Lukijain kysymyksiä

● Miten kristityn tulee suhtautua työskentelyyn asetehtaissa, palvelemiseen valamiehistössä, joulukorttien tai -kuusien myymiseen jne? – Moniin tiedusteluihin perustuva yhteiskysymys.

Vartiotorni-seura on järjestetty hyvän uutisen saarnaamiseksi Valtakunnasta koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ja se kehoittaa ja auttaa kaikkia osallistumaan tähän työhön neuvoen ilmaiseksi pätevimpiä menettelytapoja. Seuralla ei ole mitään erityistä suosittelua muiden toimintamuotojen tai töitten valinnan suhteen. Jos me antaisimme sääntöjä kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin maallisesta työstä, niin se saattaisi meidät kokoamaan valtavan, talmudmaisen sarjan säännöksiä, joissa yritettäisiin tehdä kaikki hienot erotukset sen suhteen, milloin jokin työ tulee sopimattomaksi, milloin ei. Herra ei ole antanut tällaista velvoitusta Seuralle, vaan jokaisen yksilön vastuulla on oman tapauksensa ratkaiseminen. Ongelman ratkaisemiseksi tarkastamme joulukorttien tai -kuusien myyntiä. Jos se on väärin, niin miten on sitten lihakauppiaan laita, joka myy kalkkunoita jouluateriaa varten, tai sen myyjättären, joka myy villapaidan joululahjaksi? Mihin on raja vedettävä? Tai milloin työ tulee puolustustyöksi? Sinun ei tarvitse työskennellä tankin kokoamisessa tehdäksesi sodankäynnissä tarvittavia tavaroita. Mitä tulee valamiesvelvollisuuteen, niin olisitko sinä sopiva tähän palvelukseen sanokaamme avioerotapauksessa, missä se suotaisiin jollekulle muista kuin aviorikossyistä? Sinun kristillinen omatuntosi saattaisi jättää sinut syrjään tehden sinut sopimattomaksi käsittelemään jutun toista tai molempia puolia.

Seuran äänettömyyttä näissä asioissa ei tule pitää myöntymyksen antamisena eikä tuomionakaan, jota me emme tahdo ilmaista julkisesti. Tämä merkitsee sitä, että me ajattelemme kunkin yksilön olevan valinnastaan vastuussa emmekä meidän. Hänen omantuntonsa täytyy olla levossa hänen menettelystään, ei meidän. Hän tuntee kaikki olosuhteet, me emme. Jehovan todistajat ovat lukeneet Raamattua ja tutkineet Vartiotornin julkaisuja, jotka ovat koettaneet tehdä selväksi Jehovan vanhurskaat periaatteet ja vaatimukset kristittyjen opastukseksi. Kunkin tulisi nyt kyetä ratkaisemaan itsekseen, mitä hän voi omantuntonsa mukaan tehdä maallisessa työssä. Meidän täytyy muistaa, että vaikka mikään osa maailmasta tai sen suunnitelmista ei pysy jatkuvasti, niin me olemme kuitenkin siinä emmekä voi erottautua täysin sen toiminnoista. Ottakoon siis kukin oman vastuunsa ja vastatkoon omalle omalletunnolleen arvostelematta toisia tai antamatta toisten arvostella itseään, kun yksilöitten omattunnot sallivat erilaisia ratkaisuja samassa asiassa. Meidän ei pidä ”joutua toisen omantunnon tuomittavaksi”. ”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu.” – Room. 14:4; 1. Kor. 10:29.

● Koska Raamatun kirjoittajat käyttivät etunimiä, niinkuin apostolit nimittivät toisiaan Pietariksi ja Johannekseksi ja Paavaliksi, niin jotkut väittävät, että meidänkin pitäisi käyttää nykyään kokouksissamme etunimiä. He väittävät, että sanojen ”veli” ja ”sisar” lausuminen sukunimien edellä kuulostaa liian paljon joltakin väärältä uskonnolta. Miten te vastaisitte heille? – L. R., Kalifornia.

Me käytämme sanoja ”teokratia” ja ”kristitty” sekä muitakin ilmaisuja siitä huolimatta, että väärät uskonnot käyttävät niitä myöskin. Meidän ei tarvitse hylätä tällaisten sanojen sopivaa käyttöä vain siksi, että toiset väärinkäyttävät niitä. Me emme voi sanoa sen olevan väärää uskontoa, jos käytämme sanoja ”veli” ja ”sisar” sukunimen yhteydessä, koska Raamattukin tekee niin toisinaan. Ja sanooko tarkka käännös ”veljeni Saul” tai ”Saul, veljeni”, niin sehän ei vaikuta millään lailla itse asiaan. (Apt. 9:17; 22:13; 1. Kor. 16:12; 2. Piet. 3:15) Eikä näistä nimityksistä tule muodollisia titteleitä, mitkä erottaisivat jotkut yksilöt toisista, niinkuin roomalaiskatolilaisten käyttämät nimitykset erottavat jotkut maallikoista. Jeesus ei sallinut mitään sellaisia jakoja, vaan painotti kaikkien kristittyjen samanlaista asemaa sanoessaan: ”Te olette kaikki veljiä.” – Matt. 23:8.

Etunimien käyttö sellaisinaan aiheuttaisi useita pulmia. Jos joku olisi uusi ryhmässämme tai jos me emme tuntisi häntä hyvin, niin me tekisimme liian tuttavallisen vaikutuksen, jos käyttäisimme lavalla hänen etunimeään. Jos kokousta johtava olisi kolmannellakymmenellä ja joku seurakunnassa kuudennella- tai seitsemännelläkymmenellä, niin voisi näyttää siltä, että tuolla nuorella puheenjohtajalla ei ole oikeaa arvostusta, jos hän puhuttelisi vanhempia heidän etunimillään, varsinkin kun hän ei monissa tapauksissa tuntisi läheisesti noita vanhempia henkilöitä eikä tuntisi sentähden olevansa oikeutettu puhuttelemaan heitä heidän etunimillään edes ystävällisesti lavalla keskustellessaan. Toinen tilanne: joku naishenkilö saattaa olla totuudessa, mutta hänen miehensä ei, ja tämä mies voi tulla kokoukseen. Hän kuulee jonkun toisen miehen sanovan hänen vaimonsa etunimen lavalta, koko seurakunnan edessä. On ymmärrettävää, että hän ei pidä siitä. Ottaen siis huomioon nämä ja muut tilanteet: Keitä te nimittäisitte heidän etunimillään? Jotkut loukkaantuisivat, jos niin teette; toiset, jollette tee siten. Kaikki vaikeudet katoavat, jos me käytämme lavalla ollessamme jokaisen sukunimeä, omien perheenjäsentemmekin. Me vältämme siten seurakunnan jakamisen ja toisen puhuttelemisen toisella, toisen toisella tavalla. Me emme sano tietenkään uusia tulokkaita, jotka eivät ole totuudessa, veljiksi ja sisariksi, koska täten ilmaistua hengellistä yhteyttä ei ole olemassakaan. Mutta harvoinhan uusia tulokkaita tarvitsee puhutellakaan lavalta kokousten aikana, koska he ovat siellä vain kuuntelemassa.

Sellaisten nimien käyttö Raamatussa kuin Pietari ja Johannes ja Paavali saattaa näyttää joistakuista vaatimukselta, että käytettäisiin etunimiä, mutta nuo eivät olleet etunimiä, mitkä merkitsevät sitä, että toiset eli sukunimet seuraavat. Ne olivat enimmäkseen ainoat nimet, mitkä heillä oli. Joillakuilla oli vaihtoehtoiset nimet. Esimerkiksi Pietarille ensiksi annettu nimi oli ”Simon”, ja myöhemmin häntä sanottiin ”Keefaaksi” arameankielen mukaan tai ”Pietariksi” kreikankielen mukaisesti. Joissakin paikoissa häntä nimitetään ”Simon Pietariksi”, joten ”Pietari” oli pikemminkin hänen viimeinen kuin ensimmäinen nimensä. Sanotaanpa Markuksen 3:16:nnessa: ”Simonille hän antoi lisänimen Pietari.” (KJ) Mutta tämä ei ollut kumminkaan sukunimi eli jälkimmäinen nimi siinä merkityksessä, kuin meillä nykyään on, vaan se oli enemmänkin vaihtoehto eli lisänimi, mikä annettiin siksi, että se oli erityisesti sopiva, ja heprealaisilla oli usein tapana tehdä siten. Sukunimiä meidän tuntemassamme merkityksessä ei ollut ollenkaan olemassa Raamatun aikojen juutalaisilla. Raamatun Westminster-sanakirja (engl.) vuodelta 1944 sanoo sivulla 418: ”Heprealaisilta puuttui sukunimet; ihmiset ilmaistiin lisäämällä heidän henkilökohtaiseen nimeensä heidän kaupunkinsa nimi, kuten Jeesus Nasaretilainen, Joosef Arimatialainen, Maria Magdalena, Naahum Elkosilainen; tai esittämällä heidän polveutumisensa, kuten Simon Joonaan poika; heidän taipumuksensa, ammattinsa tai muu ominaisuutensa, kuten Simon Pietari, profeetta Naatan, puuseppä Joosef, publikaani Matteus, Simon kiivailija ja Dionysius, Areiopagin jäsen.”

Amerikkalainen tietosanakirja, 1942:n painos, sanoo tästä otsikon ”Nimet” alla: ”Ei heprealaisilla, egyptiläisillä, assyrialaisilla, babylonialaisilla, persialaisilla eikä kreikkalaisilla ollut sukunimiä; samaa voidaan sanoa roomalaisistakin heidän historiansa varhaisemmalta kaudelta.” (19. osa, s. 685) Tämä lähde osoittaa edelleen, että meidän nykyinen sukunimijärjestelmämme tuli käytäntöön vasta vuosisatoja myöhemmin. Tämä kaikki ilmaisee, ettei Raamatun henkilöillä ollut etunimiä siinä merkityksessä, kuin me niitä käytämme, sukunimen seuratessa muodollisempaa käyttöä varten; ja siksi nimien Pietari ja Johannes ja Paavali tai muiden samanlaisten nimien käyttö, mitkä näyttävät etunimiltä, ei ilmaise tuttavallisuutta varhaiskristittyjen ja apostolien kesken. Se oli sen ajan tapa.

Miten menetellään tavallisesti nykyään? Kun vieraat esitellään, niin käytetään sukunimiä, kunnes tulee aika, jolloin ne kaksi tutustuvat hyvin toisiinsa. Jos iällä on suuri erotus, niin voi olla, ettei nuorempi mainitse koskaan vanhempaa hänen etunimellään. Kun ihmiset kokoontuvat vakavaan kokoukseen, niin käytetään sukunimiä. Se on tavanmukainen puhuttelumuoto, mikä on arvokkaampi ja arvostavampi. Me voimme siis seurakunnankokouksissamme noudattaa tätä tapaa sukunimien suhteen. Mutta sen sijaan että käyttäisimme maailmallisia sanoja herra, rouva tai neiti sukunimen edessä, me käytämme niitä sanoja, mitkä ilmaisevat meidän olevan paljon läheisemmässä suhteessa toisiimme kuin maailman ihmiset.

Herran rukous alkaa sanalla ”Isämme”, mikä osoittaa hänen olevan monien Isä, ja ne monet, jotka täten puhuttelevat häntä, ovat välttämättä veljiä ja sisaria, kaikki perhesuhteessa Jumalaan etusijassa. Kun me siis puhuttelemme toisiamme veljeksi tai sisareksi kokouksissamme, niin me painotamme tätä siunattua suhdetta eli hengellistä perheykseyttämme. Juuri tämä ihmeellinen suhde tekee Jehovan todistajista niin erilaisia, niin huomaavaisia toisiaan kohtaan, niin valmiita auttamaan toisiaan. Me olemme kiitollisia tästä suhteesta, valmiit myöntämään sen, kiinnittämään siihen huomiota häpeämättä tai hämmästymättä, ajatelkoonpa joku maailman ihminen mitä hyvänsä. Maailman ihmiset puhuttelevat toisiaan etunimillä monissa tapauksissa. He mainitsevat meitä ja me heitä etunimillä. Se osoittaa vain vapautumista muodollisuuksista tai hyvää tuttavuutta. Mutta kun me käytämme ”veljeä” tai ”sisarta”, niin se ilmaisee siunattua suhdetta, perhesuhdetta yhden Isän, Jehova Jumalan, alaisuudessa, paljon kiinteämpää ja kallisarvoisempaa suhdetta kuin mikään, minkä etunimen käyttö ilmaisee. Eikö ole näin?