseni valvoa haaratoimistoa aina, kun veli Phillips, haaratoimistonvalvoja, oli poissa. Vaikka en ollut ollut minkään Jehovan todistajien seurakunnan yhteydessä säännöllisesti opittuani totuuden yhdeksän vuotta aiemmin, minut nimitettiin vuonna 1936 Kapkaupungin seurakunnan esivalvojaksi. Seurakuntaan kuului noin 20 julistajaa.
Tilanne muuttuu
En halunnut uhrata palvelusetujani, mutta Lyall ja Donovan olivat tulossa teini-ikään, ja olin huolissani heidän hyvinvoinnistaan, myös heidän hengellisestä hyvinvoinnistaan. Olen kiitollinen, että tilanteen ratkaisu oli lähellä.
Vuonna 1936, 6. kesäkuuta, veli Phillips esitteli minut sisar Seidelille ja hänen viehättävälle 18-vuotiaalle tyttärelleen Carmenille, jotka olivat juuri tulleet Australiasta. Vuoden kuluessa Carmen ja minä menimme naimisiin. Niinpä hankin ansiotyötä ja perustin kodin.
Vuoden ajan minulla oli työpaikka Etelä-Afrikassa, mutta sitten Carmen, minä ja poikavauvamme Peter muutimme Etelä-Rhodesiaan, jonne veljeni Jack oli kutsunut minut kanssaan kullankaivuyritykseen. Sen jälkeen kun olimme asettuneet aloillemme, Lyall ja Donovan, jotka olivat olleet Carmenin äidin luona, muuttivat asumaan kanssamme.
Sodanaikaisen vainon kohtaaminen
Syyskuussa 1939 syttyi toinen maailmansota, ja seuraavana vuonna raamatullinen kirjallisuutemme kiellettiin. Päätimme kokeilla tuon lain lainvoimaisuutta levittämällä kirjallisuutta kävi miten kävi. Seurasi pidätyksiä ja tuomioita, ja kirjamme ja Raamattumme takavarikoitiin ja poltettiin.
Eräänä aamuna oltuamme saarnaamistyössä muuan etsivä kehotti meitä noutamaan lapsemme poliisiasemalta, jonne heidät oli viety. Kieltäydyimme huomauttaen, että koska lapsemme olivat ilmeisesti pidätettyinä, heistä huolehtiminen oli poliisin asia. Palattuamme kenttäpalveluksesta tuona iltapäivänä havaitsimme lasten olevan turvallisesti kotona, mutta poliisia ei näkynyt mailla halmeilla!
Erään kerran vuonna 1941 Carmen tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan, vaikka hän oli raskaana. Estrella syntyi kuitenkin, ennen kuin Carmen alkoi kärsiä tuomiotaan. Sen sijaan että Carmen olisi jättänyt vauvan minun kanssani kotiin, hän päätti ottaa lapsen vankilaan. Niinpä eräästä afrikkalaisesta naisesta, joka oli murhannut aviomiehensä, tuli Estrellan lastenhoitaja. Kun Carmen vapautettiin, tuo murhaajatar oli niin suunniltaan, että hän itki katkerasti. Ohimennen sanoen Estrella aloitti tienraivauksen 15-vuotiaana vuonna 1956. Myöhemmin hän avioitui Jack Jonesin kanssa, ja yli 20 vuoden ajan hän on palvellut aviomiehensä kanssa, ensin Etelä-Afrikassa ja tällä hetkellä Vartiotorni-seuran päätoimistossa Brooklynissa New Yorkissa.
Pian tämän jälkeen minäkin jouduin vankilaan useiksi kuukausiksi saarnaamistyön vuoksi. Siellä ollessani Joseph Rutherford kuoli tammikuussa 1942. En voinut olla vuodattamatta muutamia kyyneleitä sellini yksinäisyydessä tuona yönä. Minulla oli tilaisuuksia antaa todistusta, ja eräänä sunnuntaiaamuna, kun kaikki muut olivat jaloittelemassa ulkona pihalla, kastoin vankitoverini, joka oli osoittanut vastakaikua Valtakunnan sanomalle.
Uusi haaratoimisto
Vapauduttuani vankilasta sain työpaikan rautateiltä Bulawayosta. Carmen oli oppinut ompelemaan vankilassa ja käytti tuota taitoa auttaakseen perheen elättämisessä. Lyall palasi Etelä-Afrikasta, missä hän oli ollut tienraivaajana, ja auttoi myös kustannusten hoitamisessa. Niinpä meillä oli pian enemmän tuloja kuin oikeastaan tarvitsimme, joten keskustelimme asiasta, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että voisin ryhtyä jälleen kokoajanpalvelukseen.
Koska minulla oli rautatieläisten vapaalippu, matkustin vuonna 1947 junalla Kapkaupunkiin tapaamaan veli Phillipsiä. Suureksi yllätyksekseni minut määrättiin avaamaan Bulawayon varasto Seuran kirjallisuuden käsittelemiseksi. Sitten seuraavana vuonna Vartiotorni-seuran kolmas presidentti Nathan H. Knorr vieraili ja järjesti niin, että varastosta tuli haaratoimisto 1. syyskuuta 1948. Eric Cookesta tuli haaratoimistonvalvoja Etelä-Rhodesiaan. Seuraavien 14 vuoden ajan minulla oli etu työskennellä haaratoimistossa, samalla kun tietenkin asuin kotona kasvavan perheemme kanssa. Olen erittäin kiitollinen siitä aineellisesta tuesta, jota Carmen ja vanhemmat lapsemme antoivat, ja näin pystyin jatkamaan työskentelemistä haaratoimistossa.
Jälleen saarnaamistehtävä
Tultaessa vuoteen 1962 Carmen ja minä halusimme lähteä kauempana sijaitsevalle kentälle ja työskennellä siellä, missä tarvittiin julistajia. Niinpä myimme kotimme ja otimme Lindsayn ja Jeremyn, kaksi nuorinta lastamme – toiset viisi lasta olivat kasvaneet aikuisiksi ja lähteneet kotoa – ja suuntasimme Seychelleille.
Ensin matkustimme autolla, enimmäkseen hiekkateitä pitkin, noin 2 900 kilometriä ja saavuimme Mombasaan Keniaan. Jätimme auton erään veljen luo ja astuimme Seychelleille menevään laivaan. Eräs kiinnostunut esitteli meidät muille, ja pian meillä oli kokouksia miltei piispan talon nurkalla. Toisia kokouksia pidimme läheisellä saarella eräässä yksityisomistuksessa olevassa venevajassa korkeiden palmujen ympäröidessä meitä ja aaltojen huuhtoessa rantaa.
Toimintamme tuli pian tunnetuksi, ja viranomaiset käskivät meidän lopulta lopettaa saarnaamisen, mitä me emme yksinkertaisesti voineet suostua tekemään. (Apostolien teot 4:19, 20) Niinpä meidät itse asiassa karkotettiin, mutta olimme sillä välin kastaneet viisi ihmistä. Viisi kuukautta kestäneen Seychelleillä oleskelumme aikana Carmen oli alkanut odottaa nuorinta lastamme, Andrew’ta. Etelä-Rhodesiaan palattuamme tyttäremme Pauline pyysi meitä asumaan hänen ja hänen aviomiehensä luona Andrew’n syntymään saakka.
Siunauksia ja tyytyväisyyttä
Olen iloinen voidessani sanoa, että kaikki kahdeksan lastamme, Lyall ja Donovan mukaan lukien, ovat osallistuneet tienraivaukseen jolloinkin elämänsä aikana. Itse asiassa neljä pojistamme ja vävyistämme on nyt vanhimpia ja kaksi avustavia palvelijoita. Lisäksi olemme todella iloisia siitä, että monet lapsenlapsistamme ja lapsenlapsenlapsistamme julistavat yhdessä vanhempiensa kanssa iloista sanomaa peräti neljässä maassa ja että myös kymmenet muut McLuckien suvun jäsenet palvevat Jehovaa. Olen vakuuttunut tällaisten tulosten olevan sen ansiota, että perhe on aina ollut läsnä kokouksissa ja osallistunut säännöllisesti saarnaamistoimintaan.
Nyt 89-vuotiaana minulla on yhä etu palvella vanhimpana seurakunnassamme Pietermaritzburgissa Etelä-Afrikassa. Saan todellista tyydytystä katsoessani taaksepäin yli 60:een Jehovan iloisessa palveluksessa käyttämääni vuoteen. On ollut erityinen siunaus nähdä perheemme viiden sukupolven, mukaan lukien vanhempani, tuottavan ylistystä Jehovalle, koko kaikkeuden suurelle Jumalalle.