Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Bennett Berry

KASVOIN pienessä Hebronin kaupungissa Mississippissä, U.S.A:ssa. Olin käynyt oppikoulun tuossa karjaa kasvattavassa ja puuvillaa viljelevässä seudussa. Vaikka en ollutkaan mikään kiihkeä lukija enkä tutkija, niin minusta tuli myöhemmin syvästi kirjoja, erityisesti maailman historiaa rakastava. Minusta tuli piintynyt Raamatun, Vartiotornin julkaisujen ja hyvien lehtien lukija.

Seuran matkustava edustaja (kierrospalvelija nykyisin) oli käynyt ilmeisesti viereisessä ovessa asuvan Vartiotornin tilaajan luona syksyllä 1939. Täällä ei ollut silloin lainkaan Jehovan todistajien seurakuntaa. Kun hän tuli seuraavassa maaliskuussa vieraillessaan jälleen yhdyskunnassamme, niin minä vertauskuvasin antaumukseni Jehovalle. Kuuden kuukauden sisällä yritin tosiaan ratkaista, ottaisinko paikan jossakin kukoistavassa sotateollisuuslaitoksessa saadakseni jonkin verran nopeasti rahaa, vai ryhtyisinkö Jumalan valtakunnan kokoajansaarnaajaksi. Alueenpalvelijan onnistui seuraavalla vierailullaan saada tietää, että minä pohdiskelin tienraivausajatusta. Ennen kuin se viikko päättyi, niin minä olin allekirjoittanut ja postittanut tienraivausanomuksen. Kiitos nyt hänelle, missä hän lieneekin. Oli toukokuun 1. päivä 1941, ja minä olin 23-vuotias. Olen nyt lähes 40. Aloin täyttää elämäntehtävääni Mississippin tomuisilla maaseututeillä kävellen päivästä päivään, jättäen paljon kirjoja ja nauttien monista kokemuksista. Aloitin työn varhain joka aamu kaikissa tien oikealla puolella olevissa taloissa ja jatkoin puolipäivään ja lähdin sitten kotiinpäin työskennellen toisella puolella. Vähemmässä ajassa kuin vuodessa näin sikäläisen pienen seurakunnan kasvavan kymmenestä kolmeenkymmeneen Valtakunnan julistajaan. Seura kehotti minua toisen vuoden lopulla ryhtymään erikoistienraivaajaksi. Minut määrättiin Clarksvilleen, Tennesseehen, noin tuhannen sadan kilometrin päähän, kahden toverin kanssa. Olimme siellä tuskin vuotta, kun kaksi muuta ja minut lähetettiin Parisiin, Kentuckyyn. Oli joulukuu 1942. Paris oli aivan eristetty paikkakunta, ja kukin meistä levitti siellä monina päivinä 10–15 sidottua kirjaa. Meillä oli ilo nähdä lyhyemmässä ajassa kuin vuodessa uuden seurakunnan juurtuvan.

Ollessamme Parisissa tuli uutisia Gilead-koulusta helmikuun 15. p:n Vartiotornissa 1943. Luin sen yhä uudelleen, mutta ajattelin sen kaiken olevan liian vaikeaa minulle – että Gilead on ainoastaan niitä varten, jotka olivat saaneet paremman koulutuksen ja jotka ovat olleet tienraivaajina monta vuotta. Halusin kumminkin odottaa ja ajattelin, että ainoa keino päästä sinne on tienraivaustyön jatkaminen. Sitten tuli tieto vuoden 1943 ”Vapaan kansan” teokraattisesta konventista, mikä pidettäisiin Minneapoliksessa, Minnesotassa, elokuun 20.–23.

Eräs tienraivaajasisar ja minä olimme kirjoittaneet toisillemme vuosikausia. Me kävimme joka vuosi samoissa konventeissa. Kirjeenvaihtomme kävi yhä tiheämmäksi. Me suunnittelimme tosiaan mennä naimisiin Vicksburgissa, Mississippissä, pidettävän konventin viikolla – mikä konventti piti yhdistettämän puhelimitse Minneapoliksen pääkonventtiin. Me odotimme tietysti kumpikin jatkavamme tienraivausta. Toivoin yhä Gileadia, mutta luulin, että menisi monta vuotta, ennen kuin minun tilaisuuteni tulisi. Mutta kuukautta ennen tuota konventtia tuli kutsu Gileadin toiselle kurssille. Nyt kaksi voimakasta halua repi minua. Yritin päivät ja yöt päästä ratkaisuun ja päätin lopulta odottaa ja keskustella tuon sisaren kanssa. Hän oli siihen aikaan kypsempi palveluksessa. Keskustelimme asiasta viikon. Ollen kiinnostunut hyvinvoinnistani ja hengellisestä edistymisestäni hän oli onnellinen, kun hyväksyin kutsun Gileadiin.

Kun tulin Gileadiin syyskuussa 1943, niin veli Knorr haastatteli meitä kaikkia, meille näytettiin paikkoja ja annettiin aikaa yleensä tutustumiseen. Saimme pian päästä Gileadin makuun. Opettajat olivat ystävällisiä, avuliaita ja täsmällisiä. Mielessämme leimahtelivat seuraavina kahdeksanatoista viikkona Raamatun ennustukset, Seuran historia, Raamatun käsikirjoitukset, kierros-, piiri- ja haaratoimistojärjestö. Se oli kuin seipäitten lukemista aidasta vinhasti kiitävän junan ikkunasta. Suurin halumme oli saada kykyä omaksua enemmän. Rakkauteni Jehovaa, Seuraa ja Jehovaan nähden hyvän tahdon omaavia ihmisiä kohtaan kasvoi tunti tunnilta. Tunsin kurssin päätyttyä itseni hyvin nöyräksi, koska näin paljon selvemmin Jehovan ja hänen järjestönsä suuruuden. Vakaumukseni vahvistui, uskoni lujittui ja haluni opettaa toisia tuli suuremmaksi. Gilead oli ottanut pois joitakin rosoisia kulmia, kirkastanut joitakin ruostuneita kohtia ja tehnyt paljon uuden henkilöllisyyden muovaamiseksi sopusointuun Jehovan tahdon kanssa. Valmennus Gileadissa laski mieleeni ja sydämeeni perustuksen, mitä vastaan moni myrsky on törmännyt sen jälkeen. Se päivä, jona allekirjoitin tienraivausanomuksen, ja se ilta, jona lähdin Gileadista suoritettuani sen, ovat kaksi tilaisuutta, joita en unohda milloinkaan.

Sallikaa minun sanoa jokaiselle nuorelle tienraivaajalle sekä jokaiselle nyt koulussa olevalle, jolla on salainen toive tulla tienraivaajaksi jonain päivänä: Olkoon Gilead teidän päämääränne! Se on sen arvoinen siihen liittyvine vaikeuksineen. Vaikka pitäisi olla tienraivaajana 50 vuotta ennen Gileadiin menoa, niin se on enemmän kuin sen arvoinen!

Menin Gileadin jälkeen Brooklynin Beeteliin muutamiksi päiviksi. Koska olin saanut määräykseni lähteä heti kuuden muun kanssa Montgomeryyn, Alabamaan, niin olimme kohta matkalla sinne. Saimme siellä monta iloista kokemusta ja näimme seurakunnan kasvavan. Meidät lähetettiin vuoden sisällä Augustaan, Georgiaan, ja toisen vuoden aikana me näimme tämän seurakunnan muuttavan uuteen Valtakunnansaliin, koska se oli kasvanut kahdestakymmenestä viidestä viiteenkymmeneen viiteen julistajaan. Ei ollut epätavallista, että levitimme siellä 150 sidottua kirjaa kuussa.

Lopultakin tuli kauan odottamani kirje. Se oli heinäkuun 25. pnä 1945 päivätty määräys ulkomaille Barbadoksen haaratoimistoon, Brittiläiseen Länsi-Intiaan. Kun saavuimme New Yorkiin hakemaan viisumeja, niin veli Knorr neuvoi meitä vielä lopuksi. Sitten astuimme pikajunaan lähtien Miamiin, Floridaan. Sieltä jatkoimme lentäen Kuuban, Haitin, Dominikaanisen tasavallan, Venezuelan ja Trinidadin kautta saapuen lopulta ihanalle Barbadoksen saarelle lokakuun 14:ntenä. Koska olimme ensimmäiset lähetystyöntekijät, joiden piti työskennellä tämän haaratoimiston kanssa, niin koko pieni seurakunta tapasi meidät Bridgetownin Valtakunnansalissa sinä iltapäivänä ottaen meidät hyvin lämpimästi vastaan. Kaikki oli täällä erilaista kuin elämä kotona. Kaupankäynti oli erilaista, ihmiset tekivät nähtävästi kaiken eri tavalla, autotkin kulkivat katujen vasenta puolta. Mutta antauduimmeko me loppujen lopuksi Jehovalle palvellaksemme häntä vain kotimaassamme, missä on korkein elintaso ja oma kielemme? Antautuminen oli ehdoton.

Oltuamme noin kaksi vuotta Barbadoksella palasi kaksi toveriani terveydellisistä syistä Yhdysvaltoihin. Olin yksin kotona. Saaren seurakunnat olivat nyt hyvin järjestetyt. Julistajia, joita oli kerran 40, oli nyt 300. Jotkut heistä ovat käyneet sen jälkeen Gileadin.

Minut määrättiin elokuussa 1947 tämän haaratoimiston ensimmäiseksi säännölliseksi kierrospalvelijaksi. Kävin lopulta neljällätoista täkäläisistä lukuisista saarista kulkien laivalla, lentokoneella, hevosenselässä ja jalan, matkaten usein noin 30 kilometriä rosoisten vuorten yli, jotka olivat puolentoista kilometrin korkuisia. Uskaltauduin toisinaan saarelle, missä ei ollut tehty milloinkaan työtä, jättäen kirjallisuutta. Carriacoussa, eräällä näistä saarista, on nyt 13 julistajaa; toisella, Nevis-nimisellä, 24 julistajaa. Tämän haaratoimiston työ on lisääntynyt alituisesti – ensin 500 julistajaa, sitten huippu: 1 570.

Trinidadin lähetyskodissa oli kuusi tyttöä. Eräs heistä ja minä menimme usein uimaan yhdessä maanantaisin sekä soittelemaan kitaraa. Kun olin poissa toisilla saarilla, niin kirjoittelimme toisillemme ajan salliessa. Sitten vietimme loman yhdessä Barbados-saarella ja kihlauduimme Grenadan saarella. Tammikuun 19. pnä 1949 menimme naimisiin romanttisella Trinidadin saarella ja palasimme siinä kuussa Yhdysvaltoihin. Saavuttuamme Louisvilleen, Kentuckyyn, totesimme pian erehdyksemme, kun palasimme ja poltimme kaikki siltamme takanamme. Avioliittomme oli erittäin onnellinen, mutta ulkomainen työkenttä väikkyi pysyvästi mielessämme. Vaikka sain ruumiillisen terveyteni takaisin muutamassa kuukaudessa, niin emme olleet kaikkien toisten lähetystyöntekijöitten kanssa täysin onnellisia ollessamme poissa ulkomaisesta lähetyspalveluksesta. Olimme pian jälleen tienraivaajina Kentuckyssä, ja siellä sain Seuralta määräyksen toimia erään Philadelphian (Pennsylvania) seurakunnan palvelijana, mitä seurasivat 1951 kierrospalvelijan edut Uudessa Englannissa ja kaksi vuotta myöhemmin määräys Hondurasiin.

Suuret asiat, kuten Gileadin käyminen ja sitten osallistuminen Valtakunnan sanoman saarnaamiseen ulkomaisella kentällä, ovat vuosien ponnistuksen arvoisia. Pysy siis tienraivaustyössä!