Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Fred A. Anderson

MINÄ synnyin vuosisadan vaihteen seuduilla eräällä maatilalla itäisessä Washingtonissa. Vanhempani panivat nimekseni Fred A. Anderson. Tuon vanhan maatilan ympärillä olevien vuorten ja metsien verraton kauneus ja rauhallisuus vaikuttivat minuun syvästi lapsuudestani lähtien.

Koska olin nuorin yhdentoista lapsen perheessä, niin sain jäädä paljon omien ajatusteni ja mahdollisuuksieni varaan. Vietin suureksi osaksi aikani metsissä ja vuorilla. Nämä tekivät minuun syvällisen vaikutuksen. Minä halusin tietää, kuka voi olla noiden mahtavien töitten Tekijä. Kun kysyin veljiltäni, niin he tavallisesti sanoivat: ”Sinä olet liian nuori tietääksesi sitä. Sehän on tietysti luonto.” Niin, luonto! Mutta kuka teki luonnon? kysyin taas minä.

Vanhempani olivat Euroopasta muuttaneita siirtolaisia, ankarasti työtä tekeviä, rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta rajaseudun elämän ankaruus jätti heille vain vähän aikaa antaa uskonnollista opetusta lapsilleen. Koska he olivat vapaamielisiä, niin he eivät pakottaneet meitä käymään missään erityisessä ”kirkossa”.

Kun yhdyskunta alkoi kasvaa, niin eräät naapurit järjestivät pyhäkoulun. Vaikka kävinkin siellä melko epäsäännöllisesti, niin sain siellä kuitenkin suuren kiinnostuksen Raamattua kohtaan. Tulin tuntemaan Raamatun suuren Luojan ilmaukseksi.

Tyydytin lopuksi tiedonnälkääni Hänestä, joka oli tehnyt luonnon ihmeet. Raamatun ensimmäinen jae vastasi kysymykseeni: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan.” Tämä tieto vaikutti minuun jotenkin. Se merkitsi suurta muutosta elintavassani. Aloin tutkia Raamattua kunnioittavasti. Vaikka en ymmärtänytkään monia asioita, niin tulin tietämään, että Jehova oli ystävällinen, oikeudenmukainen ja rakastava Jumala.

Molemmat vanhempani kuolivat varhaisessa lapsuudessani. Minusta tuli hyvin vakavamielinen nuorukainen. Aloin käydä kahtena viimeisenä oppikouluvuotenani Jehovan todistajain tutkisteluissa ja kokouksissa erään tätini kanssa. Hän oli jo pyhittänyt elämänsä Jehovan palvelukseen. Hän auttoi minua ymmärtämään Raamattua, ja minä olin ylen iloinen totuudesta.

Ensimmäisen maailmansodan mukana tuli ensimmäinen koetukseni. Yhdysvallat otti miljoonia asevelvollisia nuoria miehiä. Minä olin vihannut sotaa koko elämäni. Loukkaisinko nyt omaatuntoani ja menisin, vai pysyisinkö uskollisena sille ja kärsisin seuraukset? Olin päättänyt, etten tapa, vaikka se merkitsisi vankilaan menoani.

Mikä helpotus, kun sota loppui kuusi viikkoa ennen kuin minun nimeni tuli vuoroonsa. Olin niin kiitollinen Jehovalle siitä, että hän säästi minut sotaan tai vankilaan menon tulikokeesta, että päätin silloin pyhittää elämäni hänelle ja palvella häntä kokosydämisesti loput elämäni päivät. Tein siis Jehovan kokosydämisen palvelemisen elämäntehtäväkseni. Vertauskuvasin antaumukseni vesikasteella keväällä v. 1918. Upposin heti sen jälkeen palvelukseen tehden, mitä minulle tarjottiin. Tämä tuotti minulle suurta iloa ja monia siunauksia. Olin mitä kiitollisin Jehovalle.

Ensimmäinen palvelukseni oli traktaattien jakeleminen ovelta ovelle. Sitten tuli kutsu tarjota vapaaehtoisesti Kultaista aikaa (nykyistä Herätkää!-lehteä) tilattavaksi. Tämäkin oli suuri ilo minulle. Seuraavat kahdeksan vuotta oli etuni osallistua radiotyöhön. Paikallisseurakunnat esittivät kautta maan viikoittain esitelmäohjelmia, raamatullisia esityksiä, musiikkia jne. Osallistuin joihinkin näistä. Jatkoin koko tämän ajan totuuden tutkimista ja osallistuin myöskin seurakunnalliseen toimintaan. Kun antauduin, niin ymmärsin, että se merkitsi yksinomaista antautumista Jehovalle. Täyttäessäni elämäntehtävääni minä siis tarkkailin Jehovan johdatusta ja otin vastaan jokaisen tielleni tulleen toimen.

Vuonna 1920 menin naimisiin erään paikallisseurakunnassa olevan rakastettavan sisaren kanssa. Jouduin kohta sen jälkeen tapaturmaan ja kärsin pitkäaikaisesta sairaudesta, mutta olen saanut erikoishoidon ja huollon avulla takaisin terveyteni melkein täydelleen.

Vaimoni ja minä päätimme ryhtyä liiketoimintaan, mutta liikemaailma teki meidät hyvin onnettomiksi. Silloin me päätimme, että meidän paikkamme oli kokoajan palveluksessa palvellen Jehovaa tienraivaajina. Vaimostani tuli tienraivaaja vuonna 1926, ja kun olimme kaksi vuotta myöhemmin lopettaneet kaikki liikeyhteytemme, liityin hänen kanssaan tienraivaajien riveihin. Minkä ilon ja onnen se toikaan meille! Olimme lopultakin löytäneet paikkamme elämässä käyttäen koko aikamme Herran lampaitten metsästämiseen ja ruokkimiseen. Nyt laajensin antaumustani Jehovalle täyttämällä elämäntehtävääni kokosydämisesti tienraivaajana.

Meidät määrättiin ensimmäiseksi yhdessä Pohjois-Dakotaan. Kuinka hengellisesti nälkäisiä ihmiset näyttivätkään olevan! Me levitimme kirjaimellisesti satoja isoja kirjoja ja kirjasia ja saimme monta tilausta. Kesällä olimme tienraivaajina pohjoisessa, mutta työskentelimme talvella kolmessa piirikunnassa itäisessä Texasissa. Mikä ilahduttava uusi kokemus se olikaan meille, koska kumpikaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut etelässä! Me tilasimme kaksikymmentä seitsemän laatikollista kirjoja, kirjasia ja Raamattuja eteläiselle alueellemme. Ajattelimme sen olevan tavaton määrä kirjallisuutta, mutta varastomme oli kahdessa viikossa lopussa. Näytti siltä, kuin jokainen koti olisi halunnut Raamatun tutkistelun apuneuvoja meiltä.

Miten ihastuttava elämäntehtävä tienraivaustyö onkaan! Kun matkustimme pohjoisesta etelään ja myöhemmin etelästä pohjoiseen, niin tapasimme ihmisiä, jotka olivat ottaneet kirjallisuutta meiltä edellisillä käynneillä. Kuvittele iloamme, kun nämä olivat voineet omin ponnistuksin tulla tuntemaan täsmällisesti totuuden! He saarnasivat pian, ja seurakunnat alkoivat kasvaa alueilla, joilla olimme työskennelleet.

Tienraivaus oli hyvin vaikeaa arvopaperipörssin romahdusaikaan (1929–1930). Oli vaikea jättää kirjallisuutta, ja me voimme tuskin pitää vanhan automme kunnossa ja kulkevana. Mutta me pysyimme tienraivaustyössä, niin vaikeaa kuin se olikin, ja Jehova auttoi meitä selviytymään. Hän vaikutti hyvää tahtovien ihmisten sydämeen, niin että he auttoivat meitä aineellisesti. Me kestimme vähitellen myrskyn täyttäen elämäntehtäväämme – Jehovalle suoritettua kokoajan palvelusta.

Vuosien varrella oli eräs seikka varma: meiltä ei puuttunut koskaan hengellistä ravintoa. Vartiotorni ja Seuran muut sisällökkäät julkaisut olivat saatavissa. Oli odotettavia konventteja ja tienraivauselämän milloinkaan ehtymätön verraton kokemusten virta. Ei ollut koskaan synkkää hetkeä, vaan aina runsaasti toisten auttamista löytämään tien iankaikkiseen elämään.

Vuonna 1939 tuli eteeni jälleen eräs sykähdyttävä kokemus. Seura kehotti minua lähtemään alueenpalvelijaksi Kaliforniaan ja Nevadaan. Tämä oli aivan uusi kokemus meille, se merkitsi rikasta, täyteläistä elämää, mikä on yllätysten ja ilojen kyllästämä. Jatkoin alueenpalvelijana kaksi ja puoli vuotta, kunnes se työhaara lopetettiin.

40-luvun alkuvuodet olivat vastustuksen, roskajoukkojen väkivallan ja suuren kiihtymyksen vuosia. Meistä tehtiin erikoistienraivaajia ja meidät lähetettiin Las Vegasiin, Nevadaan. Se oli tosiaan ”kuuma paikka”. Toisia todistajia oli pahoin kohdeltu siellä, lyöty ja ajettu pois kaupungista. Me emme voineet muuta kuin ihmetellä, mitä meille tapahtuisi. Joutuisimmeko me roistojen ja uskonnollisten kiihkoilijoitten uhreiksi niin kuin toiset edellämme? Saisimme pian nähdä sen.

Saavuttuamme Las Vegasiin me vakoilimme varovasti aluetta. Välttääksemme epäluuloja me pysäköimme perävaunumme toisten perävaunujen joukkoon niille varattuun puistoon. Päätimme työskennellä ensin kaupungin laidoilla ja siirtyä sitten kohti keskustaa. Aioimme tehdä työtä yhtenä päivänä toisessa osassa kaupunkia ja seuraavana päivänä toisessa, jotta emme herättäisi tarpeetonta huomiota. Me saarnasimme kuusi viikkoa tällä tavalla ilman erityistä suunnitelmaa, minä aikana levitimme noin kaksisataa kirjaa.

Kun sitten olimme erään sunnuntain iltapuoleen uusintakäynnillä, niin automme ympärille kokoontui roskajoukko. Se heitti ulos raamatullisen kirjallisuutemme sekä gramofonimme ja levymme ja sytytti ne palamaan. Aseistetut roistot komensivat meidät autoon vietäviksi kaupungin puistoon ja tervattaviksi ja peitettäviksi höyhenillä. Mutta me pelastuimme kuitenkin matkalla puistoon kääntymällä vastakkaiseen suuntaan eräässä katujen risteyksessä. Me palasimme yöllä perävaunumme luo ja lähdimme Arizonaan. Mitään muuta ei ollut tehtävissä, koska poliisi, tuomarit ja muut olivat vannoneet kostoa Jehovan todistajille.

Tämän kokemuksen jälkeen meidät lähetettiin Kaliforniaan, missä meillä oli ilo järjestää uusi todistajain seurakunta. Noin vuosi sen jälkeen me saimme kirjeen Seuralta. Sen sanoma liikutti meitä syvästi. Seura halusi tietää, halusimmeko me laajentaa elämäntehtäväämme nyt lähetystyöllä ulkomaisella kentällä. Tekisimmekö niin? Tietysti halusimme sen tehdä! Tämä oli kutsu käydä Vartiotornin Raamattukoulu Gilead! Kuvittele, että me kävimme koulua oltuamme sieltä pois noin kaksikymmentä viisi vuotta!

Ottaen kaiken tämän Jehovalta tulleena kehotuksena me aloimme iloiten ja rukoillen järjestää elämäämme ja valmentautua lähetyskentälle. Gileadin valmennus auttoi meitä suunnattomasti tämän tekemisisessä. Me teimme viisi ja puoli kuukautta työtä ja hikoilimme ja ponnistelimme ahtaaksemme kalloihimme niin paljon kuin suinkin voimme, mutta nuo kuukaudet kiitivät vilahtaen! Ja ennen kuin tiesimmekään, tuli lopettajaispäivä. Me luulimme, että ilomme oli täydellinen Gileadissa – että me emme voisi olla onnellisempia emmekä lähempänä Jumalaa. Mutta meidän oli opittava paljon, ja me teimme sen ulkomaisella työkentällämme.

Vaimoni ja minut määrättiin työskentelemään eräässä espanjaa puhuvassa maassa. Me menimme kuitenkin uskoen Jehovaan ja luottaen häneen. Ajattelehan: siitä on enemmän kuin neljätoista vuotta sitten, ja me olemme vielä hyvässä kunnossa! Mikä suurempi todistus meillä voisi olla siitä, että Jehova pitää huolen pienokaisistaan?

Me muistelemme nyt usein ensimmäistä kokoustamme täällä tässä espanjaa puhuvassa maassa. Oli vain yksi sali, ja kaikki kiinnostuneet kokoontuivat sinne tutkimaan Vartiotornia. Monet läsnäolevista olivat hyvin vaatimattomia ja paljasjalkaisia. Jotkut eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Silloin oli ainoastaan 150 julistajaa, nyt täällä on kaksikymmentä kolme osastoa ja 1 500 toimivaa julistajaa. Joukko niistä, jotka eivät kerran osanneet lukea eikä kirjoittaa, on nyt erinomaisia puhujia, jotka auttavat eri konventteja menestymään hyvin. Toiset ovat eri seurakunnissa palvelijoina.

Minulla on ollut vuodesta 1955 lähtien etu olla kierrospalvelijana maan pääkaupungissa ja palvella yhtä sen kahdesta kierroksesta. On ilo palvella täällä veljiämme, jotka ovat halukkaita oppimaan teokraattisia ohjeita ja sovelluttamaan niitä. Heidän työnsä seurauksena tulee totuus tunnetuksi tässä maassa.

Me emme tiedä, kuinka monta näistä nöyristä ihmisistä me olemme auttaneet tulemaan Jehovan loistavaan totuuden valoon. Mutta me tiedämme, kuinka suuri meidän ilomme on ollut saadessamme osamme Jehovan hyvyydestä. Kun katselemme taaksemme läpi vuosien, niin meillä on ollut rikas elämä ilman katumisen aihetta. Ja me kumpikin olemme olleet erittäin onnellisia siksi, että olemme tehneet kokoajan palveluksesta elämäntehtävämme ja laajentaneet sen sitten käsittämään lähetystyön ja että olemme nyt vielä siinä. Niin, se on onnellista elämää, täyteläistä elämää, ja nyt minä odotan vuotta 1958, mikä on minun 60. elinvuoteni, nähdäkseni sinut New Yorkin konventissa, ja sitten palaan ulkomaiselle työkentälleni.