Ei ajatustakaan sovitella!

JEHOVAN käsi oli Jeesuksen Kristuksen ensimmäisten seuraajien kanssa (Apostolien teot 11:21). Jumalan avulla he toimivat tinkimättömän rehdisti. Se, että he myös kokivat vihamielisyyttä ja jopa ankaraa vainoa, on tunnettu historiallinen tosiasia.

Kristuksen ensimmäisten uskollisten seuraajien nuhteettomuus on tullut suorastaan sananparreksi. He kieltäytyivät tinkimästä uskostaan, vaikka he joutuivat maksamaan sen hengellään. Mutta miksi heitä kohdeltiin niin julmasti?

Vihattuja ilman syytä

Tosi kristityillä, niin kuin Jeesuksellakin, oli erilaiset halut ja uskomukset kuin tällä maailmalla (1. Johanneksen kirje 4:4–6). Lisäksi kristillisyyden kasvu ”oli ollut niin nopeaa ja sen menestys niin huomattava, että järkyttävä yhteentörmäys [Rooman keisarivallan kanssa] oli väistämätön”, toteaa historioitsija Edmond de Pressensé.

Jeesus sovelsi kerran itseensä erästä profeetallista psalmia sanomalla: ”He vihasivat minua syyttä.” (Johannes 15:25; Psalmit 69:5.) Ennen kuin hän sanoi opetuslapsilleen tämän, hän oli varoittanut: ”Ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Johannes 15:20.) Hänen askeleissaan kulkeminen ei olisi helppoa. Ensiksikin juutalaiset uskonnolliset johtajat kohtelisivat Jeesuksen juutalaisia opetuslapsia juutalaisuuden hylänneinä luopioina. Kun Jeesuksen seuraajia kiellettiin puhumasta enää hänestä, he eivät suostuneet noudattamaan tätä kieltoa eivätkä näin tinkineet uskostaan (Apostolien teot 4:17–20; 5:27–32).

Todistajalausunnoissa, jotka esitettiin juutalaiselle sanhedrinille vähän vuoden 33 helluntain jälkeen, opetuslapsi Stefanuksen syytettiin puhuneen ”pilkkaavia sanoja Moosesta ja Jumalaa vastaan”. Vaikka nämä syytökset olivat törkeän vääriä, hänet kivitettiin kuoliaaksi. Sen johdosta ”nousi Jerusalemissa olevaa seurakuntaa vastaan suuri vaino; apostoleita lukuun ottamatta kaikki hajaantuivat ympäri Juudean ja Samarian seutuja”. (Apostolien teot 6:11, 13; 8:1.) Monia vangittiin.

Kirjassa Christianity and the Roman Empire juutalaisten kerrotaan vainonneen Jeesuksen seuraajia ”leppymättömän vihan vallassa”. Rooman hallituksen piti monesti jopa suojella kristittyjä! Esimerkiksi roomalaiset sotilaat pelastivat apostoli Paavalin, kun juutalaiset aikoivat tappaa hänet (Apostolien teot 21:26–36). Silti kristittyjen ja roomalaisten välit pysyivät ongelmallisina.

Rooma kiihdyttää vainoa

Noin yhdeksän vuotta Stefanuksen kuoleman jälkeen roomalainen hallitsija Herodes Agrippa I surmasi apostoli Jaakobin saavuttaakseen juutalaisten suosion (Apostolien teot 12:1–3). Siihen mennessä usko Kristukseen oli levinnyt Roomaan (Apostolien teot 2:10). Vuonna 64 suuri osa tuosta kaupungista tuhoutui tulipalossa. Kristittyjä vastaan nousi hirvittävä vaino sen jälkeen, kun Nero syytti heitä tästä tuhosta yrittäessään vaientaa huhut, joiden mukaan hän oli vastuussa suurpalosta. Sytyttikö hän kaupungin tuleen voidakseen sillä varjolla jälleenrakentaa sen entistä loisteliaammaksi ja antaa sille itsensä mukaan uuden nimen, Neropolis? Vai vaikuttiko keisarinna Poppaea, kristittyjä kohtaan tuntemastaan antipatiasta kuuluisa juutalaiskäännynnäinen, hänen päätökseensä syyttää heitä? Tutkijat eivät ole asiasta varmoja, mutta vaikutukset olivat kuitenkin hirvittävät.

Roomalainen historioitsija Tacitus sanoo: ”Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä [kristittyjä] annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan”, ihmissoihtuina valaisemaan keisarillisia puutarhoja. Tacitus, joka ei ollut kristittyjen ystävä, lisää: ”Tämä sai kuitenkin aikaan sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin syyllisiä ja ansaitsivat mitä ankarimpia rangaistuksia, sillä heitä ei uskottu tuhottavan yleisen edun vuoksi vaan yhden henkilön [Neron] julmuuden tyydyttämiseksi.”

Selvä ero

Vaikka kristittyjen syyttäminen Rooman tuhosta vastasikin Neron tarkoituksia, hän ei koskaan kieltänyt heidän toimintaansa eikä kristillisyyttä Rooman valtiossa harjoitettavana uskontona. Miksi roomalaiset sitten jatkoivat vainoamista? Koska ”pienten kristillisten yhteisöjen jumalanpelko ja säädyllisyys häiritsivät huvituksia tavoittelevaa pakanamaailmaa”, toteaa historioitsija Will Durant. Kristillisyyden ja veristen gladiaattoritaistelujen välinen ero olisi tuskin voinut olla suurempi. Roomalaisten tilaisuus päästä eroon kristityistä ja rauhoittaa siten omaatuntoaan oli liian hyvä hukattavaksi.

Maailmanvaltana Rooma näytti voittamattomalta. Roomalaiset pitivät yhtenä syynä sotilaalliseen kyvykkyyteensä sitä, että he palvoivat kaikkia jumalia. Heidän oli siksi vaikea ymmärtää kristillisyyden ehdotonta yksijumalaisuutta ja sitä, että se hylkäsi kaikki muut jumalat, samalla myös keisarinpalvonnan. Ei ollut yllättävää, että Rooma piti kristillisyyttä itse maailmanvallan perustusta heikentävänä voimana.

Todistamisen hinta

Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella apostoli Johannes karkotettiin ”Jumalasta puhumisen ja Jeesuksesta todistamisen vuoksi” Patmoksen saarelle (Ilmestys 1:9). Rooman keisarin Domitianuksen arvellaan olleen vastuussa tästä. Jeesuksen seuraajien kokemasta painostuksesta huolimatta kristillisyys oli vuosisadan vaihteeseen mennessä levinnyt kaikkialle Rooman valtakuntaan. Miten se oli mahdollista? Kirjassa A History of the Early Church sanotaan, että kristillisyys ”pysyi koossa sananpalveluksen avulla”. Vainotut varhaiskristityt pitivät Johanneksen tavoin tinkimättömästi kiinni uskostaan ja jatkoivat innokkaasti Jumalasta puhumista ja Jeesuksesta todistamista (Apostolien teot 20:20, 21; 2. Timoteukselle 4:2).

Kristittyjen vaino sai uuden käänteen vuonna 112, kaksi vuotta sen jälkeen, kun keisari Trajanus oli nimittänyt Pliniuksen Bithynian (nykyisen Luoteis-Turkin) käskynhaltijaksi. Sitä ennen tuon alueen asioita oli hoidettu leväperäisesti, mikä oli aiheuttanut epäjärjestystä. Temppelit olivat lähes autioita ja uhrieläinten rehun myynti oli vähentynyt huomattavasti. Kauppiaat syyttivät tästä kristillisen palvonnan yksinkertaisuutta, sillä siitä puuttuivat sekä eläinuhrit että epäjumalat.

Plinius näki kovasti vaivaa ennallistaakseen pakanapalvonnan samalla kun kristityt maksoivat hengellään sen, että he kieltäytyivät uhraamasta viiniä ja suitsuketta keisarin patsaiden edessä. Rooman viranomaiset tulivat lopulta siihen tulokseen, että kristityt ”olivat hyveellisiä ihmisiä, mutta selittämättömän vihamielisiä vanhoja uskonnollisia perinteitä kohtaan”, toteaa professori Henry Chadwick. Vaikka kristittynä oleminen merkitsikin edelleen kuolemantuomiota, Jeesuksen tosi seuraajilla ei ollut ajatustakaan sovitella.

Viha johtui myös ”pakanaperheiden ärtymyksestä, jonka sai aikaan joidenkuiden perheenjäsenten kääntymys”, sanoo professori W. M. Ramsay. ”Seuraelämä kävi erittäin hankalaksi, kun jonkun naapuri ei voinut mukautua kaikkein yleisimpiin tapoihin sillä perusteella, että se edellytti pakanajumalten tunnustamista”, toteaa tri J. W. C. Wand. Ei ole ihme, että monet pitivät varhaiskristittyjä ihmiskunnan vihaajina tai ateisteina.

Kasvu voimistaa vainoa

Polykarpoksesta, jonka kerrotaan saaneen opetusta apostoli Johannekselta, tuli Smyrnan (nykyisen Izmirin) kaupungin kunnioitettu vanhin. Hänet poltettiin paalussa vuonna 155 uskonsa vuoksi. Rooman provinssin käskynhaltija Statius Kvadratus kutsui ihmisjoukot koolle. Stadion täyttyi vihamielisistä pakanoista, jotka halveksivat 86-vuotiasta Polykarposta, koska tämä yritti saada heidät luopumaan jumaliensa palvonnasta, ja kiihkomieliset juutalaiset keräsivät auliisti polttopuita, vaikka heidän täytyikin tehdä se suurena sapattina.

Vainon aalto kohtasi tämän jälkeen kaikkialla roomalaisessa maailmassa asuvia kristittyjä. Keisari Marcus Aureliuksen hallituskautena heidän verensä vuoti vieläkin vuolaammin. Jos he olivat Rooman kansalaisia, heidät surmattiin miekalla; muussa tapauksessa villipedot tappoivat heidät amfiteattereissa. Mikä oli heidän rikoksensa? Yksinkertaisesti se, että he olivat kristittyjä, jotka eivät suostuneet tinkimään tai luopumaan uskostaan.

Nykyinen Ranskan kaupunki Lyon kasvoi Rooman siirtokunnasta Lugdunumista, joka oli pääasiallinen hallinnollinen keskus ja ainoa roomalainen varuskunta Rooman ja Reinin välissä. Vuonna 177 siellä oli vahva kristillinen yhteisö, jota pakanaväestö nousi vastustamaan raivoisasti. Vastustus alkoi, kun kristittyjen pääsy julkisille paikoille estettiin. Väkijoukko ryhtyi mellakkaan, ja sen jälkeen vaino oli niin ankaraa, ettei yksikään kristitty uskaltautunut ulos ovesta. Rooman käskynhaltija määräsi, että kristityt tuli etsiä käsiin ja tappaa.

Palkka

Sen jälkeen kun Jeesuksen apostolit olivat kuolleet ja heidän pidättävä vaikutuksensa oli mennyt ohi, kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa alkoi kehittyä luopumus (2. Tessalonikalaisille 2:7). Vähän ennen 300-luvun loppua luopiokristillisyydestä tuli valtionuskonto. Siihen mennessä kristillisyys oli turmeltunut ja luopiokristityt olivat valmiita sovittelemaan ja tulemaan samankaltaisiksi kuin maailma – mitä Jeesus ja hänen ensimmäiset opetuslapsensa eivät koskaan tehneet (Johannes 17:16). Raamatun kaanon, jossa oli kertomus kristillisestä uskosta, oli kuitenkin saatu valmiiksi paljon aikaisemmin.

Kärsivätkö ja kuolivatko tuhannet varhaiskristityt turhaan? Eivät suinkaan! Heillä ei ollut ajatustakaan tinkiä uskostaan, ja niinpä he osoittautuivat uskollisiksi aina kuolemaan saakka ja saivat elämän kruunun (Ilmestys 2:10). Jehovan palvelijat kokevat yhä ankaraa vainoa, mutta heidän ensimmäisten uskonveljiensä usko ja nuhteettomuus ovat edelleen suuren rohkaisun lähde heille. Nykyajan kristityilläkään ei näin ollen ole ajatustakaan sovitella.

[Kuvat s. 8, 9]

Nero

Keisarivallan aikaisen Rooman pienoismalli

Caesarin palvonnalle omistettu alttari

[Lähdemerkinnät]

Nero: British Museumin luvalla

Museo della Civiltà Romana, Rooma

[Kuva s. 10]

Marcus Aurelius

[Lähdemerkintä]

The Bettmann Archive