Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Nellena G. Pool

TERVE sinulle! Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa sinulle, mutta monet lampaat huutavat apua, ettei näytä olevan aikaa kaikkeen, mitä me haluaisimme tehdä. Kun kuulin, että sinä olet tienraivaaja, niin en voinut olla kertomatta sinulle, miten iloissani olin kuullessani sinun vastanneen kutsuun ja ottaneen askeleen kohti suurinta ja tärkeintä toimintaa maailmassa: Jehovan ylistämisen edistyvää palvelusta. Mitkä ilot ovatkaan edessäsi! Se merkitsee luonnollisesti sitä, että sinä pidät silmällä Gileadia ja jatkuvia palvelustilaisuuksia. Sitten sinä olet jonain päivänä meidän kanssamme ulkomailla laulamassa Korkeimman ylistystä.

Kun yritän kuvitella, miten sinun on täytynyt harkita ja miettiä tämän askeleen ottamista, niin palaan taaksepäin siihen aikaan, jolloin minä tein siten. Saanko muistella sitä kanssasi? Sen täytyy tapahtua edustajan, Jehovan järjestön, kautta, koska me olemme nyt niin monien kilometrien päässä toisistamme. Kääntäkäämme siis sivuja taaksepäin viisitoista vuotta tai enemmänkin. ”Niin kauan!” kuulen sinun sanovan. ”Miten sinä menettelit? Miten sinä jatkat?” Aika ei totisesti tunnu pitkältä. On tapahtunut monta ihmeellistä asiaa (ei tietenkään ilman epämieluisia ja vaikeita asioitakaan), joten se tuntuu niin lyhyeltä ajalta, ja kun sanon viisitoista vuotta, niin se hämmästyttää itseänikin.

Voitko kuvitella, että oli aika, jolloin en halunnut elää? Puhuin usein äidille elämäni lopettamisesta. Tuollaisen puheeni on täytynyt säikähdyttää häntä, ja – muista tämä – minun vanhempani yrittivät opettaa minulle totuutta! Olin niinä päivinä niin arka, että halusin kätkeytyä parhailta ystäviltänikin, jottei minun olisi tarvinnut puhua heille. En voinut ajatellakaan mitään sanottavaa. Menin yliopistoon. Eläköön kirjoitetut tutkinnot! Selvisin korkein arvosanoin. Mutta suullisissa kertauksissa epäonnistuin. Tiedätkö sinä, miten voitin lopulta pelon, mikä ahdisti minua päivät ja yöt? Se tapahtui vanhempieni antaman teokraattisen valmennuksen avulla palveluksen ohella.

Veljeni, joka oli minulle erittäin rakas ja läheinen, kuoli v. 1934, ja vajaa vuosi siitä kuoli äitinikin. Se kaikki pani minut ajattelemaan. Me menimme muutamia kuukausia myöhemmin, kesäkuussa 1935, Washingtoniin (D.C.). Kuulin selvän esityksen ”muista lampaista”. Sitä minä halusin – elämää tuossa uudessa maassa. Minut kastettiin siellä satojen toisten kanssa. Mutta minä pidätin vielä jotakin. Vanha maailma oli melkein niellä minut. Opetin yhä koulussa, mutta en pitänyt siitä, ja suunnittelin koko ajan muuta liikeyritystä. Se epäonnistui. Olin niin masentunut kun näin joka päivä, ettei vanha maailma antanut minulle mitään muuta kuin sydänkipuja.

Teokraattinen toiminta tuli sillä välin paremmin järjestetyksi ja johti edistyneempään toimintaan minunkin kohdaltani. Kun v. 1938 ilmoitettiin Seattlen konventti, niin en voinut ajatella jääväni siitä pois. Tiesin silloin, mitä halusin. Kun sanoin isälleni, että olin tarjonnut autoamme rannalle, jotta radiota voitaisiin käyttää äänilaitteitten yhteydessä puheen välittämiseksi rannoilla oleskeleville ihmisille, niin ei ole ihme, että kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän tiesi, että oli ilmoitettu, että sinne menevät saatetaan ottaa kiinni ja panna vankeuteen, ja hän tiesi minun lähtevän työhön, mitä hän enimmän toivoi minulle.

Kun olin aterioinut Jehovan tuossa konventissa runsaasti kattamassa pöydässä, niin tulin kotiin uuden päätöksen täyttämänä palvella häntä sopivammalla tavalla. Aikaa jäi vähemmän vanhan maailman ystäviä varten. Kun näin heitä, niin saarnasin. (Jer. 20:9) Toiset eivät pitäneet siitä. Me vaelsimme kahta eri tietä. Minun aikani meni opettamiseen, taloudenhoitoon ja palvelukseen. Valtakunnan palveluksen tunnit kohosivat 40:een, 60:een ja sitten 80:een. Tiesin silloin tarvitsevani enemmän aikaa palvelukseen ja Valtakunnan etuihin. Vain yksi menettely oli mahdollinen. Sain jonkin verran rahaa. Miten ihmeellisiä ajatuksia ja mieleenjohtumia tulikaan sen sijoittamiseksi, sellaisia, mitkä olisivat vieneet Jehovalle kuuluvan ajan. Matteuksen 6:33 soi korvissani päivät ja yöt. Jehova ensiksi! Se merkitsi ainoastaan yhtä: vanhan maailman jättämistä ja tienraivaajaksi rupeamista. Sisareni ja minä saimme määräyksemme kesäkuun 15. pnä 1940.

Etkö tuntenut sisäistä tyydytystä ja mielihyvää, kun huomasit lähteväsi miellyttämään Jehovaa palvellen häntä runsaasti? Minä tunsin. Ja kun sinä menet nyt Gileadiin, niin sinä saat tuntea sitä vielä syvemmin. Kun saavut myöhemmin vieraaseen maahan, niin tuo aikaisempi mielihyvä kasvaa tavalla, mitä on mahdoton kuvailla. Sinun on koettava se tietääksesi sen.

Tienraivaus alkoi saada siihen aikaan uusia piirteitä – uusintakäyntejä, tutkisteluja ja julistajien auttamista. Me yritimme parantaa evankeliuminpalvelustamme Jehovan avulla. Yrityksemme sai siunauksen. Me saimme myöhään vuonna 1941 kehotuksen lähteä erikoistienraivaajiksi. Se merkitsi kokonaan kodista luopumista ja isän jättämistä ypö yksin. Voisimmeko tehdä sen? Miten me voisimme kieltäytyäkään ja estellä? (Matt. 10:37; 19:29) Meidän piti mennä eteläiseen Sioux Cityyn, Nebraskaan, noin 144 kilometrin päähän kodista. Kun lähtöpäivä tuli, niin sisareni oli nyrjäyttänyt nilkkansa, niin että hän itki, koska hän ei voinut lähteä, ja minä itkin, koska minun oli mentävä yksinäni. En voi selittää, miten minulla oli rohkeutta lähteä yksin. Olen varma, että saatoin tehdä sen ainoastaan Jehovan hengen avulla. Jehova ja minä yksin tiedämme noiden 144 kilometrin matkalla vuodatetut kyyneleet.

Siellä oli kymmenen tai kahdentoista meikäläisen ryhmä, jotka aloitimme kaikki tienraivauksen suunnilleen samaan aikaan. Jotkut meistä asuivat erään sellaisen sisaren kotona, jonka mies ei ollut totuudessa. Hän esitti kaikki väitteensä, mitkä hän voi keksiä, kun me kerroimme kokemuksista ja raamatullisista aiheista. Mikä riemu meillä olikaan, kun jätettyämme vasta muodostuneen seurakunnan ja siirryttyämme toiselle erikoisalueelle saimme kuulla, että tuosta miehestä oli tullut yksi monista Valtakunnan julistajista!

Olitko sinä Clevelandissa 1942? Muistatko, kuinka he puhuivat evankeliuminpalvelijoitten toisiin maihin lähettämisen tarpeellisuudesta? Me kuulimme korvissamme kaikuvan Jesajan sanat: ’Jehova, tässä minä olen, lähetä minut!’ Meidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Saimme sen vuoden joulukuussa Gileadin anomuslomakkeen. Kuinka helppoa olisikaan ollut sanoa: ”Ei, isäni on yksin, minun täytyy olla hänen kanssaan”! Minä kärsin myöskin tähän aikaan kauheasti migreenipäänsärystä, ja se olisi voinut olla oivallinen puolustelu. Me ajattelimme ja harkitsimme paljon syvästi, mutta meidän vastauksemme oli samanlainen kuin Jesajankin. Osan ryhmästämme piti mennä Gileadin ensimmäiselle kurssille, ja meidät kutsuttiin toiselle. Me kokoonnuimme yhteen jäähyväisille ajatellen tietysti, että emme luultavasti näkisi enää koskaan toisiamme uudelleen ennen kuin Harmagedonin jälkeen. Olimme murheissamme erosta, mutta riemuitsimme Jehovan lupauksista.

Tuli syyskuu v. 1943 ja Gilead. Sitten, kuusi kuukautta myöhemmin, Woonsocket, Rhode Island, ja työ siellä erikoistienraivaajina, kunnes saimme määräyksen ulkomaille. Tämä oli uudenlaatuinen alue, ja ensin edistyimme hitaasti, vaivalloisesti. Monta kertaa alakuloisina ajattelimme, miten suloista olisi mennä kotiin. Sitten aloimme nähdä Jehovan antaman kasvun. Työmme ei ollut turhaa. Mikä ilo olikaan nähdä seurakunnan kasvavan viidestä julistajasta neljäänkymmeneen ja sitten neljäänkymmeneenviiteen! Ja ajatella, että meillä oli ollut pieni osuus tuossa työssä, ja nähdä nyt joidenkuiden heistä olevan tienraivaajina ja toisten Beetelissä.

Päänsärky ei hellittänyt. Minä etsin helpotusta, mutta sitä ei tullut. En nähnyt, miten voisin mennä mihinkään vieraaseen maahan, joten rukoilin, harkitsin ja melkein otin nimeni pois joukosta. Mutta Jehova ei ole koskaan kaukana, ja hän kuulee anomuksemme.

Me saimme toukokuussa 1946 kehotuksen työskennellä Clevelandissa konventin valmistelutehtävissä. Me teimme tosiaan työtä, mutta siellä huomasin hirveitten päänsärkyjeni hiukan lieventyvän ja sain lisäksi hyvää hengellistä virkistystä. Kun meitä käskettiin tekemään loppujärjestelyt mennäksemme Limaan, Peruun (minkä alueen olimme saaneet vuotta aikaisemmin), niin tiesin, että minun täytyi mennä.

Oli lokakuun 20:s 1946 – enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Luulin silloin tulleeni maailman ääreen enkä pääseväni enää koskaan takaisin kotiin. Voisinko mennä kotiin ja kieltäytyä tekemästä sitä työtä, mitä Jehova oli määrännyt minut suorittamaan täällä kaukaisessa Perussa? En!

Kyyneleet, mielen ahdistus, taistelu espanjankielen kanssa, koti-ikävä ja totuttautuminen lähetyskodin elämään – kaikkea tätä saimme kokea. Onneksi oli vaikeuksien vastapainona siunaukset, joita Jehova vuodatti meille, kuten uusien julistajien jatkuva lisääntyminen vasta muodostettuun seurakuntaan, kasvava kokouksissa läsnäolevien määrä ja kenttäkokemukset. Uudet veljet ja sisaret valloittivat erityisen sijan sydämessämme, kun he auttoivat meitä ensi vuosina samoin kuin mekin autoimme heitä. Meidän perheemme joukkona itki yhdessä, kärsi yhdessä, nauroi yhdessä, ja yhdessä me iloitsimme ihmeellisen elonkorjuun riemuista.

Kertoisinko, mitä kuusi meistä sai kokea ja puhua yhä uudelleen? Meillä oli 1950 ihmeellinen tilaisuus mennä Yankee Stadiumin konventtiin, ensi kerran ”kotiin” neljään vuoteen. Julistajat olivat niin suruissaan ja sanoivat meille lähtiessämme, että me emme tule takaisin, että kotisiteet ovat liian voimakkaat. Toiset olivat menneet kotiin eivätkä palanneet. Me palasimme 100-prosenttisesti, ja kuusi meistä saapui ensin. Me tapasimme ensimmäisen kerran uudelleen palveluskokouksessa. Sinun olisi pitänyt nähdä ne syleilyt ja suudelmat ja kyyneleet, mitkä saimme palattuamme! He tiesivät nyt, että me asetimme Jehovan ensi sijalle.

On vaikea kuvailla, miltä tuntuu, kun näkee kerran autiona olevan maan alkavan ’kukoistaa niinkuin ruusu’ – lampaista, joita on auttanut. Niin, nähdä heidän tulevan Jehovan järjestöön päin haluten innokkaasti uudistaa mielensä uuden maailman elämään, tulevan Valtakunnan julistajiksi, palveluskeskusten palvelijoiksi, tavallisiksi ja erikoistienraivaajiksi – ihana näky! Nähdä konventtien läsnäolijoitten kasvavan 80:stä 1 044:än v. 1956!

Miten voisi olla auttamatta naista, joka itkee ja itkee, koska uskonto on hylännyt hänet ja jättänyt hänet toivottomaksi eikä hän halua menettää uskoa Jumalaan! Hän puhuu elämänsä lopettamisesta, koska hän on menettänyt poikansa, mutta hän palaa tutkistelujen auttamana kotimaahansa jättäen jälkeensä poikansa maalliset jäännökset ja pyytää, että jotkut tutkisivat edelleen hänen kanssaan.

Voitko olla auttamatta sitä nuorta naista, joka alkaa sinun astuessasi hänen kotiinsa tehdä kysymyksiä ja joka, kun sinä lähdet klo 23.30, painostaa sinua sanomaan, voitko sinä viipyä seuraavalla viikolla kauemmin, ja lisää: ’Minä tarvitsen Teidän apuanne: minä rakastan elämää ja haluan sitä enemmän, minä rakastan Jehovaa, ja hän rakastaa minua, mutta minun täytyy tuntea hänet paremmin palvellakseni häntä totuudessa. Auttakaa minua!’ – niin, voitko kieltäytyä auttamasta?

Voitko pidättyä auttamasta sitä, joka rukoili saadakseen kuolla, koska elämä oli antanut niin monta ankaraa iskua, että hän ei halunnut edes mainittavan elämää? Saat sitten tutkistelujen alettua nähdä hänen edistyvän ja sanovan: ’Minä nipistän itseäni tunteakseni, että se olen tosiaan minä: olen niin onnellinen nyt.’

Isä kirjoitti uskollisesti meille joka viikko kaikkina niinä kahtenatoista vuotena, mitkä olimme poissa kotoa. Sitten tuli eräänä päivänä kirje, mikä kertoi meille hänen olevan kuolemaisillaan. Se vaati meitä tulemaan kotiin, jos me haluaisimme nähdä hänet. Mutta kirjeitten joukossa oli myöskin yksi, minkä hän oli sanellut: ’Pysykää siellä, missä olette! Käyttäkää aika auttaen toisia ja saarnaten Jehovan nimeä ja valtakuntaa. Jatkakaa uskollisina loppuun asti ja nähkää minut ylösnousemuksessa.’ Kaksi viikkoa myöhemmin tuli sähke: ’Isä on mennyt.’ Miten helppoa olisikaan ollut mennä kotiin! Vaikeinta oli jäädä paikoilleen. Noina päivinä tuli luoksemme ihmisiä, joita olimme auttaneet aikaisemmin, lukemaan meille lohdun sanoja Raamatusta – lohduttavia neuvoja, mitkä he itse olivat vasta äsken oppineet. Ei voi muuta kuin rakastaa heitä. Siinä oli palkka sinne jäämisestä.

Nämä ovat eräitä kokemiamme iloja. Me tiedämme, että edessäpäin on monia vielä ihmeellisempiä tapahtumia. Miksi emme olisi eteenpäin ajattelevia? Miksi et tulisi nauttimaan niistä kanssamme?

Haluaisitko kysyä: ’Tahtoisinko tehdä kaiken vielä uudelleen?’ Tahtoisin totisesti täyttäen elämäntehtäväni! Miksi en tahtoisi? Mitä olen menettänyt? En mitään! Mitä parempaa olisin voinut tehdä?

Kaiken omaamamme antaminen Jehovalle antaa suurimmat osingot. Se on kaikkine kyynelineen, sydänkipuineen, päänkivistyksineen, vaikeuksineen, kasvavine iloineen ja etuineen elämää, niin, elämää tämän lopun ajan läpi. Se ei ole helppoa, mutta onko elämä helppoa nykyään?

Mene Gileadiin, älä pelkää, että epäonnistut ja palaat takaisin. Säilytä aina oikea henki pysyen tiukasti kiinni Jehovassa ja hänen järjestössään ja ANNA! Sinä huomaat siten todeksi sen, mitä Salomo kirjoitti: ”Heitä leipäsi veden kalvolle, sillä sinä löydät sen monen päivän jälkeen.” – Saarn. 11:1, Ak.