Sielun toivo
Miten pysyvä sinä olet? Mikä sinua odottaa kuollessasi? Kipu, ilo vaiko häviäminen? Tämä kirjoitus auttaa sinua sielulla olevan raamatullisen toivon tarkastelemisessa.
MIKSI ihmiset laativat muistomerkkejä ja patsaita itselleen? Miksi he säilyttävät huolellisesti muistoaan museoissa, elämäkerroissa ja historioissa? Eräs amerikkalainen kenraali vastaa: ”Kaikki kansan muistomerkit ovat vastalauseita kuolemanjälkeiselle olemattomuudelle; samoin myös patsaat ja kirjoitukset; niin myöskin historia.” Miksi monet kuolevat ihmiset pitävät sairautta ja kipua parempana kuin kuolemaa? Miksi he pitävät kiinni tämän elämän viimeisistäkin rippeistä, miten tuskallista se lieneekin, huolimatta siitä, että sanotaan toivottavan kuolemanjälkeistä olemassaoloa? Siksikö, että he pelkäävät mahdollisuutta joutua helvettiin eikä taivaaseen? Pikemminkin siksi, että he eivät voi alistua siihen ajatukseen, että he, omassa kaikkeudessaan tärkeimmät ihmiset, tulevat tunteineen, kykyineen ja toiveineen loppuunsa, lakkaavat olemasta. He pitäisivät totisesti tuskaa parempana! Lainaamme runoilija Baileyn sanat – hänellä ei ollut hindun eikä budhalaisen toivoa nirvanasta eikä tyhjäksitulemisesta: ”Helvetti on siedettävämpi kuin olemattomuus.”
Tämä ei asettanut ensimmäiselle ihmiselle mitään ongelmaa. Hänen Luojansa oli antanut hänelle voimakkaan terveen ruumiin, älykkään, toimivan mielen, vaimon auttajaksi ja ihanan puutarhapuiston asuttavaksi. Kuolema oli kaukana hänen ajatuksistaan, sillä sellaista ei pitänyt olla olemassa hänen pysyessään uskollisena Luojansa käskyille. (1. Moos. 2:15–25) Mutta sitten hän teki virheen, ja ”yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan ja kuolema synnin kautta, ja siten kuolema levisi kaikkiin ihmisiin”. (Room. 5:12, Um) Mies ja nainen saivat kokea Eedenin puutarhasta poisajettuina, miten heidän kiusaajansa oli valehdellut naiselle. Hän oli luvannut kapinallisille jatkuvaa ihmiselämää. Mutta Luojan kuolemantuomio kohtasi heitä nopeasti Eedenissä, heidät karkotettiin Eedenin puutarhasta, ja kuoleman isku osui aikanaan heidän poikaansa Aabeliin, joka makasi siinä hiljaa ja kylmänä. Murhe, mikä tuon ennenaikaisen kuoleman on täytynyt aiheuttaa, kuului vain osana vielä suurempiin tuleviin ahdistuksiin. Sen heidän sydämeensä painama pelko ei hävinnyt koskaan, ennen kuin heidän oma sydämensä hiljeni kuolemassa, sillä kuoleva Aadam huomasi, että hän voi olla ainoastaan sellaisten ihmisten muodostaman rodun isä, ”jotka olivat kuoleman pelosta orjuuden alaisia koko elämänsä ajan”. – Hepr. 2:15, Um; 1. Moos. 3:1–4:16.
Miten iloton odote tämä olikaan! Ihmiskunta oppi isältään Aadamilta, miten lohduton heidän osansa oli. Heidät oli muodostettu maan tomusta, ja elämänhenki, mikä puhallettiin heidän sieraimiinsa, oli saattanut heidät liikkumaan, tehnyt heidät eläviksi. Tottelevaisuus Luojaa kohtaan olisi antanut perusteen heidän ruumiilleen pysyä elossa hänen ylistyksekseen. Tottelemattomuus riisti heiltä arvollisuuden elämään. Heidän oli mentävä takaisin olemattomuuteen! ”Sillä tomua sinä olet, ja tomuun sinä palaat.” – 1. Moos. 2:7; 3:19; 5:1.
Mutta Dryden sanoi puhuessaan kristityiksi tunnustautuville, että ”ajatus, ettei ole mitään kuoleman jälkeen, on sietämätön taakka hyveelliselle ihmiselle”. Ja me voisimme lisätä: hyveettömällekin ihmiselle. Kukaan ihminen ei halua nähdä töittensä raukeavan tyhjiin, olkootpa ne hyviä tai pahoja, olemuksensa hajoavan tomuun, nimensä kuolevan ihmisten huulilta, maineensa vajoavan unohduksiin. Monet, jotka eivät saa kiinnitetyksi huomiota itseensä hyvillä töillä, kääntyvät pahoihinkin töihin, jotta heidät huomattaisiin, jotta he olisivat jotain, niin että ihmiset muistaisivat heidät kauan ja puhuisivat heistä.
Halu olla huomattu, muistettu tai, vielä paremmin sanoen, pysyvä, synnytti uuden ajatuksen lohtua ja huojennusta etsivässä mielessä. He ajattelivat, että tässä ei ole kaikki, mitä ihmisellä on. Hän pystyy ajattelemaan, pohtimaan, kuvittelemaan, jopa keksimään eli ”luomaan” eräässä merkityksessä. ”Voiko pelkkä tomu tehdä niin?” he päättelivät. Kreikkalainen filosofi Aristoteles puki sanoiksi heidän vastauksensa tähän: ”Mitä se lieneekin meissä, mikä tuntee, ajattelee, haluaa ja henkeyttää, se on jotain taivaallista, jumalallista ja siis katoamatonta.” Siinähän se oli! Ihminen ei voi kuolla, ei kuole todellisuudessa! Ihminen on kuolematon!
Mutta miten saada sopusointuun tämä ajatus kuolemisen havaittavan todellisuuden, olemassaolon katkeamisen, kanssa? Jotkut huomasivat uneksineensa yöllä ja kulkeneensa unissaan pitkiä matkoja, ikään kuin aineellisten olosuhteitten estämättä. Kun he heräsivät, niin he olivat samassa paikassa kuin silloinkin, kun he vaipuivat uneen. Heidän ystävänsä ja sukulaisensa todistivat, että he olivat olleet siinä koko ajan. Toiveikkaat ihmiset selittivät nopeasti tämän todistukseksi siitä, että heillä oli sisimmässään elämä – sielu, miksi he rupesivat nimittämään sitä – mikä pystyi voittamaan aineen rajoitukset ja jättämään ruumiin. Se oli kuolematon sielu, ja tässä oli siis vihdoinkin pelastus kuoleman, olemattomuuden, kauheasta todellisuudesta.
Muinaisilla paikoilla tehtyjen arkeologisten kaivausten kertomukset osoittavat tämän. Vedenpaisumuksen edellä eläneitten ghassulialaisten kivillä reunustettujen hautojen joukosta löydettiin koristeita ja saviastioita, joissa oli ollut alkujaan ruokaa hautauksen aikaan. Ruokaa eronneelle sielulle! Muinaisessa Eridussa tehtiin samanlaisia löytöjä. Eläimilläkin oli heidän mielestään kuolemattomuus. Mikä sen todistaa? Erään nuoren pojan kivillä reunustetussa haudassa ei ollut ainoastaan pojan ja hänen koiransa luut, vaan myöskin ruokakuppi poikaa varten ja luu koiraa varten!
Ihmisen mielessä lujittui ajatus olla yhteydessä ”jumalien maailman” kanssa, kun käsitettiin maahan sidotun ihmisen pelastuvan henkimaailmaan. Silloin oli vain lyhyt askel uskoon, että voidaan olla kanssakäymisessä rakkaitten kuolleitten kanssa, esi-isien palvontaan, ”toiselle puolelle” menneitten ”suurten” miesten jumalointiin.
IHMISSIELU
Ja niin syntyi oppi sielun kuolemattomuudesta, sielun pelastumisesta, sielun hengissäsäilymisestä. Sielu oli tämän ajatuksen mukaan todellinen ihminen, sisäinen ihminen, ja ruumis oli vain ulkokuori, joka majoitti sielun sen maallisten matkojen ja koettelemusten aikana ja joka piti vain heittää pois kuin perhosen kotelo, kun sielu lensi taivaanmatkalleen. Sielu oli määrittelemätön, aineeton.
Huomioitsijasta voi tuntua kumminkin oudolta, että tämän uskomuksen todistus on tavattavissa niiden kansojen keskuudesta, jotka ovat olleet aina Jehovan palvonnan ulkopuolella, nimittäin muun muassa vedenpaisumusta edeltäneestä sivistyksestä, mikä tuhottiin, vedenpaisumuksen jälkeisestä babylonialaisesta sivistyksestä, Egyptin, Assyrian, Meedo-Persian, Kreikan ja pakanallisen Rooman uskonnollisista rakenteista.
Vielä oudompi pitäisi olla ainakin kristikunnan ihmisille, joille on opetettu kuolemattomuusoppia, sen äärimmäisen inhimillisen kuvan, minkä heidän kirjojen Kirjansa maalaa sielusta. Se ei sano niinkuin heidän opettajansa, että sielu vuodatetaan ruumiiseen syntymässä, että ruumis syntyy, mutta ei sielu. Raamattu sanoo sielujen syntyvän, että Jaakobin vaimo Lea ”synnytti nämä Jaakobille: kuusitoista sielua”. Heidän uskonnolliset pastorinsa saattavat hyväksyä ajatuksen ihmisruumiin kehittymisestä eläimestä, mutta he sanovat, että Jumala vuodatti siihen sielun, ja se teki tuosta ruumiista ihmisen, Jumalan kuvan. – 1. Moos. 46:18, Um.
Raamattu sanoo, että Jumala loi ensimmäisen ihmisen eikä kehittänyt häntä: hän ”ryhtyi muodostamaan ihmistä ja puhaltamaan hänen sieraimiinsa elämän henkeä, ja ihminen tuli eläväksi sieluksi”. Sielu on määritelty selvästi tomusta tehdyn ruumiin ja elämänhengen yhdistelmäksi eikä miksikään aineettomaksi ja selittämättömäksi, mikä on ihmisessä. Kun hän kuolee, niin tapahtumus, mikä teki ihmisen sieluksi, kääntyy päinvastaiseksi, ”ja tomu palaa maahan, niinkuin se olikin, ja henki [elinvoima] palaa Jumalan luo, joka antoi sen”. (1. Moos. 2:7, Um; Saarn. 12:7, As) Säilyykö siis tietoisuus ”sielun” paetessa, tai onko tämä ”henki”, mikä palaa Jumalan luo, tietoinen? Ei, sillä kun ihminen kuolee, niin ”hänen henkensä lähtee, niin hän palaa maahansa, juuri sinä päivänä tuhoutuvat hänen ajatuksensa”. Hän vajoaa olemattomuuteen. – Ps. 146:4, KJ.
Sielu ilmentää syntymänsä ja kuolemansa välillä hämmästyttävän inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen jokin, mikä otaksutaan aineettomaksi ja jumalalliseksi. Sillä on verta, se tulee nälkäiseksi ja syö lihaa, rypäleitä ja hunajaa. Sitä voidaan uhata miekalla, ja jalopeura voi raadella sen. (1. Moos. 9:5; 5. Moos. 12:20; 23:24; Sananl. 27:7; Ps. 22:21; 7:3 [alkutekstien mukaan]) Sielu on tosiaan ihminen, ihmisluomus on sielu, ja kun ihmisluomus kuolee, niin sielu kuolee kokonaisuudessaan. Älä usko sitä meidän sanamme, vaan Jumalan sanojen tähden: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4, 19.
”Mutta”, joku voi väittää vastaan, ”se kuollut ruumis, mikä makaa edessämme ihmisen kuoltua, se eloton ruumis ei voi olla kaikki, mitä sielusta on jäljellä. Elämä, tietoisuus, tuntokyky on mennyt, mutta täytyy olla ’sielu’, mikä jättää kuolleen ruumiin ja elää edelleen.” Mutta Haggain 2:13:nnen englantilainen käännös puhuu ”kuolleesta ruumiista” ja vastaa tällöin heprealaista sanaa nefesh, minkä se kääntää muuallakin ”sieluksi”. Kuollut ruumis on siis raamatullisella kielellä todellisuudessa kuollut sielu, ja 4. Mooseksen kirjan 6:6 (Um) käyttää samaa ilmaisua varoittaessaan sitä, joka halusi pysyä muotomenojen mukaan puhtaana, että ”älköön hän tulko minkään kuolleen sielun lähelle”. Mitä väärää sillä tavalla puhumisessa on? Ei mitään! Emmekö me puhu ruumiista ”kuolleena ihmisenä”, vaikka vain osa siitä, mikä muodostaa ihmisen, onkin vielä nähtävissä? Elävä ihminen on elävä sielu, kuollut ihminen on kuollut sielu.
Onko vaikea omaksua sitä ajatusta, että kun ihminen kuolee, niin ei minkäänlaista elämää jää jäljelle eikä säily missään? Kysytkö sinä vielä: ”Mihin elämä meni?” Voisimme auttaaksemme kysyä: ”Kun sinä erotat veden sen muodostaviin eri osiin, vedyksi ja hapeksi, niin mihin vesi menee?” Tai myös: kun estät kynttilän liekin saamasta happea, niin mihin liekki menee? Hetki sitten yhdisti palamistapahtumus kynttilänsydämen hapen kanssa, ja niin syntyi liekki. Missä liekki on nyt? Vastaus kummassakin kuvauksessa on: ”ei missään”. Veden valmistamiseen vaaditaan vetyä ja happea; erota ne toisistaan, niin vesi lakkaa olemasta. Liekin aikaansaamiseen tarvitaan palavaa ainetta ja happea; erota ne toisistaan, niin liekki lakkaa olemasta. Sielun muodostumiseen tarvitaan ruumis ja elämänhenki; erota ne, niin sielu lakkaa olemasta.
”Mihin minä sitten jään?” voit kysyä. ”Minä odotan kuolevani jonain päivänä, niinkuin jokainen muukin. Jos Jumala teki minut sellaiseksi, niin mitä minusta jää jäljelle? Millainen tulevaisuus minulla on?”
MILLAINEN TULEVAISUUS SIELULLA ON?
Tämä kysymys on johtanut sielun kuolemattomuusoppiin Jehova Jumalan ja hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen hylkäävien kansojen mielessä. Mutta ei niiden mielessä, jotka kirjoittivat edellämainitut Raamatun kuvaukset kuolevasta sielusta. Voit olla varma siitä, että heillä oli toivo. Ole vakuuttunut siitä, että Jumala, joka antoi ensimmäiselle ihmisluomukselleen toivon elää iankaikkisesti, jos hän on uskollinen, ei jättänyt näitä uskollisia Raamatun kirjoittajia toivottomiksi, vaikka he olivatkin kuolevaisia.
Apostoli Paavali tarkastelee eräitä heidän elämänhistorioitaan heprealaiskirjeensä 11. luvussa. Hän kertoo kaunopuheisesti heidän uskonvoitoistaan, miten he saivat voiton miekasta, tulesta, pedoista, vastustavista valtakunnista, niin ja omista heikkouksistaan. Miksi he kestivät kaiken tämän niin uskollisesti? ”Jotta saavuttaisivat paremman ylösnousemuksen.” (Hepr. 11:32–35, Um) Ei kuolemattomuus, vaan ylösnousemus on meidän toivomme!
Miten voidaan herättää sielu, joka on hajonnut alkuosiinsa? Mikä voidaan herättää? Mitä on nyt jäljellä vuosisatoja sitten kuolleista uskollisista ihmisistä? Eräs tekijä kaikkeudessa, mikä tekee ylösnousemuksen mahdolliseksi, on muisti, kaikkeuden suurin muisti, Jumalan muisti. ”Vanhurskaan muisto on siunattu, mutta jumalattoman nimi lahoaa.” (Sananl. 10:7, KJ) Tahalliset jumalattomat saattavat olla menneet ainiaaksi, menneet ja unohdetut, mutta Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin kaltaiset uskolliset miehet ”elävät kaikki hänen näkökannaltaan katsoen”. (Luuk. 20:38, Um) He ovat tosin elävinä sieluina menneet kauan sitten pois olemassaolosta, heitä ”ei ole”, mutta, Jehova on Jumala, ”joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu ne, joita ei ole, ikään kuin ne olisivat”. – Room. 4:17, Um.
Uskollisten ihmisten elämänvaiheet säilyvät häviämättöminä kaikkine mutkikkaine yksityiskohtineen Hänen mielessään, joka kykenee yksityiskohtaisesti tuntemaan jokaisen näennäisesti lukemattomista tähdistä: ”Hän on määrännyt tähtien luvun, hän kutsuu niitä kaikkia nimeltä.” (Ps. 147:4) Jumalan rajaton muisti sisältää uskolliset, missä he sitten lienevätkin laskettuina hautoihinsa. Lisäksi ”on tulossa hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin”. (Joh. 5:28, 29, Um) Hän, jonka vertaansa vailla oleva voima loi eli muodosti ensimmäiset ihmissielut, voi uudelleenmuodostaa tarkkaan ihmissielut taas elämään, voi saattaa heidät uudelleen eloon. Se on ylösnousemuksen merkitys.
Se on ihmisen halun tosi päämäärä, hänen jatkuvaa olemassaoloaan havittelevan pitkän etsintänsä täyttynyt lopputulos, vastaus hänen kysymykseensä, minkä uskollinen Job ilmaisi: ”Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin?” (Job 14:14) ”Virkoaa”, vastaa Raamattu, ”jos hänen uskollisuutensa säilyttää hänet Jumalan muistissa.” Eräille näinä tämän vanhan maailman ahdistuksen viimeisinä päivinä eläville voi tulla vielä suuremmatkin siunaukset, etu varjeltua tämän maailman lopussa kuolematta koskaan, samoin kuin ”muutamat ihmiset, se on, kahdeksan sielua, varjeltiin turvassa veden läpi”, kun Nooan päivän vedenpaisumus tuli. (1. Piet. 3:20, Um) Kiinnittäköön sinun pohdintasi, kaipuusi ja etsintäsi sinun uskosi ja toivosi Jumalan antamaan lupaukseen, minkä olet nähnyt hänen Sanansa silmillä, eikä vääriin pakanallisiin kuolemattomuuslupauksiin!