Elämäntehtäväni täyttäminen
Kertonut eräs kreikkalainen tyttö
SYNNYIN Ramallahissa, Palestiinassa (nykyisessä Jordaniassa), mutta kasvoin Ateenassa, Kreikassa, ja perheemme jäsenet olivat kreikkalaiskatolilaisia. Pian sen jälkeen kun olimme asettuneet asumaan sinne, vanhin veljeni joutui kosketuksiin totuuden kanssa ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Äitini osoitti kiinnostusta totuuteen, mutta hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Isäni oli kuitenkin kovasti vastaan ja pakotti veljeni lähtemään kotoa. Isäni vei minut aina mukanaan kirkkoon. Niinpä olin säännöllinen kirkossakävijä hänen kuoltuaankin, vuotta ennen kuin pääsin oppikoulusta.
Kirkossakäyntini ei kuitenkaan auttanut minua löytämään sitä, mitä sieltä etsin: lisätietoa Jumalasta ja hänen vaatimuksistaan. En koskaan kuullut ortodoksisessa kirkossa kehotusta Raamatun lukemiseen, enkä ollut itse koskaan lukenut sitä. Minusta tuntui aina niin kuin minulta olisi puuttunut jotakin. Muistan, että vain kerran niiden vuosien aikana, joina kävin kirkossa, pappi piti saarnan evankeliumeista. Pappien käyttäytyminen yleensä ei ollut myöskään innoittavaa.
Päätin lakata käymästä kirkossa, mutta rukoilin, että Jumala auttaisi minua löytämään hänen tosi palvontansa. Vaikka vastaus rukoukseeni oli suoraan kodissamme lukuisien Vartiotornin julkaisujen muodossa, mitkä veljeni lähetti meille, niin vasta toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen aloin lukea ja tutkia niitä sekä Raamattua yhdessä sisareni kanssa.
Tiedon jatkuva lisääntyminen totuudesta täytti minussa olevan tyhjyyden tunteen ja Jumalan tahdon ja tarkoitusten paljastuminen oli minulle erittäin lohduttavaa ja sydäntä ilahduttavaa. Miten ihmeelliseksi suojelukseksi se osoittautuikaan kaikilta Saatanan ansoilta, mitkä olivat niin lukuisia Kreikassa toisen maailmansodan synkkinä päivinä!
Antautuminen ja kaste vuonna 1943 olivat seuraavat edistysaskeleeni. Siihen aikaan ei Kreikassa suoritettu mitään tienraivauspalvelusta. Työskentelin valtiovarainministeriössä ja, kuten muutkin julistajat, yritin tehdä parhaani todistuksen antamiseksi ihmisille sodan ahdistamissa olosuhteissa. Sitten vuonna 1945, sodan päättyessä, sisareni ja minä menimme Kyprokselle veljemme luokse.
Olosuhteet Kyproksella olivat täysin erilaiset. Sota oli vaikuttanut vain vähän saareen, ja työtä saatiin tehdä siellä rauhassa ja vapaasti. Meillä oli hieno tilaisuus suorittaa palvelusta ovelta ovelle kaupungeissa ja monissa kylissä. Siellä tapasin ensi kerran veljiä ja sisaria, jotka olivat tienraivaajia, jopa omien sukulaistenikin keskuudessa. Vaikka pidin tätä palvelusmuotoa hyvänä toisille, ei pälkähtänyt päähänikään, että minäkin voisin olla tienraivaaja. Sitten luettiin palveluskokouksessa Seuralta tullut kirje. Siinä esitettiin, että jokaisen antautuneen henkilön etu ja velvollisuus oli ryhtyä tienraivauspalvelukseen, mikäli he vain voivat tehdä niin. Kirje teki minuun suuren vaikutuksen, ja sydämessäni syttyi heti halu tulla tienraivaajaksi, ja ajan kuluessa tuo halu tuli yhä voimakkaammaksi.
TIENRAIVAUKSEN ANTAMA ONNELLISUUS
Eräiden perhevelvollisuuksien takia minusta tuntui, että jos aloittaisin tienraivauksen välittömästi, en voisi jatkaa kovin pitkää aikaa. Halusin tehdä kokoajan palveluksesta elämäntehtäväni. Siksi esitin asian rukouksessa Jehovalle ja odotin luottavaisesti hänen apuaan. Eikä kestänytkään kauan, kun vuorenkorkuiset esteet väistyivät. Luovuin toimestani pankissa ja palasin Kreikkaan aloittaakseni tienraivauspalveluksen. Koska Kyproksella oli lukuisia tienraivaajia, ajattelin, että minun olisi hyödyllisempää palvella Kreikassa. Minulla ei ollut paljon rahaa eikä suurta vaatevarastoa, mutta en surrut sitä. Tiesin, että Jehova on uskollinen lupauksilleen ja että hän kehottaa meitä panemaan hänet koetukselle.
Palattuani Kreikkaan minulle tarjottiin Ateenassa kolme eri tointa, joista olisi maksettu houkuttelevia palkkoja, mutta en ajatellut hetkeäkään siirtää tuonnemmaksi päätökseni toteuttamista, tienraivauspalvelukseen astumista. Niinpä sitten 1. päivänä marraskuuta 1947 aloitin tienraivauspalvelukseni Ateenassa alkaen täyttää siten elämäntehtävääni.
Työn tekeminen Kreikassa oli silloin mitä vaikeinta. Ortodoksinen kirkko oli ryhtynyt kiihkeään vainoon poliisivoimien avulla. Työtä täytyi tehdä melkein yksinomaan maan alla. Mutta se ei suinkaan vähentänyt palveluksen iloja. Päinvastoin! Useammin kuin kerran Jehova antoi minun saarnata poliisiasemilla, oikeusistuimissa ja vankiloissa. Voitko kuvitella iloani, kun kerran eräällä poliisiasemalla huomasin olevani useamman kuin kymmenen poliisin ympäröimänä, jotka kaikki kuuntelivat halukkaasti, kun kerroin heille omistamastani toivosta? Tai kun minulla oli tilaisuus saarnata vankilassa oleville naisille ja osoittaa heille katumisen mahdollisuus ja uuden maailman valoisa toive? Vaikka nämä kokemukset olivatkin vaikeita fyysilliseltä näkökannalta katsottuna, ne kuuluvat sittenkin elämäni vaikuttavimpiin ja ilahduttavimpiin muistoihin.
Tienraivauspalvelukseni Ateenassa antoi minulle monia onnellisia kokemuksia. Jehova siunasi ponnisteluni, ja muutamat niistä, joiden kanssa olin tutkinut Raamattua, asennoituivat uuden maailman yhteiskunnan puolelle, ja yhä vieläkin he osallistuvat innokkaasti Valtakunnan palvelukseen.
BEETELIN JA GILEADIN ANTAMA ONNELLISUUS
Eräänä päivänä minut kutsuttiin Seuran Ateenassa olevaan haaratoimistoon. Minua pyydettiin täyttämään alustava hakemus lähetystyöntekijöitä valmentavaan Vartiotornin Raamattukouluun, Gileadiin. Gilead oli jotakin sellaista, mitä olin pitänyt hyvin, hyvin korkealla mielessäni, enkä siksi ollut koskaan uskaltanut ajatella, kutsuisiko Jehova minua sinne milloinkaan vai ei. Niinpä tunsin todella pyhää iloa, kun myöhemmin täytin lopullisen anomuksen.
Minut kutsuttiin Gileadiin 16. kurssille, mikä alkoi vuonna 1950 pidetyn Teokraattisen kasvun konventin jälkeen. Mutta koska olin New Yorkissa saman vuoden huhtikuun alusta lähtien, minulle avautui etu palvella Brooklynin Beetel-kodissa viisi kuukautta ennen kouluun menoani.
En löydä tarpeeksi sanoja kuvaillakseni niitä siunauksia, mitä sain siellä oloni aikana, ja luulen voivani sanoa Paavalin tavoin, että aika ei anna myöten luetella niitä kaikkia tässä lyhyessä selostuksessa. Kaikkien ystävälliset ja puhtaat kasvot, niiden sisarien epäitsekäs ja ystävällinen rakkaus, jotka tekivät kaikkensa auttaakseen minua tuntemaan oloni kotoiseksi, vanhempien ja vastuullisten veljien nöyryys ja lempeys, into, mitä jokainen osoitti hänelle määrättyä työtä kohtaan, ja antaumus, millä jokainen työskenteli, sekä rakentavat ja kannustavat keskustelut päivän tutkisteluista ja muista raamatullisista kysymyksistä aterioilla – nämä ovat vain harvoja niistä siunauksista, mitkä tekivät minuun syvän vaikutuksen ja auttoivat minua arvostamaan Jehovan näkyvää teokraattista järjestöä. Brooklynin Beetel-perheen jäsenenä oleminen on todella ainutlaatuinen etu, ja mitä siunatuimpia ovat ne, jotka palvelevat siellä Jehovaa!
Teokraattisen kasvun konventti oli minulle sykähdyttävä kokemus, varsinkin koska se oli ensimmäinen suuri konventti, missä olin koskaan ollut. Gilead-koulu alkoi noin kuukautta myöhemmin. Muistan vielä veli Knorrin avajaispuheessaan lausumat sanat: ’Oletteko milloinkaan halunneet olla jossakin, missä on rauhallista, missä ei ole mitään huolia ja missä voitte käyttää aikanne vain Jehovan sanan tutkimiseen? Tämä tilaisuus on edessänne täällä. Käyttäkää se hyödyksenne!’ Nämä ajatukset painuivat suoraan sydämeeni, koska juuri sellaista tilaisuutta olin kaivannut aina siitä lähtien, kun olin oppinut tuntemaan totuuden. Kuin helläsydäminen äiti teokraattinen järjestö tarjosi minulle sellaisen mahdollisuuden.
Jokainen päivä oli täynnä käytännöllistä opetusta ja eri aiheiden yksityiskohtaista tutkimista, minkä ansiosta kykenin ymmärtämään totuuden yhä selvemmin. Tämä korkealuokkainen teokraattinen valmennus auttoi meitä näkemään Jehovan järjestön ja sen kunnioitusta herättävän järjestyksen ja kauneuden ja auttoi minua arvostamaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin etua palvella Jehovaa koko ajallani. Gileadin jättäminen loppututkinnon jälkeen oli vaikeata meille.
ONNELLISUUS PALVELEMISESTA SIELLÄ, MISSÄ TARVITAAN
Vielä enemmän saimme onnea, kun me Gilead-koulun suorittaneet hajaannuimme 38 eri maahan. Elämiseen maassa, missä en ollut koskaan aikaisemmin asunut, missä suurin osa väestöstä puhui kieltä, mitä en vielä ymmärtänyt, ja missä yleiset elintavat ovat jonkin verran vaikeat ymmärtää, oli aluksi melko vaikea sopeutua. Mutta miten vähäpätöisiä sellaiset vaikeudet ovatkaan, kun olet paikassa, missä Jehova haluaa sinun olevan. Jos suhtaudut asiaan tällä tavalla, niin usko pois, paikka on pian mielestäsi maailman parhain! Se etu ja ilo, mitä tunsimme etsiessämme ja ruokkiessamme monia lampaankaltaisia ihmisiä suuressa ja vanhassa yli miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka väestö tunnusti monia eri uskontoja ja puhui useita eri kieliä, sai toverini ja minut pian kotiutumaan pysyvästi.
Kymmenen vuotta on kulunut kovassa ja ahkerassa työssä. Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä olen yhä samassa paikassa. Tunnen olevani erittäin kiitollinen Hänelle niistä monista siunauksista, joista en olisi voinut koskaan nauttia, jos olisin pysynyt vain hyvänä seurakunnan julistajana Kyproksella tai Kreikassa.
On ollut sydäntä lämmittävää katsella näiden vuosien kuluessa Jehovan siunauksen vaikuttavan kylvämis- ja kastelemistyöhön ja nähdä pienen neljänkymmenen julistajan ryhmän lisääntyvän pitkälle neljättäsataa Jumalan valtakunnan julistajaa käsittäväksi!
Jehova on ollut ihmeellinen hengellisten tarpeitteni Varaaja. Hänen avullaan on ollut mahdollista, että en ole ollut poissa yhdestäkään vuoden 1950 jälkeen pidetystä suuresta konventista. Niinpä vuonna 1953 minulla oli etu olla läsnä Uuden maailman yhteiskunnan konventissa New Yorkissa, sitten kolmessa Voittoisan Valtakunnan konventissa Euroopassa vuonna 1955 ja unohtumattomassa Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkissa vuonna 1958, mikä oli kaikkein vaikuttavin! Jehovan näiden konventtien kautta palvelijoilleen varaama hengellinen voima on suuresti kannustanut minua jatkamaan elämäntehtäväni täyttämisessä uskollisesti.
Luottamukseni Jehovaan aineellisten tarpeitten saamiseksi ei ole myöskään osoittautunut turhaksi. Kaikkina näinä vuosina hän on antanut minulle runsaasti rakkaudellisten sukulaisten ja veljien kautta.
Jumalan sanan totuuden tunteminen ja Jehovan palveleminen tekee ihmisen onnelliseksi, mutta Jehovan palveleminen koko ajallaan tienraivaajana tekee hänet vielä onnellisemmaksi. Voin sanoa sen omasta kokemuksestani, koska muutos, minkä tienraivauspalvelus sai aikaan elämässäni, on yhtä suuri ja siunattu kuin totuuden tuntemuksenkin aiheuttama muutos.