Sain tietää mikä on ratkaisu epäoikeudenmukaisuuteen
Kertonut Ursula Menne
Niin kauan kuin muistan, olen kiihkeästi halunnut, että jokaista ihmistä kohdeltaisiin puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti. Jouduin sen vuoksi jopa vankilaan kommunistisessa Itä-Saksassa. Mutta kuinka ollakaan, juuri siellä sain tietää, mikä on ratkaisu epäoikeudenmukaisuuteen.
SYNNYIN vuonna 1922 Saksassa Hallen kaupungissa, jonka historia ulottuu yli 1 200 vuoden taakse. Halle sijaitsee parisataa kilometriä Berliinistä lounaaseen, ja se oli yksi ensimmäisistä protestanttisuuden linnakkeista. Sisareni Käthe syntyi vuonna 1923. Isä oli armeijan palveluksessa, ja äiti lauloi teatterissa.
Isältä perin voimakkaan halun puuttua epäoikeudenmukaisuuteen. Lähdettyään armeijasta hän osti kaupan. Suurin osa hänen asiakkaistaan oli köyhiä, joten hän myönsi heille sääliväisesti luottoa. Tällainen jalomielisyys kuitenkin ajoi hänet vararikkoon. Isän kokemuksen olisi pitänyt saada minut tajuamaan, että puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen on paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa kuin ensi alkuun voisi luulla. Nuoruuden idealismia ei kuitenkaan noin vain tukahduteta.
Perin äidiltä taiteellisuuden, ja hän tutustutti minut ja Käthen musiikin, laulun ja tanssin maailmaan. Olin eloisa lapsi, ja minun ja Käthen elämä oli ihanaa – kunnes koitti vuosi 1939.
Painajainen alkaa
Päätettyäni koulunkäynnin menin balettikouluun, missä minulle tuli tutuksi muun muassa ausdruckstanz, ilmaisutanssi, jota Mary Wigman opetti. Hän oli edelläkävijä ekspressionistisessa tanssissa, missä omia tunteita ilmaistaan tanssin kautta. Lisäksi aloin maalata. Varhaiset nuoruusvuoteni olivat siis onnelliset, jännittävät ja täynnä uusia asioita. Mutta sitten tuli vuosi 1939 ja alkoi toinen maailmansota. Vuonna 1941 meitä kohtasi uusi isku, kun isä kuoli tuberkuloosiin.
Sota on yhtä painajaista. Vaikka olin sodan syttyessä vasta 17-vuotias, ajattelin maailman tulleen hulluksi. Näin, miten lukemattomat tavalliset ihmiset joutuivat natsihysterian valtaan. Sitä seurasivat puute, kuolema ja perikato. Kotitalomme vaurioitui pahasti pommituksessa, ja sodan aikana useat sukulaiseni menettivät henkensä.
Kun sotatoimet vuonna 1945 lakkasivat, äiti, Käthe ja minä olimme edelleen Hallessa. Tuolloin olin jo naimisissa ja olin tullut äidiksi, mutta avioliittomme rakoili ja muutimme erilleen. Koska minun piti nyt hankkia elanto itselleni ja tyttärelleni, tanssin ja maalasin työkseni.
Sodan jälkeen Saksa oli jaettu neljään osaan, ja asuinkaupunkimme kuului Neuvostoliiton valvomaan alueeseen. Meidän piti siis totutella kommunistihallintoon. Vuonna 1949 tuosta osasta, jota usein kutsutaan Itä-Saksaksi, tuli Saksan demokraattinen tasavalta (DDR).
Kommunistihallinnon alaisuudessa
Noihin aikoihin äiti sairastui, ja minun piti huolehtia hänestä. Sain toimistotyötä paikallishallintovirastosta. Samoihin aikoihin tapasin toisinajattelevia opiskelijoita, jotka yrittivät kiinnittää huomiota joihinkin epäoikeudenmukaisuuksiin. Esimerkiksi eräältä nuorelta oli evätty yliopistokoulutus, koska hänen isänsä oli kuulunut natsipuolueeseen. Tunsin tuon nuoren hyvin, sillä soittelimme usein yhdessä. Ihmettelin, miksi hänen piti kärsiä isänsä teoista. Olin yhä enemmän tekemisissä toisinajattelijoiden kanssa ja päätin osallistua mielenosoituksiin. Kerran jopa kiinnitin lentolehtisiä paikallisen oikeustalon ulkoportaikkoon.
Oikeustajuani loukkasivat myös jotkin kirjeet, joita minun piti alueellisen rauhankomitean sihteerinä kirjoittaa. Kerran komitea suunnitteli lähettävänsä kommunistista propagandaa sisältävää aineistoa eräälle Länsi-Saksassa asuvalle iäkkäälle miehelle. Syyt olivat poliittiset, ja tarkoitus oli saattaa hänet epäilyksenalaiseksi. Minua tällainen epärehellinen kohtelu suututti siinä määrin, että piilotin paketit toimistoon. Niinpä niitä ei koskaan lähetetty.
”Huoneen pahin ihminen” antoi minulle toivoa
Kesäkuussa 1951 kaksi miestä tuli toimistooni ja ilmoitti: ”Olette pidätetty.” He veivät minut vankilaan, joka tunnettiin nimellä Roter Ochse (punainen härkä). Vuotta myöhemmin minua syytettiin kumouksellisesta toiminnasta valtiota vastaan. Muuan opiskelija oli antanut minut ilmi salaiselle poliisille Stasille ja kertonut aiemmasta mielenosoituksesta ja lentolehtisistä. Oikeudenkäynti oli täysi farssi, sillä kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota siihen, mitä sanoin puolustuksekseni. Minut tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan. Tuona aikana sairastuin, ja minut pantiin vankilan sairaalan makuusaliin, jossa oli nelisenkymmentä muuta naista. Nähdessäni nuo äärimmäisen onnettomat ihmiset jouduin paniikin valtaan. Ryntäsin ovelle ja taoin sitä nyrkeilläni.
”Mitä haluat?” kysyi vartija.
”Minun on pakko päästä ulos täältä!” huusin. ”En välitä vaikka eristäisitte minut, kunhan vain päästätte minut ulos!” Hän ei tietenkään ottanut anomustani kuuleviin korviinsa. Pian tämän jälkeen huomasin erään naisen, joka näytti erilaiselta kuin muut: hänen silmistään kuvastui sisäinen rauha. Niinpä istuin hänen viereensä.
”Jos istut lähelläni, sinun on syytä varoa”, hän sanoi yllätyksekseni. ”Olen muiden mielestä huoneen pahin ihminen, sillä olen Jehovan todistaja.”
En tiennyt tuolloin, että Jehovan todistajia pidettiin kommunistivaltion vihollisina. Sen kuitenkin tiesin, että kaksi raamatuntutkijaa, joiksi todistajia aiemmin kutsuttiin, oli käynyt isän luona säännöllisesti ollessani lapsi. Saatoin jopa muistaa isän sanoneen, että raamatuntutkijat ovat oikeassa.
Tämän miellyttävän naisen tapaaminen sai minut itkemään helpotuksesta. Hänen nimensä oli Berta Brüggemeier. Pyysin, että hän kertoisi minulle Jehovasta. Siitä lähtien olimme paljon yhdessä ja puhuimme usein Raamatusta. Opin muun muassa, että tosi Jumala, Jehova, on rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan Jumala. Lisäksi sain tietää, että hän tulee tekemään tyhjäksi kaiken pahojen ja tyrannimaisten ihmisten aiheuttaman vahingon. ”Vain hetkinen vielä, niin jumalatonta ei enää ole – –. Mutta sävyisät saavat omistaa maan, ja he iloitsevat suuresti rauhan runsaudesta”, sanotaan psalmissa 37:10, 11.
Vapautuminen ja pako länteen
Minut vapautettiin vuonna 1956, kun olin ollut vankilassa hieman yli viisi vuotta. Viisi päivää vapautumiseni jälkeen pakenin DDR:stä Länsi-Saksaan. Minulla oli tuossa vaiheessa kaksi tytärtä, Hannelore ja Sabine, ja otin heidät mukaani. Siellä mieheni ja minä hankimme avioeron. Tapasin jälleen todistajia. Kun tutkin Raamattua, tajusin, että minun oli tehtävä muutoksia elämässäni, jotta se olisi sopusoinnussa Jehovan normien kanssa. Tein tarvittavat muutokset ja kävin kasteella vuonna 1958.
Myöhemmin menin uudelleen naimisiin, tällä kertaa erään Jehovan todistajan, Klaus Mennen, kanssa. Klausilla ja minulla oli onnellinen avioliitto, ja saimme kaksi lasta, Benjaminin ja Tabian. Murheellista kyllä Klaus kuoli parisenkymmentä vuotta sitten liikenneonnettomuudessa, enkä ole sen jälkeen avioitunut uudelleen. Ylösnousemustoivo kuitenkin lohduttaa minua suuresti. Tiedän, että kuolleet tullaan herättämään paratiisimaan päälle. (Luukas 23:43; Apostolien teot 24:15.) Minua rohkaisee paljon myös se, että kaikki neljä lastani palvelevat Jehovaa.
Tutkiessani Raamattua olen oppinut, että vain Jehova voi poistaa epäoikeudenmukaisuuden. Toisin kuin ihmiset hän ottaa huomioon kaikki olosuhteemme samoin kuin taustamme – asiat, joita ihmiset eivät yleensä näe. Tämän tietäminen antaa minulle rauhan jo nyt, erityisesti silloin, kun näen tai kohtaan epäoikeudenmukaisuutta. Saarnaajan 5:8 sanoo: ”Jos näet vähävaraisen sortamista ja oikeuden ja vanhurskauden väkivaltaista riistämistä hallintoalueella, älä sitä asiaa hämmästy, sillä korkeampi korkeaa valvoo, ja on niitä, jotka ovat korkealla heidän yläpuolellaan.” Kaikkein korkein on tietysti Luojamme. ”Kaikki on alastonta ja täysin paljastettua hänen silmilleen, jolle meidän on tehtävä tili”, sanotaan Heprealaiskirjeen 4:13:ssa.
Kuluneet lähes 90 vuotta
Minulta kysytään toisinaan, millaista oli elää natsi- ja kommunistihallinnon alaisuudessa. Kummankaan alaisuudessa elämä ei ollut helppoa. Molemmat hallitusmuodot, aivan niin kuin kaikki ihmisten hallitusmuodot, ovat vahvistaneet sen, ettei ihminen osaa hallita itseään. Raamattu osuu oikeaan sanoessaan suoraan: ”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen.” (Saarnaaja 8:9.)
Kun olin nuori ja naiivi, odotin, että ihmiset saisivat aikaan oikeudenmukaisen hallinnon, mutta nyt tiedän paremmin. Vain Luojamme voi saada aikaan täysin oikeudenmukaisen maailman. Hän tulee tekemään sen tuhoamalla kaiken pahuuden ja asettamalla maan hallitsijaksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen, joka panee aina muiden edut omiensa edelle. Raamattu sanoo Jeesuksesta: ”Sinä rakastit vanhurskautta, ja sinä vihasit laittomuutta.” (Heprealaisille 1:9.) Olen syvästi kiitollinen Jumalalle siitä, että hän on vetänyt minut tämän suurenmoisen ja oikeudenmukaisen Kuninkaan luo, jonka alaisuudessa toivon saavani elää ikuisesti!
[Kuva s. 23]
Tyttärieni Hanneloren ja Sabinen kanssa saavuttuamme Länsi-Saksaan.
[Kuva s. 23]
Minä, poikani Benjamin ja hänen vaimonsa Sandra nykyään.