3. luku

Ihminen luotiin elämään

JUMALA loi ihmisen elämään. Raamattu osoittaa tämän kuvaillessaan sitä, mitä Jumala varasi ensimmäisille ihmisvanhemmillemme, Aadamille ja Eevalle. Se kertoo meille, että Jehova Jumala asetti heidät kauniiseen puutarhakotiin, paratiisiin, joka sijaitsi yhdessä ”Eedeniksi” kutsutun alueen osassa. Tuo paratiisi sisälsi kaiken, mitä he tarvitsivat elääkseen jatkuvasti. 1. Mooseksen kirja, joka on Raamatun ensimmäinen kirja, sanoo tästä: ”Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun.” – 1. Moos. 2:9.

Huomaa, että tuossa ihastuttavassa paratiisissa ei ollut ’kuoleman puuta’ vaan ”elämän puu”. ”Elämän puu” oli muuttumattomana takeena niiden elämän jatkumisesta, jotka valtuutettaisiin syömään siitä. Aadamilla ja Eevalla ei ollut mitään syytä tuntea sairaalloista pelkoa kuoleman mahdollisuuden vuoksi. Niin kauan kuin he pysyisivät kuuliaisina Luojalleen ja olisivat syömättä kielletystä ”hyvän- ja pahantiedon puusta”, heidän elämänsä ei tulisi päättymään. – 1. Moos. 2:16, 17.

Mutta onko se, mitä Raamattu sanoo ihmisen luomisesta loputonta elämää varten, sopusoinnussa sen kanssa, mitä me voimme nyt nähdä elämästä? Eivätkö tosiasiat osoita, että ihmiset ovat olleet kuolevaisia tuhansien vuosien ajan? Osoittavat kyllä, mutta oletko tiennyt, että omassa ruumiinrakenteessasi on todisteita, jotka viittaavat siihen, että sinulla pitäisi olla paljon pitempi elinikä kuin nykyään on tavallista?

Ajattele esimerkiksi ihmisen aivoja. Onko ne suunniteltu vain seitsemänkymmenen tai kahdeksankymmenen vuoden elinikää varten? On kiinnostavaa panna merkille, että biokemisti Isaac Asimov lausuessaan ajatuksensa aivojen suorituskyvystä huomautti, että aivojen arkisto voi ”tallettaa täydellisesti kaikki ihmisen elinaikanaan todennäköisesti hankkimat tiedot ja muistikuvat – ja jopa miljardi kertaa sen määrän”.

Onko johdonmukaista, että ihmisen aivoilla on kyky varastoida tietoja miljardi kertaa enemmän kuin hän voi käyttää sinä aikana, jonka hän nykyään keskimäärin elää? Eikö tämä pikemminkin osoita, että ihminen luotiin elämään niin kauan, että se vaati aivoja, joiden muisti olisi rajaton?

Eikä tässä ole suinkaan kaikki.

VAIN IHMISELLÄ ON KÄSITE IKUISUUDESTA

Tässä yhteydessä on merkille pantavaa, että Raamattu asettaa vain ihmisen – ei minkään muun maapallon luomuksen – eteen loputtoman elämän mahdollisuuden. Itse asiassa se sanoo, että käsite menneisyyden tai tulevaisuuden määräämättömästä ajasta eli iankaikkisuudesta on vain ihmisen tajuttavissa. Raamatussa olevan Saarnaajan kirjan henkeytetty kirjoittaja sanoi: ”Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa. Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” – Saarn. 3:10, 11.

Jos se, mitä Raamattu sanoo ihmisestä, on totta, meidän pitäisi voida nähdä siitä todisteita. Näemmekö me? Onko ihminen eläinten jyrkkä vastakohta? Pohtiiko vain ihminen vakavasti tulevaisuutta, onko hän yksin kiinnostunut siitä työskennellen sen hyväksi? Suhtautuuko hän kuolemaan eri tavalla kuin eläimet osoittaen, että vain hän arvostaa sitä, mitä elämä on merkinnyt hänelle menneisyydessä ja mitä se voisi merkitä tulevaisuudessa?

Kieltämättä kaikki elolliset pitävät kiinni elämästä. Vaistomaisesti eläimet, joita toiset eläimet syövät, koettavat välttää saalistajiaan joko pakenemalla tai piiloutumalla. Monet eläimet taistelevat suojellakseen poikasiaan kuolemasta silloinkin, kun ne näyttävät joutuvan vastakkain ylivoimaisen vihollisen kanssa. Kaniinien tiedetään antaneen niin kovia potkuja, että ne ovat iskeneet pesukarhuja maahan. Yhdysvaltojen länsiosissa erään naarasantiloopin nähtiin puolustavan menestyksellisesti vasaansa sutta vastaan. Sen terävät sorkat vahingoittivat pedon takaruumista ja iskivät hampaat sen suusta. Kun susi yritti pakoon, antilooppi hyppäsi sen selkään ja polki sen kuoliaaksi.

Tuollaisella vaistomaisella reaktiolla kuolemanuhkaa vastaan on elintärkeä osuus eläinten hengissä säilymisessä. Mutta merkitseekö se sitä, että eläimet arvostavat menneisyyttä ja tulevaisuutta samalla tavalla kuin ihminen?

Kuten tiedämme, ihminen voi miettiä menneisyyttä ja suunnitella tulevaisuutta. Oman kotinsa rauhassa hän voi muistella poikavuosiaan – kepposiaan, pettymyksiään, epäonnistumisiaan, menestyksiään ja ilojaan. Hän voi suunnitella tulevaisuutta – uuden talon rakentamista, huonekalujen ostamista, millaisen koulutuksen hän haluaisi antaa lapsilleen ja niin edelleen. Mutta voiko esimerkiksi koira muistella pentuvuosiaan, niitä lapsia, jotka silloin leikkivät sen kanssa, miten se kasvoi täysi-ikäiseksi ja alkoi paritella? Kirjassa ”Eläimet ovat aivan erilaisia” Hans Bauer osoittaa, mitä tutkimus on paljastanut:

”Se [koira] tarvitsee aina todellisen aistivaikutelman voidakseen muistaa aikaisempia tapahtumia. Se on esimerkiksi voitu joskus ottaa mukaan johonkin vieraaseen kaupunkiin, jossa se on saanut joitakin kokemuksia. Palattuaan kotiin se unohtaa saamansa vaikutelmat. Mutta kun se palaa takaisin samaan paikkaan, se muistaa ne. Yksi ihmisen erikoisuuksia ja etuisuuksia eläinten psykologiseen rakenteeseen verrattuna onkin se, että ihmisen muistin sisältämät asiat eivät liity jokapäiväisen elämän tarpeisiin vaan sulautuvat tietoisuuden kokonaisvirtaan.”

Niinpä eläimet eivät voi ihmisen tavoin milloin tahansa muodostaa mielikuvaa menneistä tapahtumista.

Mutta voivatko ne tehdä tulevaisuuden suunnitelmia? Eivätkö hamsterit, jotkut muurahaiset, oravat ja muut eläimet varastoi tai kätke ruokatarvikkeita myöhempää käyttöä varten? Eikö se ole suunnittelemista tulevaisuutta varten, jotta puute ei yllättäisi niitä talvella? ”Ei”, sanoo edellä mainittu kirjoittaja ja esittää seuraavat tosiasiat väitteensä tueksi:

”Ne eivät tiedä, mitä ne tekevät tai miksi ne tekevät sen. Ne toimivat yksinomaan synnynnäisen vaiston varassa, mistä on todistuksena se, että myös vanhemmistaan hyvin varhain erotetut eläimet, joita on pidetty häkeissä, alkavat ’varastoida’ syksyllä. Ne eivät ole tulleet tuntemaan talvea eivätkä ne tule kärsimään ravinnon puutetta tulevina kuukausina. Siitä huolimatta ne ’hamstraavat’ pelkän ’hamstraamisen’ takia.”

Tehden yhteenvedon ihmisen ja eläinten välisestä vastakohtaisuudesta hän sanoo:

”Eläinten maailma käsittää siis yksinomaan nykyhetken sanan kaikkein ahtaimmassa merkityksessä. Niiden huomio voidaan helposti kääntää kaikkein kiehtovimmistakin kohteista toisiin, joilla sillä hetkellä on välittömämpi vetovoima, eikä se enää koskaan myöhemmin palaa edelliseen.” – Tiere sind ganz anders.

Todellakin, vain ihmisellä on käsite ”määräämättömästä ajasta”, kyky pohtia menneitä ja katsoa eteenpäin kohti tulevaisuutta ja laatia suunnitelmia sen varalle.

Koska eläimet elävät vain nykyhetkessä, kuolema ei ilmeisestikään ole niille sellainen murhenäytelmä kuin ihmisille. Eläimet näyttävät reagoivan kuolemaan kuin luonnolliseen tapahtumainkulkuun.

Esimerkiksi Serengetin kansallispuistossa tarkkailtiin kerran naarasleijonaa, jolla oli kolme pentua. Kun naarasleijona oli poissa, pennut makasivat tiheikön kätkössä. Silloin tuli paikalle kaksi urosleijonaa toiselta alueelta. Löydettyään piilossa olevat pennut ne tappoivat kaikki kolme. Ne söivät yhden, veivät toisen mennessään ja jättivät kolmannen maahan. Mitä naarasleijona teki palattuaan ja nähtyään jäljelle jääneen kuolleen pentunsa? Se ei osoittanut mitään surua, ei mitään kiihtymystä, vaan ainoastaan nuuhki jäljelle jääneen kuolleen pentunsa ruumista – ja sitten söi sen.

On myös merkille pantavaa, että eläimet, joita leijonat saalistavat, eivät ilmaise kauhua nähdessään leijonan jonkin matkan päässä. Kun leijona on saanut ateriansa, niin eläinlauma palaa kohta tavanomaisiin puuhiinsa. Voivatpa saaliseläimet mennä noin neljänkymmenen metrin päähän näkyvissä olevasta leijonasta.

IHMINEN PITÄÄ KUOLEMAA LUONNOTTOMANA

Miten eri tavalla ihminen suhtautuukaan kuolemaan! Useimmille vaimon, aviomiehen tai lapsen kuolema on elämän järkyttävin kokemus. Syvästi rakastetun henkilön kuolema järkyttää ihmisen koko tunne-elämän pitkäksi aikaa.

Niidenkin ihmisten, jotka väittävät, että ’kuolema on luonnollinen ihmisille’, on vaikea tunnustaa sitä ajatusta, että heidän oma kuolemansa merkitsee heille kaiken loppua. Lääketieteellinen aikakauslehti The Journal of Legal Medicine huomauttaa: ”Psykiatrit ovat yleensä yksimielisiä siitä, että ihminen kieltää kuoleman alitajuisesti silloinkin, kun se näyttää väistämättömältä.” Niinpä eräs nuori, vannoutunut ateisti lausui ennen teloitustaan, että puhtaasti järjelliseltä kannalta katsottuna hänen kuolemansa ei merkitse ’muuta kuin lyhyen mutta kiihkeän elämän ehdotonta päättymistä’. Mutta sitten hän lisäsi, että hänen oli vaikeaa, jopa mahdotonta, ’myöntää, että kaikki häviäisi olemattomuuteen’.

Niin voimakas on ihmisen halu osallistua tulevaan toimintaan, että lukuisat ihmiset ovat järjestäneet niin, että heidän ruumiinsa jäädytetään heidän kuoltuaan. Sen alkukustannukset voivat olla yli 30000 mk, minkä lisäksi on maksettava 4000 markkaa vuodessa ruumiin pitämisestä jäädytettynä. Ruumiita on jäädytetty siinä toivossa, että tiedemiehet voisivat joskus herättää ne jälleen eloon. Tietenkään tiedemiehet eivät ole tällä hetkellä missään päässeet lähellekään sellaisen aikaansaamista. Kuitenkin pelkkä ajatus, että se ehkä voisi olla mahdollista, on saanut jotkut ryhtymään toimenpiteisiin ruumiinsa säilyttämiseksi suurin kustannuksin.

Koska ihmisten on vaikea myöntää, että kuolema lopettaa kaiken, heillä on kaikkialla halu säilyttää vainajien muisto ja haudata heidän ruumiinsa juhlamenoin. Kirja Funeral Customs the World Over (Hautajaistapoja eri puolilla maailmaa) toteaa:

”Ei ole ainuttakaan ihmisryhmää, olkoon se miten äärimmäisen alkeellinen tai toisaalta miten sivistynyt tahansa, joka täysin omissa oloissaan ja omien mahdollisuuksiensa mukaan eläessään ei hautaisi jäseniään juhlamenoin. Niin ilmeinen on tämä yleismaailmallinen totuus hautausseremonioista, että näyttää olevan järkevää päätellä sen johtuvan ihmisluonteesta. Se on ’luonnollista’, normaalia, järkevää. Se tyydyttää syvän yleismaailmallisen tarpeen. Sen suorittaminen näyttää ’oikealta’, ja sen suorittamatta jättäminen varsinkin niille, joita perhe, tunteet, yhdessä asuminen, yhteiset kokemukset tai muut siteet kiinteästi yhdistävät, näyttää ’väärältä’, luonnottomalta laiminlyönniltä, jota täytyy puolustella tai jota on hävettävä.”

Mitä tämä teos päättelee yleismaailmallisista hautajaistavoista? Siinä jatketaan:

”Tämä on niin totta, että ihmisen moniin määritelmiin voitaisiin lisätä vielä yksi. Hän on olento, joka hautaa vainajansa juhlamenoin.”

Huolimatta kaikesta tästä vainajat kuitenkin lopulta unohdetaan täysin sukupolvien vaihtuessa. Niitäkään, jotka ovat tehneet itselleen huomattavan nimen historiassa satoja vuosia sitten, ei ihmisinä yleensä enää muisteta. Heillä ei ole enää vaikutusvaltaa toisiin. Esimerkiksi sellaisilla mahtavilla vanhan ajan hallitsijoilla kuin Nebukadnessarilla, Aleksanteri Suurella ja Julius Caesarilla ei enää ole vaikutusta meidän jokapäiväiseen elämäämme, vaikka he aikanaan vaikuttivat miljoonien aikalaistensa elämään. Tarkkanäköinen Raamatun Saarnaajan kirjan kirjoittaja tunnusti sen kaunistelemattoman totuuden, että kuolleet unohdetaan aikanaan. ”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.” (Saarn. 1:11) Jo se tosiasia, että ihminen tekee kaikkensa tullakseen muistetuksi, vaikka hän tietää, että hänet lopulta unohdetaan, osoittaa, että hänen halunsa elää, vaikkapa vain muistoissa, on hänelle luontainen.

IHMISEN KUOLEMA EI NÄYTÄ JÄRKEVÄLTÄ

Ottaen huomioon ihmisen yleisen suhtautumisen kuolemaan, hänen hämmästyttävät mahdollisuutensa muistamisen ja oppimiskyvyn alalla ja hänen sisäisen iankaikkisuuden tajunsa, eikö ole ilmeistä, että hänet on luotu elämään? Vain jos me hyväksymme Raamatun selityksen, jonka mukaan ihmisen nykyinen kuolevainen tila ei ole koskaan ollut osa Jumalan alkuperäistä tarkoitusta, me voimme ymmärtää asiat, jotka olisivat muuten hyvin hämmentäviä. Ajattele esimerkiksi eräitten kasvien ja eläinten elinikää, joka suuresti ylittää ihmisen eliniän.

Puu voi elää satoja vuosia ja toiset niistä, kuten mammuttipetäjät ja vihnemännyt, tuhansia vuosia. Ei ole harvinaista, että jättiläiskilpikonna elää yli 150 vuotta. Miksi pitäisi olla näin? Miksi ajattelukyvyttömät puut ja järkeä vailla olevat kilpikonnat elävät kauemmin kuin älyllinen ihminen?

Ja eikö ihmisen kuolema ole kaiken lisäksi hirvittävää tuhlausta? Vaikka pieni osa ihmisen tiedosta ja kokemuksesta on voinut siirtyä toisille, niin jälkipolvet menettävät niistä suurimman osan. Henkilö on voinut olla esimerkiksi huomattava tiedemies, nerokas arkkitehti tai taitava muusikko, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Hän on voinut opettaa toisia. Mutta kun hän kuolee, ei kenelläkään ole kaikkia hänen kykyjään ja kokemuksiaan. Hän on voinut olla kehittämässä jotakin uutta ratkaistuaan monia ongelmia. Niiden, jotka olisivat voineet hyötyä hänen hankkimastaan tiedosta ja kokemuksesta, täytyy nyt ehkä oppia kokeilemalla ja erehtymällä – kunnes kuolema katkaisee heidänkin työnsä. Koska tiedon ala on hyvin laaja, niin miksi ihmiskunnan täytyy työskennellä sellaisen ylimääräisen vaikeuden alaisena, että kokeneet henkilöt temmataan siltä pois, kun heistä tulee kuoleman uhreja?

Lisäksi väite, jonka mukaan ihmisen oli määrä elää vain muutamia vuosia maan päällä ja sitten kuolla, ei ole sopusoinnussa sen uskomuksen kanssa, että Luoja on rakkaudellinen. Miksi ei? Koska se merkitsisi sitä, että Luoja huolehtii enemmän eräistä älyä vailla olevista kasveista ja mykistä eläimistä kuin ihmisistä, jotka voivat osoittaa rakkautta ja arvostusta. Se merkitsisi myös, että hän ei tuntisi sääliä ihmisiä kohtaan, joihin kuolema koskee kipeämmin kuin mihinkään muuhun maallisen elämän muotoon.

Jos nykyinen elämä olisi todella kaikki, mitä on, ja jos Jumala olisi todella tarkoittanut elämän tällaiseksi, niin miten me voisimme rakastaa häntä? Miten me voisimme tulla vedetyiksi Hänen tykönsä, joka tekisi meille mahdottomaksi käyttää kaikkia mahdollisuuksiamme? Eikö olisi epäystävällistä, että hän antaisi ensin suunnattoman mahdollisuuden hankkia tietoa ja sitten tukahduttaisi sen käytön?

Mutta jos ihmiset tehtiin jatkuvaa elämää varten, niin he tarvitsevat vastauksen kysymykseen: miksi ihminen kuolee? Ja he tarvitsevat tyydyttävän vastauksen voidakseen ymmärtää, miksi Jumala on sallinut kuoleman vaatia ihmisuhreja tuhansien vuosien ajan. Tämä voi hyvinkin poistaa vakavan esteen, joka on pidättänyt ihmistä pääsemästä hyvään suhteeseen Luojan kanssa ja löytämästä nyt elämän tosi tarkoitusta ja iloa.

Mutta miten me voimme tietää varmasti kuoleman syyn?

[Kuva s. 24]

MIKSI IHMINEN ELÄÄ NIIN VÄHÄN AIKAA?

Huolimatta hämmästyttävästä oppimiskyvystään ihmiset elävät vain 70–80 vuotta

Joutsentenkin tiedetään elävän yli 80 vuotta

Vaikka kilpikonnilla ei ole järkeä, ne elävät yli 150 vuotta

Jotkin puut elävät tuhansia vuosia