Varhaiskristityt Rooman hallinnon alaisuudessa
SAATANA on tämän maailman jumala ja ruhtinashallitsija, ja ihmiskunnan suuri paljous on hänen sortavan järjestönsä orjuudessa. Kristuksen valtakunta ei taas ole tästä maailmasta. Hänen opetuslapsensa eivät kuulu siihen, vaikka he ovatkin siinä Jehovan uuden maailman lähettiläinä. (2. Kor. 4:4; Joh. 15:19; 18:36; Jaak. 4:4) Heillä on tosi kristittyinä erikoiskutsu, heille on annettu jumalallinen tehtävä, ja heillä on Jumalan toimiva pyhä henki, jotta he voisivat suorittaa opetuslasten tekemistä kaikista kansoista. (Matt. 28:19) Varhaiskristityt olivat uskollisia tälle tehtävälle, vaikka se saattoikin heidät epäsuosioon, vihatuiksi ja vainon kohteiksi.
Tässä pienessä kristittyjen joukossa oli aluksi vain 120 henkeä, mutta siihen lisättiin kahta kuukautta lyhyemmässä ajassa, helluntaina, 3 000 muuta. Lukumäärä nousi sitten 5 000:een. Työ kasvoi, toimintakenttä laajeni ja käsitti enemmän aluetta, ja Jumalan todistajat ”vaelsivat paikasta toiseen ja julistivat evankeliumin sanaa” puhdasoppisten juutalaisten väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta. (Apt. 1:15; 2:41; 4:4; 8:4) Apostolit ja muut matkustivat satamasta satamaan ja käyttivät maan halki kulkevia kuuluisia Rooman sotilasvaltateitä.1 He perustivat tärkeimpiin kaupunkeihin seurakuntia, ja Valtakunnan sanomaa vietiin näistä keskuksista maaseutualueille. Sen lisäksi, mitä Plinius, Clemens Romanus ja Justinus Marttyyri ovat kirjoittaneet, sanoo Origenes nimenomaan, ”että monet [kristityt] olivat ottaneet tehtäväkseen ei ainoastaan kaupunkiensa; vaan myös kylien ja maatilojen läpi kulkemisen”.2
Varhaiskristityt kirjoittivat ensin kirjeitä, mutta millaisia kirjeitä! ”Jos he saattoivat kirjoittaa tällaisia kirjeitä”, huomauttaa toht. Goodspeed, ”niin millaisia saarnoja te luulette heidän pitäneen? Ei ole ihme, että evankeliumi levisi niin nopeasti kreikkalaiseen maailmaan!”3 Apostolit kirjoittivat yhteiselle kansalle ja sen tähden tunnetulla koiné-kreikankielellä eivätkä käyttäen klassillista kreikkaa, ja heidän kirjeensä levisivät laajalle. (Kol. 4:16; 1. Tess. 5:27) Ollen tietoisia kirjojen hyödyllisyydestä varhaiskristityt eivät ainoastaan koonneet ja julkaisseet Paavalin, Pietarin, Johanneksen, Jaakobin ja Juudaan kirjeitä, vaan julkaisivat myöskin Luukkaan kirjoittaman apostolien historian ja ”Neljä evankeliumia” kirjana. Kristityt tekivät kirjojen sitomisen nykyiseen muotoonsa tunnetuksi. (2. Tim. 4:13) Evankeliumikertomusten kirjoitustyyli on niin korkeatasoinen, että ”minkäänlainen uskonnollinen kirjallisuus ei ole vetänyt sille vertaa miellyttävyydessä ja voimassa”.3 Tuo kristittyjen varhainen rekisteröimätön raamattuseura ryhtyi ajan kuluessa ahkerasti kääntämään Raamattua toisille kielille – syyriaksi, koptinkielelle, latinaksi jne.3
ISKU PAKANAMAAILMAAN
Kun nuori kristillisyys levisi ponnessaan ja tarmossaan yli Rooman valtakunnan, niin se törmäsi monia outoja uskonnollisia selityksiä, filosofisia mietelmiä ja tapoja vastaan. Se töytäsi myöskin päistikkaa Rooman virkavallan omaamia aatteita vastaan. Paholaisia palvoneista pakanoista, jotka kunnioittivat valtavaa määrää erilaisia jumalia, näytti tosiaan erittäin oudolta, että nuo kristityiksi sanotut ihmiset uskoivat ainoastaan yhteen todelliseen ja elävään Jumalaan, jonka nimi yksin on Jehova.4 Pakanoitten silmissä näytti kummalliselta, ettei noilla Jumalan palvelijoilla ollut yhtään komeaa temppeliä. ”Meidän täytyy muistaa, että kristityillä ei ollut lähes kolmeen vuosisataan yhtään kirkkorakennusta. He kokoontuivat sellaisissa yksityiskodeissa, joissa oli kyllin suuret huoneet heidän kokouksiaan varten.” 3, 2
Eikä kristityillä ollut lainkaan kuuluisia patsaita eikä pyhäinjäännöslippaita. ”Kuvien käyttö”, vahvistaa Neander, ”oli alkujaan aivan vieras kristilliselle palvonnalle ja kristillisille kirkoille ja pysyikin sellaisena koko tämän ajan. Taiteen ja uskonnon sekaantuminen ja kuvien käyttö uskonnon yhteydessä näytti ensimmäisistä kristityistä pakanalliselta tavalta.”2 Kristityillä ei ollut mitään vaikuttavia muodollisuuksia eikä palkattua papistoa.5 ”Saarnaamista ja opettamista ei ollut rajoitettu apostolisessa kirkossa erikoiseen luokkaan, vaan jokainen kääntynyt voi julistaa evankeliumia epäuskoisille, ja jokainen kristitty, jolla oli se lahja, voi rukoilla ja opettaa sekä kehoittaa seurakunnassa.”6
Kristityt julistivat Kristusta pelastajanaan keisarin asemesta. Heidän raamatullista opetustaan sellaisista asioista kuin avioliitosta, kaikessa osoitettavasta puhtaudesta, rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta, rauhallisesta käyttäytymisestä toisiaan kohtaan, väkivaltaisen vainon kärsivällisestä kestämisestä sekä rakkauden, armon ja anteeksiantavaisuuden osoittamisesta’1 – kaikkia näitäkin pitivät epäuskoiset pakanat ”maailman kääntämisenä ylösalaisin”.
Tertullianus kertoo, miten pakanat söivät ihmisverta – toisinaan vahvistaakseen sopimuksen, toisinaan aloitteenteon merkiksi, toisinaan kaatumataudin parantamiseksi. Mutta kristityt eivät tehneet siten! Tertullianus sanoo: ”Punastukoon teidän erehdyksenne kristittyjen edessä, sillä me emme ota edes eläinten verta luonnolliseen ruokavalioomme. Me kieltäydymme sen tähden tukehtuneesta tai itsestään kuolleesta, jottemme millään tavalla tulisi veren saastuttamiksi silloinkaan, kun se on haudattu lihaan. Ja lopuksi, kun te koettelette kristittyjä, te tarjoatte heille täynnä verta olevia makkaroita; te tiedätte luonnollisesti vallan hyvin, että se on kielletty heidän keskuudessaan, mutta te haluatte tehdä heistä rikkojia.”7
”Varhaiskristittyjä, jotka koettivat pidättyä epäjumalanpalvonnasta, pidettiin erittäin yhteiskunnanvastaisina ihmisinä. Heitä ei nähty koskaan julkisissa juhlissa ja huveissa. He eivät ottaneet osaa sirkuksen tai amfiteatterin huvituksiin.”8, 9, 10 Ja miksi eivät? Cyprianus, joka eli silloin, esittää toisia syitä julkisen epäjumalanpalvonnan lisäksi: ”Valmistellaan gladiaattorien taistelua julmien silmien janon tyydyttämiseksi verellä. Ihminen pannaan kuolemaan ihmisten huviksi, murhaamisesta tulee ammatti, eikä rikosta ainoastaan harjoiteta, vaan opetetaankin.”2
Rooman asiamiehet valehtelivat kristittyjä vastaan yllyttääkseen sekä kansaa että hallitusta heitä vastaan.2 Roskajoukon väkivallanpurkauksia sattui usein, ja uskolliset kristityt kärsivät kauheata vääryyttä, saaden osakseen kuolemankin.8
KUMPAA PALVELLA: JUMALAA VAI VALTIOTA?
Esillä oli sama vanha kysymys: Ketä Jumalan palvelijat palvovat ja tottelevat? Ei voi palvella kahta isäntää, sanoi Kristus. Tosi kristityt eivät sovittele koskaan tässä asiassa. (Matt. 6:24; Apt. 4:19, 20) Samoin kuin he ovat nykyaikana kieltäytyneet sanomasta ”heil Hitler”, niin he kieltäytyivät tuhat yhdeksänsataa vuotta takaperin tervehtimästä ja kumartamasta caesarin kuvaa ja polttamasta sille suitsutusta.8 ”Rooma oli tullut vähitellen täyteen ulkolaisia palvontamuotoja harjoittavia ihmisiä, jotka vannoivat vaadittaessa uskollisuutta keisarin jumalalliselle hengelle. Mutta uskossaan lujat kristityt eivät tehneet moista uskollisuudenvalaa. Ja koska he eivät vannoneet uskollisuutta sellaiselle, mitä me pitäisimme nykyään LIPPUA vastaavana, niin heidät katsottiin poliittisesti vaarallisiksi.”11
Nuo Jumalan ihmiset tiesivät, että ”kuningasten jumalallinen oikeus” on pelkkää tarua ja ettei valtion lippu eli vertauskuva ollut pelastuksen tunnus, ja siksi he eivät voineetkaan vakuuttaa uskollisuutta sille. Mutta he olivat siitä huolimatta uskollisia ja kuuliaisia valtiolle kaikissa asioissa, jotka eivät kuuluneet palvontaan.12 Kristus kielsi heitä kapinoimasta valtiota vastaan. ”Maksakaa takaisin keisarille kuuluva keisarille, mutta Jumalalle kuuluva Jumalalle”, hän käski heitä, ja he tekivät sen. (Mark. 12:17, Um) Justinus Marttyyri sanoo: ”Verot ja tullit me maksamme tunnollisimmin kaikista ihmisistä niille, jotka te olette määränneet virkaansa, niinkuin hän opetti meitä. (Matt. 22:21) Siksi me palvomme yksistään Jumalaa, samalla kun me palvelemme teitä kernaasti kaikissa muissa suhteissa.”2 Tertullianus selitti tästä samasta asiasta: ”Keisarin kuva, joka on rahassa, tulee antaa keisarille, ja Jumalan kuva, joka on ihmisessä, tulee antaa Jumalalle; siksi sinun täytyykin antaa tosiaan raha keisarille, mutta itsesi Jumalalle, sillä mitä jää Jumalalle, jos kaikki kuuluu keisarille?”2
”Varhaiskristityt olivat valmiit kuolemaan uskonsa puolesta. He kieltäytyivät palvomasta pakanaroomalaisten jumalia. Koska he uskoivat rauhaan, niin he eivät halunneet palvella Rooman keisarin armeijoissa.”13 Ne, ”jotka vastustivat sotapalvelusta, näyttivät hyödyttömiltä valtiolle” roomalaisten mielestä 9, mutta se ei muuttanut Jumalan näkökantaa asiassa, ja sehän lopultakin merkitsee kaikkea.
Nuo kristityt eivät vastustaneet sitä eivätkä sekaantuneet siihen, että keisari otti pakanoita armeijaansa. Hänellähän oli täysi oikeus tehdä niin, koska he kuuluivat tähän vanhaan maailmaan. Mutta kun keisari pyysi Jumalan palvelijoita, jotka kuuluivat Jehovan valtakuntaan eivätkä lainkaan Perkeleen maailmaan, taistelemaan vanhan maailman otteluita, niin se oli aivan eri asia. Näin ollen sellaiset kauniilta näyttävät väitteet kuin Celsuksen (erään toisella vuosisadalla eläneen latinalaisen kirjailijan) ovat tyhjiä sanoja. ”Eikö keisari rankaise teitä oikeutetusti?” Celsus kysyi. ”Sillä jos kaikki tekisivät niinkuin te, niin keisari jäisi yksin, eikä kukaan puolustaisi häntä, villeimmät raakalaiset saisivat koko maailman haltuunsa, eikä jäljelle jäisi jälkeäkään tosi viisaudesta eikä teidän uskonnostannekaan ihmiskunnan keskuuteen; sillä älkää kuvitelkokaan, että teidän Kaikkivaltias Jumalanne tulisi alas taivaasta taistelemaan puolestamme.”2, 12
VAINO VANHURSKAUDEN TÄHDEN
”Jos he ovat minua vainonneet”, Jeesus varoitti, ”niin he teitäkin vainoavat . . . kaiken tämän he tekevät teille minun nimeni tähden.” (Matt. 5:10, 11; Luuk. 21:12; Joh. 15:20, 21) Ja niin kävikin. ”Sekä Pliniuksen kirjeestä että Trajanuksen julistuksesta käy sitovasti ilmi, että kristittyjä voitiin rangaista yksistään nimen takia eli pelkästään siksi, että he tunnustautuivat kristityiksi, ilman että yksityiskohtaisesti määriteltiin tai todistettiin mitään määrättyjä rikoksia.”1 Heitä vastaan puhuttiin kaikkialla. – Apt. 28:22.
Kirjallisesti oppineet, sellaiset kuin Lukianos, Celsus, Porfyrios, Hierokles, hyökkäsivät noina varhaisina aikoina kristittyjen kimppuun ja, kuten on jo mainittu, harhaanjohdettu väestö ahdisti ja pieksi heitä usein.14 Mutta monissa muissa tapauksissa olivat hallitsevat tekijät vastuussa siitä. Kristittyjen kokouksia hajoitettiin; heidän Raamattujaan poltettiin; heiltä otettiin Rooman kansalaisedut pois; heitä heitettiin vankilaan; ja toisinaan heitä poltettiin roviolla tai venytettiin kidutuspenkissä tai heitettiin areenalle villieläinten revittäviksi. ”Kaikkia kiduttamiskeinoja käytettiin. Pakanuus, joka taisteli olemassaolonsa puolesta, ei jättänyt mitään keinoa käyttämättä repiäkseen juurineen pois tuon sekä halveksitun että pelätyn lahkon.”8
Jotkut historioitsijat15 ovat kiistelleet siitä, miksi Jumalan kansa erotettiin muista ja miksi sitä vainottiin määrättömästi, mutta kun kyseessä oleva asia nähdään, niin se on yksinkertaisesti ymmärrettävissä. Eräs Diognetokselle – joka eli toisen vuosisadan alkupuolella – osoitettu kirje sanoo: ”Kristityt eivät ole erillään muista ihmisistä, eivät maallisen asumuksensa, kielen eikä tapojen puolesta; he eivät asu erillisissä kaupungeissa, eivät käytä erikoista kieltä eivätkä omituista elintapaa. – He asuvat kreikkalaisten tai barbaarien kaupungeissa, niinkuin sattuma on määrännyt heidän asuntonsa, ja koska he noudattavat maan tapoja vaatetuksessa, ruoassa ja muissa sellaisissa asioissa, niin he osoittavat luonteenlaatua ja käyttäytymistapaa, mikä on ihmeellinen ja huomattava kaikkien silmissä. He tottelevat olemassaolevia lakeja, ei, he voittavat täydelleen lait omalla käytöksellään.”2
Vaino ei johtunut siis siitä, että kristityt olisivat olleet kummallisia kiihkoilijoita. He olivat aivan tavallisia, luonnollisia ihmisiä jokapäiväisen elämän ollessa kysymyksessä. (1. Kor. 1:26–29) Mutta Celsus ivasi tätäkin tosiasiaa sanoen, että ”se tekee asiasta pilkattavan, että työläiset, suutarit, maanviljelijät, kaikkein tietämättömimmät ja moukkamaisimmat ihmiset, ovat innokkaita evankeliumin saarnaajia”.2
Roomalla ei ollut totisesti parempia alamaisia, sillä kristityt osoittivat aidompaa kunnioitusta hallitusta ja lakia ja järjestystä kohtaan kuin ketkään muut, vaikka heidät luokiteltiinkin epämieluisiksi kansalaisiksi.16 Tertullianus kutsui tämän todistamiseksi viranomaiset toteamaan, että ne rikolliset, jotka syyllistyivät joka päivä murhaan, viettelykseen, varkauteen jne., olivat pakanoita eivätkä kristittyjä. Vankilat olivat tosin täynnä kristittyjä, mutta ainoa syytös heitä vastaan oli se, että he olivat kristittyjä.17 Kaikki tosiseikat osoittivat, että Jehovan uskolliset palvelijat olivat Rooman hallituksen alaisuudessa ”joukko luonteeltaan mitä viattomimpia, vaarattomimpia ihmisiä, jotka eivät koskaan hautoneet mielessään valtion hyvinvoinnille vihamielistä toivetta tai ajatusta”.18
Eikö ole outoa, että tällaisia hyviä ihmisiä vihattiin ja vainottiin säälittä? Tässä on syy, kuten Tertullianus sanoo: ”He eivät osoita mitään turhaa, väärää eikä typerää kunnioitusta keisarille”, ja he kieltäytyvät osallistumasta pakanoitten kevytmielisiin juhliin.5 Roomalaiset suvaitsivat jokaista, joka kumarsi ja palvoi totalitaarista valtiota ja sen ihmistekoista jumalaa, jumaloitua keisaria.18 Juutalaisetkin selviytyivät melko hyvin sovittelemalla tässä asiassa.1 ”Mutta kristittyjen käytös”, kertoo Mosheim, ”oli aivan tämän vastaista, sillä he yrittivät, karkoittaen kaiken pelon, tarmokkaasti saada roomalaiset hylkäämään turhan ja tyhmän taikauskonsa ja kehoittivat jatkuvasti kansalaisia jättämään ja poistamaan nuo pyhät menonsa.”18 ”Heidän evankeliuminsa ei ollut salaista, salaperäistä mysteeriä, vaan katoilta julistettavaa, ja he ottivat asiakseen noudattaa profeettojen vanhaa iskulausetta: ’Julistakaa hyvää sanomaa.’”3
LUETTELO TEOKSISTA, JOISTA ON OTETTU LAINAUKSIA
(Kaikki englanninkielisiä)
1. Kristillisyys ja Rooman hallitus, E. G. Hardy, 1925, uusi painos 1894:n julkaisusta, sivv. 122, 130, 95, 18, 19.
2. Kristillisen uskonnon ja kirkon historia kolmella ensimmäisellä vuosisadalla, Augustus Neander, Henry John Rose’in kääntämä saksasta, toinen painos, 1848, sivv. 46, 182, 183, 162, 52, 159, 160, 52, 53, 40, 41.
3. Kristillisyys julkisessa sanassa, Edgar J. Goodspeed, sivv. 11, 36, 76, 14, 75.
4. Rooman valtakunnan rappeutuminen ja kukistuminen, Edward Gibbon. ”Nykyajan kirjasto”-painos, 1. osa, 16. luku, sivv. 450, 451.
5. Rooman historian lähdekirja, Dana C. Munro, 1904, sivu 170.
6. Kristillisen kirkon historia, Philip Schaff, 2. osa, sivu 124.
7. Tertullianuksen Apologeticus, kääntänyt T. R. Glover, IX, 9–15.
8. Euroopan varhaissivistys, Hutton Webster, 1933, sivv. 132, 233, 333, 334.
9. Rooman historia, George Willis Botsford, 1901, sivu 263.
10. Euroopan keskiajan historia, Lynn Thorndike, 1917, sivu 64.
11. Sivistyshistoria, Ethel Rose Peyser, 1934, sivu 549.
12. Rooman lyhyt historia, Guglielmo Ferrero ja Corrado Barbagallo, 1919, sivv. 280, 382.
13. Vanhasta maailmasta uuteen, Eugene A. Colligan ja Maxwell F. Littwin, 1932, sivu 88.
14. Raamatullisen, jumaluusopillisen ja kirkollisen kirjallisuuden tietosanakirja, McClintock & Strong, 1871, 2. osa, sivu 271.
15. Muinainen maailma, Willis Mason West, 1913, sivv. 538, 539.
16. Euroopan historia, James H. Breasted, 1920, sivu 272.
17. Kristillisen kirkon historia, Henry C. Sheldon, 1894, 1. osa, sivu 180.
18. Historiallisia selityksiä kristillisyyden tilasta, John Laurence von Mosheim, kääntänyt saksasta Robert S. Vidal ja toimittanut James Murdock, 1853, 1. osa, sivv. 129, 130.