Katakombit – mitä ne olivat?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ITALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
Syvällä maan uumenissa ikivanhan Rooman alapuolella kulkee hämäriä käytäviä, katakombeja. Mitä ne itse asiassa ovat? Miksi ne rakennettiin?
POHJIMMILTAAN katakombit ovat kallioon louhittuja hautakäytäviä. Sanan ”katakombi” (mahdollisesti ’syvennysten luona’) merkitystä ei tunneta tarkkaan, mutta sen ajatellaan olleen paikannimi, jolla tarkoitettiin erästä nimenomaista hautapaikkaa Appiuksen tien varrella lähellä Roomaa. Vähitellen sitä alettiin käyttää kaikista maanalaisista hautapaikoista. Vaikka katakombeja on Välimeren seudulla monilla alueilla, Rooman katakombit ovat tunnetuimmat ja myös laajimmat – niillä arvellaan olevan pituutta yhteensä useita satoja kilometrejä. Niitä on löydetty peräti 60, ja kaikki sijaitsevat muutaman kilometrin säteellä kaupungin historiallisesta keskustasta lähellä konsuleiden rakennuttamia valtateitä, jotka yhdistivät Rooman sen provinsseihin.
Nähtävästi ensimmäisellä vuosisadalla Rooman kristityt eivät omistaneet omia hautausmaita, vaan hautasivat vainajansa pakanoiden viereen. Toisen vuosisadan puolivälissä, kun pakanallinen ajattelu oli alkanut jo vaikuttaa kristityiksi tunnustautuviin, varakkaat käännynnäiset antoivat maata ”kristillisiä” hautausmaita varten. Jotta olisi saatu lisää tilaa tarvitsematta mennä kovin kauas kaupungista, alettiin kaivautua maan alle.
Katakombien historia
Ensimmäiset katakombit kaivettiin todennäköisesti pitkin kukkulanrinteitä tai hylättyihin louhoksiin. Ludwig Hertling ja Engelbert Kirschbaum kertovat katakombeja käsittelevässä kirjassaan, että sitten ”työ aloitettiin käytävässä, joka ei ollut juuri miestä korkeampi. Oikealle ja vasemmalle kaivettiin rinnakkaistunneleita, ja niiden loppupäät voitiin myöhemmin yhdistää toisella käytävällä, joka oli samansuuntainen kuin ensimmäinen. Siten muodostettiin yksinkertainen verkosto, josta vähitellen tuli laajempi ja mutkikkaampi.”
Eniten katakombeja laajennettiin 200- ja 300-luvuilla. Siihen mennessä pakanalliset opetukset ja tavat olivat jo saastuttaneet kristilliseksi kutsutun uskonnon läpikotaisin. Vuonna 313 tapahtuneen Konstantinuksen niin sanotun kääntymyksen myötä katakombeista tuli Rooman kirkon omaisuutta, ja jotkut niistä kasvoivat lopulta jättiläismäisiksi. Yhteensä Rooman katakombeissa on voinut olla tuhansia, ellei peräti miljoonia, hautoja.
Noina vuosina näitä hautapaikkoja koristeltiin ja suurennettiin, ja kasvavia kävijämääriä varten rakennettiin uusia portaita. Paavien ja marttyyrien oletettujen hautojen maine oli levinnyt niin laajalle (varsinkin Pohjois-Euroopassa), että katakombeihin alettiin tehdä sankoin joukoin pyhiinvaellusmatkoja. Rooman maailmanvallan kukistuttua ja ensimmäisten barbaarien tunkeuduttua Roomaan 400-luvun alussa koko alueesta tuli erittäin vaarallinen ja katakombeja lakattiin käyttämästä hautauspaikkoina.
700-luvulla haudat vahingoittuivat pahoin, koska Hertlingin ja Kirschbaumin mukaan niitä ryöstelivät paitsi maahan tunkeutuneet sotajoukot myös ”alentuvat roomalaiset välittäjät”. Nämä antoivat suuret määrät pyhiä esineitä ”germaani- ja frankkiapoteille, jotka ahnehtivat yhä enemmän pyhäinjäännöksiä” katedraaleihinsa ja luostareihinsa lisätäkseen niiden arvovaltaa. Koska paavi Paavali I ei kyennyt kunnostamaan eikä suojelemaan katakombeja, hän siirsi suurimman osan jäljelle jääneistä luista kaupungin muurien sisäpuolelle, minne myöhemmin rakennettiin suuria basilikoja paikoille, joissa ”pyhien marttyyrien” jäännöksiä uskottiin olevan. Itse katakombit hylättiin ja unohdettiin.
Ikivanhat, 400–800-luvuilta peräisin olevat matkaoppaat, joilla opastettiin vierailijoita kuuluisien hautojen luo, antoivat arvokkaita vihjeitä tutkijoille, jotka alkoivat 1600-luvulla ja myöhemmin 1800-luvulla etsiä, tunnistaa ja tutkia raunioiden ja kasvillisuuden peittämiä hautauspaikkoja. Siitä lähtien katakombeja on tutkittu ja restauroitu paljon, ja nykyään monissa näistä mielenkiintoisista paikoista voi käydä.
Käymme katakombissa
Olemme Appiuksen tiellä, jota pitkin apostoli Paavali kuljetettiin vankina Roomaan (Apostolien teot 28:13–16). Olemme vain kolmisen kilometriä muinaisen kaupungin muurien ulkopuolella, mutta silti paikka on avaraa maaseutua, jota reunustavat mahtavat männyt ja sypressit. Niitä kasvaa tämän aikoinaan vilkkaan valtatien muistokivien ja jäännösten keskellä.
Ostettuamme pääsylipun laskeudumme jyrkkiä portaita pitkin yli kymmenen metrin syvyyteen. Opas kertoo, että tässä katakombissa on viisi eri kerrosta, jotka ulottuvat kolmenkymmenen metrin syvyyteen, jonka alapuolella vesi tuli vastaan. Itse asiassa Rooman ympäristössä on valtavat määrät tuffia, pehmeää ja huokoista vulkaanista kiveä, jota on helppo kaivaa mutta joka on kuitenkin vahvaa ja tukevaa.
Kävelemme pitkin kapeaa käytävää, joka on noin metrin levyinen ja 2,5 metrin korkuinen. Tummanruskeat seinät ovat rosoiset ja kosteat, ja niissä näkyvät yhä selvästi näitä ahtaita tunneleita kaivaneiden miesten hakunjäljet. Molemmilla puolilla olevat haudat on jo ajat sitten avattu ja ryöstetty, mutta joissakin on vielä pieniä luunkappaleita. Edetessämme hämärää käytävää pitkin tajuamme, että ympärillämme on tuhansia hautoja.
Tilaa säästävin ja käytännöllisin tapa haudata vainajat oli kaivaa suorakulmion muotoisia syvennyksiä päällekkäin pitkin seinää. Näissä lokeroissa oli tavallisesti yksi vainaja, mutta joskus niitä saattoi olla kaksi tai kolmekin. Lokerot oli suljettu tiilillä tai marmori- tai terrakottalaatoilla, ja laastina oli käytetty kalkkia. Monissa ei ole lainkaan hautakirjoitusta. Ne voitiin tunnistaa pienistä, haudan ulkopuolelle asetetuista esineistä: tuoreeseen kalkkiin upotetusta kolikosta tai simpukankuoresta tai – kuten Priscillan katakombissa – pienestä luunukesta, jonka murheen murtamat vanhemmat todennäköisesti ovat jättäneet surressaan tyttärensä ennenaikaista menetystä. Monet haudat ovat pikkuriikkisiä, juuri ja juuri riittävän suuria vastasyntyneille vauvoille.
”Miten katakombien ikä voidaan tietää?” kysymme. ”Sitä ei tarvitse arvailla”, oppaamme vastaa. ”Näettekö tämän merkin?” Kumarrumme tutkimaan merkkiä, joka on lyöty erään lokeron suulla olevaan suureen terrakottalaattaan. ”Tämä tiilileima on painettu silloin kun laatta on tehty. Työpajat, joista monet olivat keisarikunnan omistuksessa, leimasivat tiiliin ja laattoihin tietoja, joista ilmeni louhos, josta savi oli otettu, työpajan nimi, esimies, sinä vuonna virassa olleet konsulit (korkeimmat viranomaiset) ja niin edelleen. Näistä tiedoista on suunnattomasti hyötyä määritettäessä hautojen tarkkaa ikää. Vanhimmat on ajoitettu 100-luvun puoliväliin ja viimeisimmät noin vuoteen 400.”
Erilaisten käsitysten sekoitus
Jotkut näitä paikkoja käyttäneistä tunsivat nähtävästi jonkin verran Raamattua, sillä lukuisiin hautoihin on kuvattu Raamatun tapahtumia. Sen sijaan ei näy merkkiäkään Marian palvonnasta tai muista myöhemmin hyvin yleiseksi tulleista ”pyhän” taiteen teemoista, kuten niin sanotusta ristiinnaulitsemisesta.
Näemme myös kuvia, jotka eivät liity Raamattuun. ”Se on totta”, opas myöntää. ”Monet kuva-aiheet näissä ja muissa katakombeissa on lainattu pakanallisesta taiteesta. Voitte nähdä kreikkalais-roomalaisen puolijumalan ja sankarin Orfeuksen; Cupidon ja Psykhen, jotka edustavat sielun kohtaloa tässä ja tulevassa elämässä; viiniköynnöksiä ja rypälesadon korjuuta, jotka ovat tunnettuja dionyysisia symboleja tuonpuoleisen elämän hurmiosta. Jesuiittatutkija Antonio Ferruan mukaan kokonaan epäjumalanpalvontaan liittyvästä taiteesta on lainattu abstraktien käsitteiden personointi: cupidot, jotka edustavat neljää vuodenaikaa; monimutkaisemmat kuvat neljästä vuodenajasta, joissa kesä on seppelöity maissintähkillä ja liljoilla; ja niin edelleen.”
Toistuvia aiheita ovat riikinkukko, joka on kuolemattomuuden symboli, koska sen lihaa pidettiin pilaantumattomana; mytologinen feeniks, joka myös symboloi kuolemattomuutta, koska sen sanottiin kuolevan tulenliekeissä ja nousevan uudelleen tuhkasta; lintujen, kukkien ja hedelmien ympäröimät kuolleiden sielut, jotka juhlivat tuonpuoleisessa. Aikamoinen sekoitus pakanallisia ja raamatullisia käsitteitä!
Jotkin hautakirjoitukset ovat liikuttavia ilmauksia uskosta, ja nähtävästi ne heijastavat luottamusta siihen, että kuolleet nukkuvat ja odottavat ylösnousemusta: ”Aquilina nukkuu rauhassa” (Johannes 11:11, 14). Toisista hautakirjoituksista heijastuu se Raamatun opetusten vastainen käsitys, että kuolleet voivat auttaa eläviä tai kommunikoida heidän kanssaan: ”Muista miestäsi ja lapsiasi”, ”Rukoile puolestamme”, ”Rukoilen puolestanne”, ”Olen päässyt rauhaan”.
Mistä tällainen raamatullisten ja pakanallisten käsitteiden sekoitus johtuu? Historioitsija J. Stevenson sanoo: ”Joidenkin kristittyjen kristillisyyteen tunkeutui käsityksiä heidän pakanallisesta menneisyydestään.” Rooman ”uskovat” eivät selvästikään enää toimineet sopusoinnussa Jeesuksen tosi opetuslasten välittämän tiedon kanssa (Roomalaisille 15:14).
Kun jatkamme kiertokäyntiämme, kuolleiden kunnioittamisen epäraamatullinen vaikutus käy yhä ilmeisemmäksi. Monet halusivat tulla haudatuksi lähelle jonkun marttyyrina pidetyn hautaa, koska tämän uskottiin pystyvän taivaan autuudesta käsin toimimaan vähempiarvoisen puolesta ja auttamaan häntä saavuttamaan saman palkinnon.
Monet kuvittelevat katakombien sijainneen suoraan kaupungin alapuolella, mutta se ei pidä paikkaansa. Ne kaikki ovat muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Itse asiassa Rooman lainsäädännössä kiellettiin hautaaminen kaupungin muurien sisäpuolelle. 400-luvulla eaa. laaditussa Kahdentoista taulun laissa sanottiin: Hominem mortuum in urbe ne sepelito neve urito (Kuolleita ei saa haudata tai polttohaudata kaupungissa).
Opas huomauttaa: ”Viranomaiset tiesivät hyvin nämä hautauspaikat, niin hyvin, että kun kristittyjä estettiin pääsemästä katakombeihin keisari Valerianuksen vainojen aikana, paavi Sixtus II teloitettiin, kun hänet löydettiin täältä (vuonna 258).”
Kääntyessämme vielä yhdestä labyrintin kulmasta näemme heikon päivänvalon kajastavan kaukana käytävän päässä ja tajuamme, että käyntimme on päättymässä. Hyvästelemme oppaamme ja kiitämme häntä kiinnostavista tiedoista. Kiivetessämme jyrkkiä portaita kohti maanpintaa ajatuksemme palaavat väkisinkin kaikkeen siihen, mitä olemme nähneet.
Voivatko nämä olla jäänteitä tosi kristillisyydestä? Tuskinpa. Raamatussa ennustettiin, että pian apostolien kuoleman jälkeen Jeesuksen ja hänen opetuslastensa opetuksia alettaisiin saastuttaa (2. Tessalonikalaisille 2:3, 7). Näkemämme osoitukset kuolleiden ja marttyyrien palvonnasta sekä uskosta kuolemattomaan sieluun eivät ole elävä todiste Jeesuksen opetuksiin perustuvasta uskosta vaan ennemminkin voimakkaasta pakanuuden vaikutuksesta, joka oli jo ilmeinen roomalaisten luopiokristittyjen keskuudessa 100–300-luvuilla.
[Huomioteksti s. 18]
Paavien ja marttyyrien oletetuille haudoille tehtiin sankoin joukoin pyhiinvaellusmatkoja
[Huomioteksti s. 19]
Eräässä katakombissa on viisi eri kerrosta, jotka ulottuvat kolmenkymmenen metrin syvyyteen
[Huomioteksti s. 20]
Katakombit osoittavat, miten ennustettu luopumus Raamatun totuudesta on vaikuttanut
[Kuvat s. 17]
Oikealla: joitakin lintuja käytettiin kuolemattomuuden symboleina
[Lähdemerkintä]
Archivio PCAS
Äärimmäisenä oikealla: joidenkin Rooman katakombien labyrinttimainen pohjapiirros
Alhaalla oikealla: tiilileima, josta on hyötyä haudan iän määrityksessä
[Lähdemerkintä]
Soprintendenza Archeologica di Roma
Alhaalla: paavien krypta