KAPINALLISUUS
Tottelemattomuutta esivaltaa kohtaan tai esivallan vastustamista ja uhmaamista. Kapinoinnin pääasiallisia syitä ovat olleet ylpeys, itsekkyys, ulkopuolinen painostus, tyytymättömyys esivallan langettamaan tuomioon ja halu vapautua alistussuhteesta tai sorrosta, joko todellisesta tai kuvitellusta.
Varhaishistoria. Jumalaa vastaan kapinoiminen alkoi näkymättömässä maailmassa. Henkiluomus, josta myöhemmin ruvettiin käyttämään nimitystä Saatana Panettelija, yritti käärmeen välityksellä saada ensimmäisen naisen, Eevan, kapinoimaan Luojaansa vastaan. Hän teki kapinasta houkuttelevan esittämällä sen menettelynä, joka johtaisi valistuksen saamiseen. Eeva antoi myöten itsekkäälle kunnianhimolle ’olla niin kuin Jumala’ siinä mielessä, että voisi itse päättää, mikä oli hyvää ja mikä pahaa, sen sijaan että tukeutuisi tässä asiassa Jumalan arvioon. (Ks. PUUT: Kuvaannollista käyttöä.) Eeva kuvitteli, että häneltä oli riistetty jotain, minkä hän nyt näki oikeudenmukaisesti kuuluvan itselleen, ja niinpä hän päätti rikkoa Jumalan käskyä. Myöhemmin hänen miehensä Aadam taipui hänen painostuksestaan liittymään tuohon kapinaan. Aadam ei tehnyt sitä siksi, että hänet olisi petetty luulemaan käärmeen sanoja tosiksi, vaan ilmeisesti siksi, että hän asetti itsekkäästi syntisen vaimonsa toveruuden Jumalan hyväksynnän edelle. (1Mo 3:1–6; 1Ti 2:14.)
Vuosisatojen ajan sen jälkeen ihmiskunnan enemmistö ei nähtävästi halunnut alistua Jumalan valtaan. Abelin kuolemasta Nooan syntymään asti kului yli 926 vuotta, ja tuona aikana vain Hanokista sanotaan, että hän vaelsi Jumalan kanssa (1Mo 5:22). Kapinallisuus levisi myös taivaassa. Nooan päivinä enkelit, jotka halusivat aistillista nautintoa, jättivät tottelemattomasti taivaallisen asemansa, aineellistuivat ihmisiksi, menivät naimisiin naisten kanssa ja saivat jälkeläisiä. (1Mo 6:4; 1Pi 3:19, 20; 2Pi 2:4, 5; Ju 6.)
Nooan aikaan mennessä kapinahenki oli kyllästänyt ihmiskunnan siinä määrin, että Jehova Jumalan mielestä oli sopivaa tuhota ihmiset vedenpaisumuksessa. Vain Nooa ja hänen lähiomaisensa, kaikkiaan kahdeksan henkeä, katsottiin säilyttämisen arvoisiksi. (1Mo 6:5–8; 7:13, 23.)
Israelissa. Vuosia myöhemmin Jehova Jumala alkoi olla tekemisissä vain Israelin kansakunnan kanssa. Kautta Israelin historian Jehovaa ja hänen edustajiaan vastaan kapinoitiin kuitenkin monta kertaa, ja kapinoinnissa olivat mukana koko kansakunta, sen eri ryhmät tai yksilöt. Kaikissa tapauksissa kapinaan nousseet eivät olleet varsinaisesti kapinahenkisiä. Esimerkiksi Mooses ja Aaron palvelivat Jehova Jumalaa uskollisesti vuosikausia, mutta kerran he menettivät riitelevien israelilaisten painostuksen vuoksi itsehillintänsä ja kapinoivat siten, etteivät he antaneet Jumalalle kunniaa saadessaan häneltä ihmeen välityksellä vettä (4Mo 20:12, 24; 27:13, 14). Kansakuntana israelilaiset olivat kuitenkin niin itsepäisen kapinallisia, että Israelin huoneesta käytetään Hesekielin 44:6:ssa nimeä ”Kapinallisuus”, ikään kuin Israelin kansakunta olisi ollut kapinallisuuden ruumiillistuma.
Jehova Jumala ei jättänyt sellaista kapinallisuutta rankaisematta (1Sa 12:15; 15:23; 1Ku 13:21, 22, 26; Ps 5:10; Jes 1:20; 63:10; Jer 4:16–18; Hes 20:21; Ho 13:16). Hänen lakinsa vaati kuolemanrangaistusta niille, jotka kapinoivat jatkuvasti vanhempiaan vastaan (5Mo 21:18–21). Jumala teloitti ylpeän ja kunnianhimoisen Korahin, Datanin ja Abiramin sekä ne, jotka liittyivät heidän kanssaan kapinaan Jumalan voideltuja edustajia Moosesta ja Aaronia vastaan. Kun israelilaiset kiistivät tuon teloituksen oikeellisuuden ja ilmaisivat kapinahenkeä Moosesta ja Aaronia vastaan, Jehovalta tullut vitsaus tappoi vielä 14700. (4Mo 16:1–3, 25–50.) Jehova rankaisi israelilaisia usein muiden kansakuntien välityksellä, kun israelilaiset antoivat periksi painostukselle olla heitä ympäröivien kansojen kaltaisia ja kapinallisesti hylkäsivät tosi palvonnan (Tu 2:3, 11–16; 3:4, 5; Ne 9:26, 27).
Kuningas Sidkia kapinoi rikkoessaan liiton. Tehdessään Juudan kuninkaasta Sidkiasta vasallikuninkaansa kuningas Nebukadnessar pani Sidkian solmimaan liiton Jehovan nimessä. Kun Sidkia halutessaan vapautua vieraan vallan alaisuudesta kapinoi Nebukadnessaria vastaan, hän kapinoi siis myös Jehovaa vastaan, jonka nimessä hän oli sitoutunut olemaan uskollinen vasallikuningas. Tämän kapinan vuoksi Jehova sääti, että Sidkia kuolisi vankina Babylonissa. (2Ku 24:17–20; 2Ai 36:11–21; Hes 17:12–18.)
Kristittyjen keskuudessa. Myös kristityt ovat joutuneet kamppailemaan kapinallisten ihmisten kanssa. Apostoli Paavali ennusti, että kristityksi tunnustautuvien keskuudessa tapahtuisi luopumus eli kapina (2Te 2:3), ja luopioita oli jo hänen aikanaan (1Ti 1:19, 20; 2Ti 2:16–19). Opetuslapsi Juudas kirjoitti niistä, jotka herjasivat kristillisessä seurakunnassa olevia ”kunniakkaita”. Koska tuollaiset kapinalliset tuhoutuisivat varmasti, Juudas puhui heidän tuhostaan, ikään kuin se olisi jo tapahtunut: ”[He] ovat tuhoutuneet Korahin kapinalliseen puheeseen!” (Ju 8, 11.) (Ks. LUOPUMUS.)
Alamaisuus hallitusvalloille on sopivaa. Niitä, jotka haluavat olla Jumalan hyväksymiä Kristuksen seuraajia, kehotetaan kapinoinnin sijasta olemaan tottelevaisia niille, jotka ottavat johdon seurakunnan sisäpuolella (Hpr 13:17), ja hallitusviranomaisille, jotka ovat seurakunnan ulkopuolella (Tit 3:1, 2). Kapinointi maallista hallitusvaltaa vastaan merkitsee kapinaa Jumalaa vastaan, sillä Jumala sallii noiden hallitusvaltojen olemassaolon ja hänen tahtonsa on, että kristityt ovat alamaisia niille, kunhan ne eivät vaadi mitään hänen lakinsa vastaista (Ro 13:1–7; Ap 5:29).