Katakombien todistus
TOSI kristillisellä uskolla ei ole mitään pelättävää siitä, mitä menneitä tietoja maasta löydetään kaivauksissa. Arkeologia ei heikennä uskoa, vaan todistaa päinvastoin vahvistaen Raamatun kertomuksen. Historia esittää tosi palvojien uskomuksista kuvan, mikä vastaa nykyisen ajan oikeata uskoa. Ja se kertoo samalla luopumuksen kasvun ja kuinka se yhdisti valekristittyjen laimentuneet vakaumukset vanhan maailman pakanallisiin menoihin, millä on samaten vastineensa nykyään.
Rooman kaupungin ulkopuolella on erityisesti muutamina viime vuosisatoina kaivettu esiin tietojen aarreaitta katakombeista. On totta, että toisissakin seuduissa, kuten Egyptissä, Persiassa, Maltalla, Kreikassa jne., on samanlaisia maanalaisia hautauspaikkoja, mutta Rooman lähettyvillä olevat ovat erityisesti kiinnostavia, koska varhaiskristityt käyttivät niitä.
Varhaisen Rooman lain mukaan kuolleitten hautaaminen kaupungin sisäpuolelle oli kielletty. Tämän tähden perustettiin useita hautauspaikkoja monien kilometrien säteellä Roomasta. Mitä roomalaisiin tulee, niin tarvittiin vain vähän tilaa ottaen huomioon heidän tapansa polttaa ruumis. Mutta siellä oleva suuri juutalainen väestö ei kuitenkaan polttanut kuolleen ruumista, vaan hautasi sen. Koska oli kauan ollut yleistä panna ruumis luolaan tai johonkin muuhun kallioon hakattuun paikkaan, niin ei ole outoa, että juutalaiset käyttivät maanalaisia tiloja hautaamiseen. (Mark. 15:46) Burgon sanoo, että ”syy katakombiin hautaamiseen ei ollut ensi sijassa pakanallinen eikä kristillinen, vaan juutalainen”. Kristillinen yhdyskunta omaksui tämän hautaamistavan, koska monet sen jäsenet olivat olleet itse juutalaisia.
Heidän hautaamispaikkansa olivat ensin suhteellisen pieniä ja yksityisten omistamia. Eräissä tapauksissa luovuttivat kristityiksi tulleet maatilansa toisten kristillisen uskon omaavien käyttöön. Näiden katakombien nykyään kantamat nimet ilmaisevat paikan omistajan. Toisia nimitettiin sen mukaan, joka määrättiin sen paikan valvojaksi, tai jonkun siihen haudatun huomattavan marttyyrin mukaan, tai nimi saattoi merkitä myöskin paikan sijaintia. Joissakin paikoissa näyttää siltä, että he ottivat käytettäväkseen aikaisempia pakanallisia hautauspaikkoja.
Sisäänkäynti katakombiin johtaa maan pinnalta kapeitten käytävien sokkelikkoon, mikä on kaivettu huokoiseen kallioon ja mikä saattaa levitä monien aarien alalle ja risteillä niin monissa kulmissa, että niihin tottumaton eksyisi helposti. Vastoin aikaisempaa mielipidettä, että kaikki katakombit olisivat jollain tavalla toistensa yhteydessä, Rooman lähellä on ainakin kolmekymmentä viisi eri katakombia. Käytävät ovat tavallisesti 9:stä desimetristä 1,5 metriin leveitä ja ehkä 2–2,5 metriä korkeita. Seinillä on hyllymäiset tilat (loculi), joita käytettiin hautoina ja joista enin osa on kyllin tilavia, niin että yksi laastarilla peitettyihin vaatteisiin kiedottu ruumis voitiin sijoittaa siihen, joskin joissakuissa oli useampiakin ruumiita. Pystysuora aukko suljettiin sitten tiilillä tai marmorilaatalla ja laastilla.
Kun haudat täyttyivät, niin tarvittiin enemmän tilaa, ja niin fossores eli kaivajat kaivoivat lujaa, mutta helposti koverrettavaa lattiaa tehden siten enemmän seinätilaa, kunnes eräissä osastoissa on jopa kaksitoistakin kerrosta hautakomeroita käytävän kummallakin puolella. Eivätkä kaikki kulkutietkään olleet samalla tasolla. Usein oli kolme tai neljä parveketta, ja Callistuksen katakombissa on seitsemän eri tasoa.
Joillakuilla varakkaammilla henkilöillä oli seinään kaiverrettu holvi ja sen alla sarkofagi eli arkun muotoinen koverrus, mikä voitiin sulkea vaakasuoralla marmorilaatalla. Näiden nimi oli arcosolia. Perheryhmillä oli useasti kokonainen huone (cubiculum) käytävän sivussa, ja yksityiset hautatilat oli järjestetty näiden holvien seiniin. Tällaiset huoneet tarjosivat myöskin paikan, missä ryhmä voi kokoontua palvontaan yhdessä.
Olisi suunnaton tehtävä mitata käytävien todellinen pituus katakombeissa, mutta ne on arvioitu ehkä 800:ksi kilometriksi tai enemmäksikin, mikä olisi yhtä pitkä kuin maanalainen tunneli Napolista pitkin Italian niemimaata lähelle Zürichiä Sveitsiin.
TURVAPAIKKOJA
Loputtomat pimeät katakombien käytävät tarjosivat ankarien vainojen aikoina turvapaikkoja roomalaisilta. Koska roomalaiset tunsivat kunnioitusta kuolleitaan kohtaan, niin hautauspaikat olivat suhteellisen hyvin turvattuja hyökkääjiltä, raivoisiltakin vainoojilta, olivatpa ne lisäksi lainkin suojaamat. Vaikka katakombit eivät olleet rakennettuja turvapaikoiksi, vaan päinvastoin hautaamista varten, niin ne sopivat molempiin tarkoituksiin. Siellä voitiin pitää seurakunnan kokouksiakin melkoisen turvallisesti. Perhehuoneet eli kammiot eivät olleet kovin suuria, mutta kohtalaisen suuri ryhmä saattoi helposti kokoontua sellaiseen palvomaan, ja maan pinnalle johtava ilmatorvi esti paikkaa tulemasta liian kosteaksi tai ummehtuneeksi.
Tästä ei tule tehdä sellaista johtopäätöstä, että nuo hautausmaat olisivat olleet häiritsemättömiä pyhäköitä. Niihin hyökättiin toisinaan, ja ne, jotka tavattiin sieltä, murhattiin. Eusebius kertoo tosiaan, että kokoukset katakombeissa ja niihin menokin oli nimenomaisesti kielletty kolmannella vuosisadalla Valerianuksen vainon aikana, ja Diocletianuksen hallitessa niihin hyökättiin jälleen, kun yritettiin tukahduttaa kristillisyys.
KUVASTAA KRISTILLISTÄ USKOA
Sanaa ”katakombi” käytetään tavallisesti näistä maanalaisista hautaussokkeloista, mutta niin ei ollut alun perin. Catacumbas tarkoitti sitä Via Appian varrella olevaa laaksoa, mitä käytettiin hautaukseen. Nimi on erittäin sopiva, sillä se merkitsee ”onkalon vieressä”. Mutta kristityt nimittivät niitä ”nukkumapaikoiksi”, coemeteria, mistä esim. englanninkielinen nimi ”cemetery”, ”hautausmaa”, on johdettu. Tuohon sanaan ei sisälly mitään ajatusta kuolemattomasta sielusta, vaan sen sijaan ylösnousemustoivon ilmaus.
McClintockin ja Strongin Cyclopaedia esittää lainauksen Hemansin Contemporary Review’sta, mikä todistaa myös kristillisestä uskosta sielun kuolevaisuuteen: ”Vaikka sanonta ’Vixit in pacem’, mikä on hyvin harvinainen roomalaisissa muistokirjoituksissa, esiintyy yleisesti afrikkalaisissa ja ranskalaisten kaupunkien muistokirjoituksissa, niin tämä pakanallisen hautakirjoituksen erikoinen sana ’Vixit’ (ikään kuin hautakirjoituksissakin esitettäisiin mieluummin elämää kuin kuolemaa ymmärryksen silmälle) ei kuulu kristilliseen sanastoon.” Ei, kuolemattomaan sieluun eikä sen seuralaisoppeihin, helvetintuleen, kiirastuleen ja messujen lukemiseen kuolleitten puolesta, ei uskottu. – Hes. 18:4; Apt. 24:15.
Heittävätkö katakombit uskonnollisine taiteineen valoa toisiin kristillisiin uskomuksiin? Kyllä tosiaan, ja ne todistavat, että varhaiskristityt eivät olleet yhtä mieltä monista kristikunnan nykyisistä opeista. Esimerkiksi palvottuja ristiinnaulitun kuvia ei ollut. Ristiäkään ei tavata usein. The Encyclopedia Americana huomauttaa: ”Vaikka epäjumalia oli joka puolella, niin uskolliset näyttävät pysytelleen kaukana tämänkaltaisesta taiteesta.” (1. Kor. 10:14) Ja voisimmeko me odottaakaan muuta, kun kristityt kumosivat pakanallisten naapureittensa epäjumalanpalvontamenoja? Juuri tämä täydellinen epäjumalien ja pyhien esineitten puuttuminen kristityiltä aiheutti sen, että roomalainen maailma syytti heitä jumalankielteisyydestä.
Killen viittaa teoksessaan The Ancient Church katakombien todistukseen vielä toisessa asiassa sanoessaan: ”Nämä Rooman varhaisseurakunnan uskontodistajat hylkäsivät tyystin Neitsyt Marian palvonnan, sillä Lapidariuksen gallerian kirjoitukset, jotka kaikki on järjestetty paavin ylivalvonnassa, eivät sisällä mitään anomuksia Herramme äidille. . . . Ne viittaavat ainoastaan Jeesukseen suurena Välittäjänä, Lunastajana ja Ystävänä.” Ja Hurstin History of the Christian Church lisää: ”Katakombien todistus ei tue Neitsyt Marian palvontaa. Me löydämme hänelle osoitetusta jumalallisesta kunnioituksesta jälkiä vasta myöhemmissä vertauskuvissa, jolloin kirkko oli vajoamassa taikauskon pitkään yöhönsä.” – Ilm. 22:9.
Sellaiset kirjoitukset kuin ”Presbyteeri Basilukselle ja hänen vaimolleen Felicitaalle” osoittavat, että nuo varhaiskristityt pitivät yhä kiinni siitä Raamatun säännöstä, että valvojalla oli oikeus olla ”yhden vaimon mies”. (1. Tim. 3:2) Naimattomuutta ei vaadittu. McClintockin ja Strongin Cyclopaedia sanookin tosiaan yleisesti, että ”yksikään nimenomaisesti katolinen oppi ei saa tukea neljättä vuosisataa edeltäneistä kirjoituksista”. Pyhimysten kunnioitus ilmestyi vasta viidennellä vuosisadalla, ja tuon vuosisadan loppupuolella tai kuudennen vuosisadan alussa ilmaantui todisteita siitä uskosta, että Pietari oli saanut erikoisvaltuudet Kristukselta, vaikka Pietaria ei nähdäkään avaimineen niin kuin myöhemmissä vertauskuvissa.
Katakombien sekä varhaisempien että myöhäisempien maalausten joukossa ovat huomattavia Raamatun kaikista osista otetut tapahtumakuvaukset. ”Näitä varhaisimman kristillisen taiteen ilmeikkäitä muistomerkkejä ei voida katsella vakuuttumatta siitä, että kolmen ensimmäisen vuosisadan kirkko ei ainoastaan tuntenut perusteellisesti Kirjoituksia ja että se suoritti kaanoninsa kokoamisen hyvin varhaisena ajankohtana, vaan myöskin että sen mieli oli Raamattuun kohdistuvan syvän rakkauden ja sen oivalluksen läpitunkema, että kaikkiin uskovien luokkiin kuuluville oli välttämätöntä tutustua sen jokaiseen osaan. . . . Itse katakombi nousee todistajana sitä vastaan, että Jumalan sana kätkettäisiin tarkoituksellisesti ja jatkuvasti kansalta.” – History of the Christian Church, kirj. Hurst.
LUOPUMINEN
Samalla kun katakombit todistavat tosi palvonnan säilymisen uskollisten kristittyjen keskuudessa, ne kertovat myöskin luopumisen alkamisesta. Apostoli Paavali oli ennustanut sen sanoessaan: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen tulee teidän keskuuteenne julmia susia, eivätkä ne kohtele laumaa hellästi, ja teidän omasta keskuudestanne nousee miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset perässään.” (Apt. 20:29, 30, Um) ”Ja niin te nyt tiedätte sen [apostolien henkilökohtaisen läsnäolon], mikä vaikuttaa estona sitä ajatellen, että hän ilmestyy omana aikanaan. Silloin ilmestyy tosiaankin tuo laiton.” – 2. Tess. 2:6, 8, Um.
Ensimmäisen vuosisadan kristillisen ajattelutavan silmiinpistävä yksimielisyys alkoi häipyä näkyvistä apostolien kuoltua, ja monet rupesivat ’kääntämään korvansa pois totuudesta’. (2. Tim. 4:4, Um) Seurakunnassa olevien kristillisten valvojien järjestelmä muuttui vähitellen pappien hallinnaksi. Kreikkalaista filosofiaa ja muita pakanallisia tottumuksia sekoitettiin hyväksyttyyn oppiin. Vuoteen 321 mennessä olivat monet omaksuneet pakanallisen auringon palvonnan päivän, ja v. 325 pidetystä Nikean kirkolliskokouksesta lähtien edistyi keisari Konstantinuksen yhdistämä Rooman pakanauskonnon ja kristillisten luopioseurakuntien sekoitus yhä nopeammalla vauhdilla. Ne, jotka olivat tuolla tavalla halukkaita tulemaan osaksi maailmasta, olivat myöskin valmiit hyväksymään sen pakanallisen palvonnan lisäkkeet pysyäkseen maailman suosiossa. – Jaak. 1:27; 4:4.
Keisari Gratianus salli Rooman piispan Damasuksen käyttää arvonimeä pontifex maximus. Hänen hallitessaan kirkkoa tehtiin paljon marttyyrien hautojen kaunistamiseksi. Aikaisempi terve kristillinen kunnioitus niiden antamaa nuhteettomuuden esimerkkiä kohtaan, jotka kärsivät marttyyriuden, saastutettiin nyt Rooman turmeltuneella sankaripalvonnalla ja muutettiin seuraavalla vuosisadalla pyhimysten palvonnaksi.
Kun katakombit puhdistettiin ja kaunistettiin enemmin kirjoituksin ja taiteellisin tuottein, niin niistä tuli pyhäkköjä, joihin ihmiset kokoontuivat, ja marttyyreistä tuli palvonnan kohteita. Kun Diocletianuksen kauhuhallituksen sijaan tuli aikakausi, jolloin osoitettiin suvaitsevaisuutta kristittyjä kohtaan, ja kun asiat kehittyivät siihen suuntaan, että valtio hyväksyi sekauskonnon, niin luopioksi tullut kirkko omaksui sekä pakanalliset ajatukset että vertauskuvat. Katakombeissa käytetyt yksinkertaiset savilamput eivät olleet enää koristelemattomia, vaan niissä oli kalan pakanallinen vertauskuva (mitä merkitsevän kreikkalaisen sanan kirjainten havaittiin vastaavan ”Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa, Pelastajaa”, esittävien sanojen alkukirjaimia), Konstantinuksen nimimerkki jne.
Ja niin on, että tällaiset pakanallista alkuperää olevat vertauskuvat, kala, riikinkukko, ankkuri ja kyyhkynen – sanottiinpa niillä olevan uusi merkitys kirkossa tai ei – tulivat osaksi katakombien ns. kristillisestä taiteesta, niin kuin pakanat olivat käyttäneet niitä kauan ja niin kuin niitä on heidän hautapaikoissaan. Jotkut kirjat esittävät pitkälti näiden vertauskuvien ja maalausten merkitystä, mutta The Catholic Encyclopedia myöntää suoraan, että ”kirjoittajat ovat toisinaan löytäneet katakombien kuvista enemmän dogmaattista sisällystä, kuin mitä tarkka tutkimus voi todistaa”. – 3. osa, s. 423.
Vaikka onkin huomattu, että katakombit tarjosivat turva- ja kokoontumispaikkoja vainon aikoina, niin nyt on ilmeistä, että ne eivät jääneet käyttämättä, kun vainot hellittivät. Katakombeihin palattiin palvomaan vainon loputtuakin, mutta tällä kertaa palvomaan aivan eri tavalla kuin varhaisemmat kristityt.