Pariisin maanalainen maailma

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN RANSKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

VALITSEN puhelinnumeron ja odotan epätoivoissani, että joku vastaisi. ”Haloo, haloo!” sanon. ”Minulta putosi auton avaimet viemäriin! Tulkaa nopeasti!” Paikalle saapuu tuota pikaa viemärilaitoksen erikoispartio. Sen tehtävänä on avata tukkeutuneita viemäreitä, kuivattaa veden valtaan joutuneita kellareita sekä pelastaa avaimia, silmälaseja, lompakkoja ja jopa lemmikkieläimiä, joita säännöllisesti katoaa Pariisin 18000 viemäriaukon uumeniin. Partio löytää avaimeni, ja helpotuksesta huokaisten kiitän heitä lämpimästi.

Seuraavana päivänä päätän käydä Musée des Égouts’ssa (Viemärimuseo), joka sijaitsee Seinen vasemmalla rannalla vastapäätä kuuluisia jokiristeilyaluksiamme Eiffelin tornin katveessa. Pariisi on esitellyt ylpeänä maanalaista maailmaansa noin 130 vuoden ajan. Pian saan tietää syyn siihen, kun noudatan niiden yli 90000 uteliaan ihmisen esimerkkiä, jotka joka vuosi käyvät tässä erikoislaatuisessa museossa. Tule mukaani, kun tutustun Pariisin viemäreihin, paikkaan, jota 1800-luvulla elänyt tunnettu ranskalainen kirjailija Victor Hugo sanoi ”Leviatanin sisukseksi”.

Sisään mentävä ”sisus”

Laskeuduttuani viisi metriä maanpinnan alapuolelle näen ensimmäisen museoesineen: täytetyn rotan. Selkäpiitä karmivaa! Jokaista pariisilaista kohden sanotaan olevan kolme rottaa, ja näiden jyrsijöiden vatsa kestää vahvimmatkin myrkyt uskomattoman hyvin. Ainakin ne ovat hyvin syöneitä. Ne ahmivat suihinsa päivittäin sata tonnia jätteitä eli kolmanneksen viemäristön sisällöstä.

Jäte- ja sadeveden sekaan joutuu kiviä, nauloja, avaimia ja muita painavia esineitä, jotka tukkivat viemäreitä. Tippuvan veden ääni korvissani tutkin laitteita, jotka puhdistavat tämän yhteensä 2100 kilometrin pituisen valtavan ”sisuksen”. Tuhatkunta työntekijää tyhjentää sieltä vuosittain 15000 kuutiometriä jätettä. Pimeys, likaveden pärskähdykset, limaiset seinät ja äkilliset vedenpinnan nousut voivat tehdä työstä varsin vaikeaa.

Viemärikäytävien katon rajassa kiemurtelee putkia, joiden sisällä kulkee laaja verkosto vesijohtoja sekä puhelin- ja liikennevalokaapeleita.

Roomalaiset panivat alulle

Ensimmäiset viemärinsä Pariisi sai roomalaisilta. Heidän rakentamiaan viemäreitä on yhä 18 metrin verran roomalaisen kylpylän raunioiden alla Latinalaiskorttelissa. Rooman imperiumin hajottua hygienia kuitenkin unohtui. Pariisi oli likainen ja epäterveellinen satojen vuosien ajan, koska siellä oli vain keskellä katua kulkevia kouruja sekä ojia, joita pitkin jätevesi pääsi valumaan. Ne löyhkäsivät ja niissä muhi taudinaiheuttajia. Kuningas Ludvig VI:n vanhin poika menehtyi tartuntatautiin vuonna 1131 pudottuaan likaojaan.

Jätteet heitettiin noihin avoviemäreihin tai muutamiin vastakatettuihin viemäreihin, jotka menivät helposti tukkoon. Asioita pahensi vielä se, että kun vedenpinta nousi Seinessä, viemärit työnsivät haisevan liejun ja jätteet takaisin kaduille. Siihen aikaan Pariisin ”ruoansulatusjärjestelmä” oli hyvin pieni. Vuonna 1636 viemäristöä oli vain 23 kilometriä mutta asukkaita 415000. Seuraavien sadanviidenkymmenen vuoden kuluttua pituutta oli tullut ainoastaan kolme kilometriä lisää. Napoleonin aikana kaupunki kärsi pahoista ”ruoansulatushäiriöistä”.

1800-luvulla vanhat viemärit tutkittiin ja kartoitettiin. Ne koostuivat lähes 200 tunnelista, joista monet olivat ennen tuntemattomia. Miten satojen vuosien aikana kertynyt lieju saatiin poistettua niistä? Sana levisi, että Pariisin katujen alla lojui arvoesineitä. Se sai liikkeelle joukoittain ahneita aarteenetsijöitä, jotka kahlasivat loassa ja noukkivat sen seasta kolikoita, koruja ja aseita.

Suunnitelmallinen viemäristö

Lopulta viemäristö järjestettiin uudelleen, ajanmukaistettiin, laajennettiin ja liitettiin kaikkiin taloihin. Käytävistä tehtiin niin tilavia, etteivät ne tukkeutuisi odottamattomistakaan tulvista. Vuonna 1878 leveiden holvien alla kulki 650 kilometriä kanavia, joissa saattoi liikkua veneellä. ”Lokaviemäri on puhdas – – siro kuin nukke”, kirjoitti Victor Hugo.

Verkosto on laajentunut kaksinkertaiseksi 1900-luvulla. Viemäreistä on tullut myös kaupungin peilikuva. Millä tavoin? Kussakin niistä on sen kadun nimi, jonka alla se kulkee, sekä yläpuolella olevan talon numero. Lisäparannuksia on tehty vuonna 1991 alkaneessa 1,7 miljardin markan peruskorjauksessa. Tämä elintärkeä verkko käsittelee 1,2 miljoonaa kuutiometriä vettä päivittäin, ja kymmenen vuotta kestävässä peruskorjauksessa siihen asennetaan automaattisia puhdistuslaitteita sekä tietokoneistettuja valvontajärjestelmiä.

Vierailun päättyessä odotan jo saavani hengittää tavallista Pariisin ilmaa. Maanalainen kierrokseni ei kuitenkaan lopu tähän. ”Jos haluatte nähdä Pariisin todelliset syvyydet, menkää katsomaan katakombeja”, suosittelee matkamuistomyyjä. ”Siellä on kuuden miljoonan ihmisen luut kahdenkymmenen metrin syvyydessä maan alla.” Miten ne joutuivat sinne?

Kirkot saastuttavat ilman

Pariisin katakombit – maanalainen hautausmaa – täyttyivät luista vasta 1700-luvulla. Keskiajalta lähtien ihmisiä haudattiin kirkkoihin tai niiden viereen. Tämä toi kirkolle rahaa mutta oli erittäin epäterveellistä, sillä hautausmaat sijaitsivat kaupunkien sydämessä. Pariisin suurin hautausmaa, 0,7 hehtaarin laajuinen Saints-Innocents, muodostui naapureilleen painajaiseksi, sillä sinne tuotiin kuolleet paristakymmenestä kirkosta sekä lisäksi tunnistamattomat ruumiit ja tautiepidemioiden uhrit.

Vuonna 1418 musta surma tuotti noin 50000 ruumista. Vuonna 1572 Saints-Innocentsiin sullottiin tuhansia pärttylinyön verilöylyn uhreja.a Ihmiset alkoivat vaatia hautausmaan sulkemista. Noin kaksi miljoonaa ruumista, joista osa oli kaivettu kymmenen metrin syvyyteen, oli nostanut maanpintaa yli kahdella metrillä. Hautausmaa oli otollista maaperää taudinaiheuttajille, ja se löyhkäsi niin mädäntyneelle, että hajun sanottiin tekevän maidon ja viinin happameksi. Papisto kuitenkin vastusti kaupungin hautausmaiden sulkemista.

Vuonna 1780 eräs yhteishauta halkesi, ja siitä vieri ruumiita naapuritalojen kellareihin. Se riitti. Hautausmaa suljettiin ja hautaaminen Pariisiin kiellettiin. Joukkohaudat tyhjennettiin käyttämättömiin Tombe-Issoiren louhoksiin. Synkät saattueet siirsivät luita joka yö vuoden ja kolmen kuukauden ajan. Sama toimenpide laajennettiin koskemaan vielä 17:ää muuta hautausmaata ja 300:aa palvontapaikkaa. Luut heitettiin alas noin 18 metrin syvyiseen kuiluun, jonka paikalla ovat nykyään kadulta katakombeihin laskeutuvat portaat.

Käynti Pariisin katakombeissa

Portaat lähtevät Denfert-Rochereaun aukiolta Pariisin Latinalaiskorttelin eteläpuolelta, ja kävelen nuo 91 askelmaa alas katakombeihin. Kuninkaallisen hovin naiset olivat ensimmäisten joukossa vuonna 1787 katsomassa tätä maanalaista kalmistoa palavien soihtujen valossa. Nykyään täällä käy vuosittain 160000 vierasta.

Portaiden jälkeen alkaa loputtomalta näyttävä jono käytäviä, joihin ruumiit on varastoitu. Astelen varovaisesti eteenpäin ja mietin katakombien laajuutta: yli 10000 neliömetriä. Mies nimeltä Philibert Aspairt saavutti tahatonta mainetta yrittäessään löytää tien käytävien läpi, joita on satoja kilometrejä. Hän eksyi labyrinttiin vuonna 1793. Hänen luurankonsa löydettiin 11 vuotta myöhemmin; se tunnistettiin avaimista ja vaatteista.

Pariisin alla olevasta maasta on louhittu noin 30 prosenttia. Kaivamista ei pitkään aikaan valvottu millään tavoin. Mutta vuonna 1774 kolmesataa metriä rue d’Enferiä (Helvetinkatu, nykyisin Denfert-Rochereau) romahti 30 metrin syvyyteen. Pariisi oli vaarassa sortua maan sisään. ”Se mitä näemme maan päällä, puuttuu jalkojemme alta”, totesi eräs kirjoittaja viitaten rakennusten materiaaliin. Maanalaisten käytävien tueksi rakennettiin valtavia holvikaaria.

”Vahinko, etteivät he samalla päällystäneet pohjaa”, harmittelen nähdessäni kuraiset kenkäni. Liukastun lätäkköön ja saan viime hetkessä kiinni raskaasta pronssiovesta. Sen takana on kapea käytävä, jonka seinät on rakennettu ihmisluista. Riveiksi, risteiksi ja renkaiksi järjestetyt irvistävät pääkallot ja hauraat reisi- ja sääriluut muodostavat kammottavan näyn. Laattoihin on kaiverrettu raamatunjakeita ja runoja, jotka heijastavat ihmisen mietteitä elämän tarkoituksesta ja kuolemasta.

Lähtiessäni katakombeista huuhtelen kuran pois kengistäni katuojassa ja pidän huolen siitä, etteivät avaimeni päätä käväistä uudelleen Pariisin viemäreissä! Kierrokseni Pariisin kiinnostavassa maanalaisessa maailmassa on ollut epätavallinen kokemus, jota en aivan heti unohda. Pariisi on selvästi paljon muutakin kuin minkä silmä näkee!

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Aukko yhteen osaan Pariisin viemäreitä

[Lähdemerkintä]

Valentin, Musée Carnavalet, © Photothèque des Musées de la Ville de Paris/Cliché: Giet

[Kuva s. 25]

Viemäreitä katsomassa

[Lähdemerkintä]

J. Pelcoq, The Boat, Musée Carnavalet, © Photothèque des Musées de la Ville de Paris/Cliché: Giet

[Kuva s. 25]

Poikkileikkaus Pariisin viemäreistä

[Lähdemerkintä]

Ferat, Musée Carnavalet, © Photothèque des Musées de la Ville de Paris/Cliché: Briant

[Kuva s. 26]

Riveiksi, risteiksi ja renkaiksi järjestettyjä irvistäviä pääkalloja ja hauraita reisi- ja sääriluita

[Kuva s. 26]

Uloskäynnin luona on kirjoitus: ”Kuoleman tuottava pistin on synti.” (1. Korinttilaisille 15:56)

[Kuva s. 26]

Viemäreiden puhdistuslaitteita

[Kuvan lähdemerkintä s. 24]

Karttatausta s. 24–27: Encyclopædia Britannica/9th Edition (1899)