Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut A. C. Attwood

TÄMÄ kertomus alkaa yli kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa. Aloin tuntea totuutta vuonna 1935. Isäni, eläkkeellä oleva liikemies, oli nimellisesti roomalaiskatolilainen, mutta todellisuudessa täysi agnostikko. Koska hän oli sairas, niin hän ei osallistunut lainkaan tulevaan näytelmään. Hän kuoli vuonna 1939. Äiti oli anglikaani, paikkakunnan kirkon pylväs. Sisareni oli kasvatettu roomalaiskatolisissa luostareissa, kun taas veljeni ja minut kasvatettiin Englannin kirkossa. Olin nuorin heistä.

Vanhempani pitivät ajatuksestani tulla arkkitehdiksi. Mutta isä vaati, että minun on työskenneltävä jossakin virastossa vuosi saadakseni liikekokemusta, ennen kuin aloitan tarpeellisen opiskelun. Menin sen jälkeen Bristolin arkkitehtuurikouluun. Käännekohta elämässäni tuli ollessani virastossa.

Kun palasin eräänä päivänä päivällistunnilta, niin tapasin erään naishenkilön hissin tullessa yläkertaan. Hän odotti viraston oven ulkopuolella. Hän avasi salkkunsa ja näytti minulle kokoelman kirjoja ja kirjasia, joissa käsiteltiin raamatullisia aiheita. Olin rakastanut aina Raamattua ja otin kirjasen. Sen nimi oli ”World Recovery” (Maailman toipuminen). Kun aloin lukea sitä, niin syvennyin siihen täydelleen. Se erosi kokonaan kaikesta, mitä olin koskaan aikaisemmin lukenut. Tultuani kotiin aloin etsiä sellaisia sanoja kuin ”Harmagedon” sanakirjoista ja tietosanakirjoista. Minun on täytynyt lukea tuo kirjanen ainakin kuusi kertaa. Uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että kirjoitin Lontooseen tilaten kirjasen takasivulla ilmoitetun luettelon. Sitten tilasin jokaisen kirjasen, minkä Seura julkaisi siihen mennessä, sellaiset vanhatkin kuin Rikokset ja onnettomuudet jne. Ahmin ne kaikki, toisen toisensa jälkeen. Sitten kaikki isot kirjat Jumalan Harpusta Jehovaan asti. Aloitin kirjasta Luominen, luin sitten Valo-kirjat ja lopuksi kaikki muutkin. Olin ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Kävin säännöllisesti kirkossa äidin kanssa. Jo ennenkuin sain tuon kirjasen, minulla alkoi olla vakavia epäilyksiä kirkon suhteen. Nyt en voinut nähdä siinä mitään hyvää, ja minä havaitsin, että minun oli lähdettävä siitä. Kun luin noita julkaisuja, niin näin kohta saarnaamisvelvollisuuden. Aloitin sentähden äidistä käyden läpi kirjat ja kehoittaen häntä lukemaan. Tilasin myöskin Lontoosta sata kirjasta ja levitin ne kylään. Koko tänä aikana ei kukaan Jehovan todistaja ollut käynyt luonani, enkä minä ollut nähnyt ketään heistä missään. Koska asuin noin kolmentoista kilometrin päässä kaupungista maaseudun sydämessä, niin ei tämä ollut ihmeellistä.

Nyt alkoi tapahtua jotain. Äiti alkoi vastustaa suuttuneena papiston paljastamisesta. Minä rupesin panemaan kirkossakäyntiä vastaan, mutta minut pakoitettiin siihen vastoin tahtoani. Aloitin sentähden istumalakon kieltäytyen osallistumasta kirkonmenoihin. Kätkin kirjasia virsikirjaani ja istuin lukien niitä äidin vihaisista katseista ja närkästyneistä tönäisyistä huolimatta. Sillä välin minä tilasin lehdet Vartiotorni ja Kultainen Aika. Useat viimeksimainituista joutuivat äidin käsiin, ja piirrokset saivat hänet raivoihinsa. Viikkoja kestäneitten kotiriitojen ja -mullistusten jälkeen voitin lopulta taistelun kirkossakäymisestä, ja minun sallittiin jäädä kotiin.

Ollen aivan yksin totuudessa kaipasin seuraa. Niinpä kirjoitin Lontooseen ja kysyin, eikö Bristolissa ole ketään, jonka kanssa voisin päästä kosketukseen. He lähettivät minulle veli Hardingin osoitteen. Hän oli paikkakunnan ”palvelusjohtaja”. Kirjoitin hänelle ja tiedustelin kokousaikoja ja selitin myöskin, mitä kotona tapahtui. Kohta kun sain hänen vastauksensa, karkasin kokoukseen jo seuraavana sunnuntaina pyöräillen kolmetoista kilometriä Bristoliin. Kokouksessa oli levytetty puhe Danielin ennustuksen ”hirvittävästä kuvapatsaasta”, ja siitä keskusteltiin jälkeenpäin. Otin täysin osaa keskusteluun (sillä kysymykset näyttivät hyvin helpoilta), jolloin kaikki salissa kääntyivät ympäri katsomaan minua. Kun he saivat tietää, kuka olin, niin sain paljon rohkaisua ja laskin perustuksen elämäntehtäväni täyttämiselle ja ystävyyssuhteille, jotka ovat kestäneet tähän päivään asti.

Saavuttuani kotiin puhkesi myrsky koko raivossaan. Sitä kesti viikkoja viikkojen jälkeen, mutta minä en laiminlyönyt kertaakaan yhtään kokousta tuon ensimmäisen sunnuntain jälkeen. Bristolissa oli lokakuussa 1936 konventti. Karkasin kotoa ollakseni siellä, ja minut kastettiin. Tilanne helpottui sitten hiukan, ja minä sain olla läsnä vuoden 1937 alussa suuressa muistonviettokonventissa Liverpoolissa. Mutta se oli vain tyyntä vielä pahemman myrskyn edellä. Väkivaltaiset uhkaukset, hysteeriset raivokohtaukset, mielenliikutusten kyynelvirrat ja kaikki sellainen tulivat jokapäiväisiksi tapauksiksi, kunnes kävi selville, että asuminen siinä talossa ja pysyminen totuudessa oli mahdotonta.

Päättäneenä lähteä kotoa erosin arkkitehtuurikoulusta ja aloin etsiä työtä. Sain piirtäjän paikan. Pakkasin tavarani ja lähdin kotoa järjestettyäni asunnon erään Bristolissa olevan veljen luokse.

Sitten alkoivat elämäni onnellisimmat hetket. Sain elokuussa aikaa ollakseni mukana Pariisin kansainvälisessä konventissa, mitä tapausta en unohda niin kauan kuin elän. Päätin siellä, että kokoajanpalvelus on ainoa edessäni oleva tie. Kirjoittauduin marraskuussa 1937 tienraivaajaksi. Seura määräsi minut maaseudulle Norfolkiin (Englantiin), missä liityin toiseen tienraivaajaan. Työskentelimme yhdessä onnellisina neljä kuukautta pyöräillen monia kilometrejä maatiloille ja kyliin. Sain sitten määräyksen mennä Lincolniin ja palvella tienraivaaja-seurakunnanpalvelijana. Siellä oli n. 60–70 julistajaa. Seurakunta oli huonossa tilassa, jakaumien repimä ja henkisesti hyvin sairas. Sain ihmeellisen siunauksen Lincolnissa ja olen onnellinen sanoessani, että olosuhteet paranivat lyhyessä ajassa, kiitos Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden.

Vaikka olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha, niin minulle tuli etu toisensa jälkeen, ja elämäni oli yhtäjaksoista iloa. Miten onnellinen olinkaan, että olin lähtenyt kokoajanpalvelukseen! Koska olin nuori ja hiukan kiivas, niin sain paljon iskuja, mutta opin pian, ja nämä kokemukset ovat olleet arvokkaita sen jälkeen. Syyskuussa 1938 tuli veli Rutherfordin vierailu Lontooseen ja suuri esitelmä ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”. Minut lähetettiin Birminghamiin konventinpalvelijana. Sen jälkeen alkoi aluetyö, ja minä olin ensimmäisten määrättyjen aluepalvelijoitten joukossa. Minut lähetettiin Yorkshireen, ja minä vietin onnellisen vuoden vieraillen seurakunnissa. Olin seuraavana vuonna konventinpalvelijana Leedsin ”Hallitus ja rauha” -konventissa. Sitten minut siirrettiin Lancashiren naapurialueelle, missä suoritin jälleen vuoden tätä työtä. Mutta toinen maailmansota puhkesi asutussa maassa juuri ennen siirtoani. Sodan tullessa uhkasi minun kaltaisiani nuoria miehiä kutsunta ja muut sotapalvelusmuodot. Olin nyt kahdenkymmenenyhden vanha. Minun oli kaikkien muiden tavoin ilmoittauduttava, ja minut kutsuttiin aikanaan omantunnonarkojen tuomioistuimeen, jotta asiani tutkittaisiin. Tuomari näytti olevan hyväntahtoinen mies, ja hänen kysymyksensä olivat helppoja. Vastasin selvästi ja naulan kantaan, ja hän antoi minulle ehdottoman vapautuksen. Miten onnellinen hetki! Voin nyt jatkaa kokoajanpalvelustani keskeyttämättä.

Lokakuussa 1940, juuri sen jälkeen, kun Lontoon pommitus oli alkanut, minut kutsuttiin kentältä Beetel-perheen jäseneksi. Olin Beetelissä melkein viisi vuotta. Ei ollut helppoa työskennellä ilmapommitusten aikana varsinkaan ensimmäisenä talvena. Yhteen aikaan saimme pommitushyökkäyksiä yhdeksänäkymmenenä yönä peräkkäin keskeytymättä. Kun jatkoimme työtä päivällä, niin meidän piti usein olla hereillä osa yöstä ja oli monta kertaa liityttävä sammuttamaan tulipaloja, Seurankin omaisuuden palaessa. Siihen aikaan tapahtui myöskin monia muutoksia järjestössä, ja jokainen joutui melkoiselle koetukselle. Nuo Beetelissä vietetyt vuodet olivat monien etujen sekä ankarien koetustenkin täyttämät. Palvelin seurakunnanpalvelijana viidessä eri osastossa Lontoossa, ja minut lähetettiin hoitamaan eri konventteja. Sain nauttia monista muistakin eduista.

Vuoden 1945 tullessa päättyivät synkät sotavuodet, ja niiden mukana tuli muutos minullekin. Minut lähetettiin Beetelistä veljienpalvelijaksi eli kierrospalvelijaksi, niinkuin me nyt heitä nimitämme. Olin yli vuoden vierailemassa seurakunnissa. Ja kuinka nautinkaan siitä nyt! Ei niin, etten olisi arvostanut Beetelin elämää. Kyllä arvostin sitä. Mutta pitkien sotavuosien ja monien hermoja repivien kokemusten jälkeen oli helpotus päästä vaihteeksi kentälle. Panin kaikkeni palvelukseen ja ajattelen yhä, että se vuosi oli melkein onnellisin, mitä olen koskaan viettänyt elämäntehtäväni täyttämisessä. Tapasin talvella 1945–46 veli Knorrin Sheffieldissä ja täytin siellä alustavan anomuksen Gileadiin. Lähdin toukokuussa 1946 seitsemän muun kanssa purjehtimaan Amerikkaan. Me olimme ensimmäiset kahdeksan, jotka lähtivät Englannista.

Saavuttuani Yhdysvaltoihin olin kaksi ensimmäistä kuukautta Brooklynin Beetelissä ja painossa. Sitten tuli Clevelandin konventti. Sen jälkeen olin vähän aikaa Valtakunnantilalla, mitä seurasi Gileadin kahdeksannen kurssin alkajaiset syyskuussa 1946. Kurssin päätyttyä seurasi viikon lepo Kanadassa ystävien kanssa ja sitten tienraivausta New Yorkin kaupungissa odottaen Nigeriaan lähtevää laivaa, koska minut oli määrätty sinne. Oltuani kuukauden tienraivaajana minut kutsuttiin painoon valmennettavaksi, ja sitä kesti kaksi kuukautta. Sitten lähdimme purjehtimaan, kolmen meistä aikoessa Nigeriaan ja kahden matkustaessa Kultarannikolle, kaikki samassa laivassa.

Saavuimme Nigeriaan kesäkuun 21. pnä 1947, ja täällä alkoi uusi luku elämässäni. Olen ollut nyt täällä lähes kahdeksan vuotta ja uskon totisesti, että tämä on hienoimpia tehtäviä, mikä kenelläkään saattaa olla. Ajattelehan: kun tulimme tänne, oli maassa noin 3 500 julistajaa. Ja kuinka monta on nyt? Miltei 20 000! Etkö haluaisi tällaista kokemusta? Se ei ole ollut suinkaan helppoa. On ollut monta ankaraa pulmaa, monta vaikeaa kokemusta. Olen oppinut koko paljon sen jälkeen, kun tulin tänne. On ollut tosi ilo nähdä, miten afrikkalaiset veljet ovat edistyneet. Kun on nähnyt heidän jättävän moniavioisuuden, puhdistavan elämänsä hylkäämällä epäteokraattiset tavat ja tulevan täysin antautuneiksi kypsiksi evankeliuminpalvelijoiksi, niin se on tuottanut minulle sanoinkuvaamatonta iloa. Olen matkustanut Nigeriassa viettäminäni vuosina maan ristiin rastiin, palvellut kymmenissä konventeissa ja iloinnut monista ihmeellisistä kokemuksista. Olen ollut kaikki nämä vuodet Lagosin Beetel-kodissa, ja niin ollen on minulla ollut hyvä tilaisuus todeta kasvu.

Oltuani muutamia vuosia Nigeriassa ilmaantui uusi pulma. Työ alkoi saada jalansijaa ympäröivillä ranskalaisilla alueilla, ja jotkin niistä pantiin Nigerian haaratoimiston alaisuuteen. Työn hoitaminen vaati jonkun, joka osasi ranskan kieltä. Tehtiin useita yrityksiä jonkun löytämiseksi, mutta tuloksetta. Tulin sentähden siihen johtopäätökseen, että ainoa ratkaisu oli oppia kieli, niin että työtä voitaisiin hoitaa. Se oli vaikea ongelma. Olin lukenut viimeksi ranskaa koulussa yli seitsemäntoista vuotta sitten ja olin unohtanut sen kokonaan. Eikä Beetelin elämä anna paljon tilaisuutta kielen opiskelemiseen, ja trooppinen ilmasto tekee ihmisen hyvin väsyneeksi iltaisin. Mutta koska huomasin työn vaativan sitä, niin ryhdyin siihen vakavasti hankkien itselleni tarpeelliset oppikirjat. Vuoden kuluessa aloin hoitaa koko ranskalaista kirjeenvaihtoa, mikä tuli toimistoon. Nyt voin lukea ja kirjoittaa tuota kieltä ilman vaikeutta. Meillä on nykyään melkein viisikymmentä ranskalaista seurakuntaa ja lähes 2 500 julistajaa huolehdittavana ulkopuolella Nigerian. Olen ollut kahtena viimeisenä vuotena kosketuksissa erään ranskalaisen Gileadin käyneen kanssa, ja lähetän hänelle jäljennöksen joka kerta kun kirjoitan kirjeen, ja hän merkitsee siihen kaikki parannukset tai korjaukset, mitkä ovat välttämättömiä. Saan siis myöskin taitavaa opetusta postitse.

On paljon muutakin, mitä voisin sanoa Nigeriassa saamistani kokemuksista, mutta tila ei salli kertoa sitä. Olen onnellinen ajatellessani, että olen kolmenkymmenenseitsemän ikäisenä viettänyt kaksikymmentä vuotta totuudessa ja melkein kahdeksantoista niistä kokoajanpalveluksessa. Ja tämä kokoajanpalvelus on ollut jatkuvaa, ilman mitään keskeytyksiä. Olen tosin ollut poissa Englannista melkein kymmenen vuotta, mutta se ei murehduta minua. Äitini on kuollut minun täällä ollessani, ja minun on ikäväkseni sanottava, että hän pysyi totuuden katkerana vihamiehenä loppuun asti. En ole nähnyt veljeäni yhdeksääntoista vuoteen ja olen nähnyt sisareni vain kerran saman ajan kuluessa. En edes tiedä, missä he ovat. Mutta Jeesus sanoi meille, että ne, jotka seuraavat häntä, joutuvat eroamaan lihallisista vanhemmistaan ja sukulaisistaan, mutta saavat paljon enemmän niitä uuden maailman yhteiskunnassa. Vaikka minulla ei ole omaa kotia, niin minä tiedän, että jos minä jolloinkin palaan vierailulle, niin on kymmeniä ovia, jotka avautuvat minulle pyytämättäni.

Ja nyt haluan kehoittaa kaikkia nuoria, joita on siunattu totuudella, lähtemään palvelukseen. Tarttukaa jokaiseen tilaisuuteen, mikä asetetaan eteenne. Minä tein siten. Ja ajatelkaahan vain niitä siunauksia, mitkä olen saanut! Ettekö haluaisi iloita samoista? Ryhtykää kokoajanpalvelukseen! Pysykää siinä! Menkää Gileadiin, jos teillä on tilaisuus. Lähtekää sitten ulkomaiselle työkentällenne ja pysykää siellä. Jehova ei petä teitä koskaan. Minä tiedän sen kokemuksesta, täyttäessäni elämäntehtävääni.